Spin̈al Tap: This is Spin̈al Tap (1984)

This is Spinal TapHyvistä hevibändeistä puhuttaessa Spin̈al Tap jää helposti vähemmälle huomiolle. Syystäkin, lisännee moni, mutta itse en voisi juuri enempää eri mieltä olla. Bändin myöhemmistä julkaisuista voidaan kylläkin olla montaa mieltä, mutta vuonna 1984 ilmestynyt This is Spinal Tap – laskutavasta riippuen joko bändin ensimmäinen tai peräti 13. studioalbumi – on alusta loppuun täyttä tavaraa. Sen kappaleet ovat monipuolisia, kompakteja ja tarjoavat joka ainoa koukun tai pari.

Koska kyseessä on ”kokoelma” yhtyeen suurimpia hittejä eri aikakausilta (mukana myös yksi uusi ralli, totta kai), levyltä ei löydy kahta samanlaista biisiä. Silti on lähestulkoon pakko puhua Spin̈al Tap -soundista, jonka kyllä tunnistaa, halusi tai ei. Koska piikki on suunnattu erityisesti vanhan kaartin hevipumppuja kohtaan, albumia voi samalla tutkailla eräänlaisena läpileikkauksena siitä, kuinka metallimusiikki oikein pääsi syntymään. Jotain albumin tasosta kertoo se, että tavaraa voisi luulla täysin aidoksi, ellei paremmin tietäisi, ja useampi kuin yksi kappaleista olisi voinut vuosikymmen tai pari aiemmin julkaistuna kohota Atlantin molemmin puolin top kymppiin.

On valitettavan harvinaista, että lähes jokaisella julkaistulla albumilla on pari enemmän tai vähemmän huonoa tekelettä. This is Spinal Tapilla ei ole yhtään, vaikka ”America” onkin muuhun soitantoon verrattuna latteahko. Ja kun sekin kerran on se edellä mainitsemani ”uusi” kappale, voitaneen tyylitajun notkahduksen sijaan puhua inhorealismista. ”Sex Farm” taas on jo aidosti huono kappale, mutta niin huono, että on siltikin valtavan viihdyttävä.

Muutoin albumi onkin sitten kerrassansa rautaa. Ritchie Blackmoren klassisvaikutteiselle kitaroinnille oikein olan takaa naureskeleva ”Heavy Duty” on ehdottomia suosikkejani, samoin areenarockin huudatusstandardit kivuttomasti täyttävä ”Tonight I’m Gonna Rock You Tonight”. Huikaisevan hyvän flow’n tarjoava ”Rock and Roll Creation” on mustempi kuin Sapatti itse, eikä vastustamattoman mukaansatempaava ”Stonehenge” olisi tehnyt Born Againille lainkaan hallaa. Varhaista Beatlesia mukaileva ”Cups and Cakes”, erehdyttävästi Rolling Stonesilta haiskahtava ”Gimme Some Money” sekä viattomuudessaan kyynelet silmiin tuova ”Listen to the Flower People” mukailevat onnistuneesti hevirokin syntyyn johtanutta musiikillista kehitystä. 60-luvun soundit on tavoitettu erinomaisesti – valitettavasti hevivetäisyjen kohdalla ei voi sanoa samaa, eivätkä tuhnut soundit todellakaan mene yhteentoista saakka.

Muitakin huonoja puolia toki löytyy, jos tikun kanssa haluaa tonkia. CD-uusintapainoksissa kuullaan bonusraitoina ”Christmas With the Devil” sekä edellä mainitun ”Scratch Mix” jotka ovat sekä ylipitkiä että melko tönkköjä, varsinkin levyn parempiin hetkiin verrattuna. Hauskoja anekdootteja joka tapauksessa. Bändin soitannossa ei myöskään voida puhua mistään teknisestä majesteettisuudesta, vaikka Guitar World nimesikin vuonna 2004 Nigel Tufnelin historian 23. parhaaksi kitaristiksi. Urkuri ”Caucasian” Jeffery Vanston sen sijaan soittelee pariin otteeseen varsin veikeitä sooloja, ja onkin harmi, ettei hän sen enempää levyllä kuin elokuvassakaan päässyt kovinkaan paljoa parrasvaloihin.

Buckner & Garcia: Pac-Man Fever (1982)

Pac-Man Fever on monella tapaa hämmentävä levy. Kuinka jollekulle on tullut mieleen tehdä pelkästään videopelejä käsittelevä konseptialbumi (arvoitus, johon koetan etsiskellä vastausta täällä). Pistää myös miettimään, minkä vuoksi kappaleita tehostavat peleistä napsitut efektit ja taustamusiikkipiipitykset.

Ehdottomasti suurin yllätys on kuitenkin se, että levy on aidosti hyvä: nimiraita ”Pac-Man Fever” tempaa vastustamattomasti mukaansa, eikä laatu rajoitu pelkästään johtosingleen, vaikka se ehdottomasti kovin vetäisy levyllä onkin. Kyynisemmänkin on pakko myöntää, ettei levy ole pelkästään pilanpäiten tai hutaisten tehty; ilman epätavallista aihepiiriä Pac-Man Fever olisi täysin pätevää ja vakavasti otettavaa kasaripoppia. Toisaalta Jerry Buckner & Gary Garcia olivatkin alun alkaen kaavailleet tavanomaisempaa kattausta rockia ja poppia, joten ehkäpä nämä kappaleet olisi joka tapauksessa kuultu muodossa tai toisessa.

Niin tai näin, puolituntinen pac–man-kuumetta muodostaa selkeän ja toimivan draaman kaaren, ja vaikkei tässä varsinaisesti nyansseilla kikkaillakaan, merkille pantavaa on, ettei levy ole sen tasapaksumpi kuin tavanomaiset aikalaisensa. Meneviä riffejä ja veikeitä syntikkasoundeja kajahtaa ilmoille riittävän usein pitämään mielenkiintoa yllä. Tavanomaisesta synthpop-sapluunasta poiketaan kiitettävästi hyväntuulisella, rockaavalla ja hitusen överillä otteella – tämä pätee erityisesti Garcian varmaotteiseen ja miellyttävän maskuliiniseen tulkintaan. Sekä Bucknerin syntikasta että sessiokitaristien instrumenteistä kajahtaa muutamaan otteeseen sooloja, joita myös kuuntelee mieluusti.

Heikkouksiakin kyllä löytyy. Tavan takaa biisi starttaa railakkaasti, mutta venyy sitten luvattoman pitkästi ja latistuu koukkujen puutteessa pahan kerran. Erityisesti yli viisi- ja puoliminuuttinen ”Ode to a Centipede” on jo aika piinallista kuultavaa. ”Do the Donkey Kong” taas tuntuu jokseenkin puisevalta johtosinglen uudelleenlämmittelyltä, vaikka olisikin sinänsä ihan hupaisa ralli. Toisaalta ”Froggy’s Lament” jyrää mukavasti eteenpäin, Garcian hupaisasti tulkitsema sanoitus tavoittaa erinomaisen flow’n ja kertosäe on jokseenkin tappava. Samaa voidaan sanoa myös ”Hyperspacesta”, ”Mousetrapista” ja erityisesti tietenkin ”Pac-Man Feveristä”.

Pac-Man Feverin CD-versio ei poikkea ratkaisevasti vinyyliversiosta, vaikka onkin kokonaisuudessaan uudelleen äänitetty. Eroavaisuudet ovat hämmästyttävän vähäisiä, joskin alkuperäisversiossa tuntuu kautta linjan olevan pari pykälää enemmän munaa. Erityisesti tämä kuuluu ”The Defenderissä”. CD:llä kuullaan myös kaksi bonuskappaletta, joista ”Hostage” on jokseenkin mitäänsanomaton ja ”E.T. (I love you)” melkoisen outo lintu balladiksi.

Tuskinpa tätä levyä kovin moni muistaisi, ellei siinä satuttaisi lauleskelemaan Pac-Manista. Omassa novelty-osastossaan Pac-Man Fever on nimittäin sikäli poikkeuksellinen, että sitä tykittelee aina välillä ihan mielellään. Nimibiisiä itse asiassa useamminkin, sillä toisin kuin keskivertoa yhden hitin ihmettä, se ei kohtuullisesti käytettynä rupea ärsyttämään, vaan säilyttää sympaattisen vetovoimansa.

”I’ve got a pac-man fever! (Pac-man fever!)
It drives me out of my mind…”

On meillä Pac–Man-kuume

Pac-Man sekä Buckner & Garcia1980-luvulla tapahtui tunnetusti kaikenlaista päätöntä ja monasti vieläpä maailmanlaajuisen  villityksen mittasuhteissa asti, mistä mainittu vuosikymmen myös hyvin on opittu sittemmin tuntemaan. Tämän huuman sai muutaman viikon ajan tuta myös jo 60-luvulla yhteistyön aloittanut ohiolaisduo Jerry Buckner ja Gary Garcia.

Vuoteen 1981 mennessä videopeleistä oli Pac-Manin ja kumppanien johdolla tullut ensimmäistä kertaa suuren yleisön hupia. Tähän suoneen Buckner & Garcia iskivät hakkunsa ja sävelsivät kappaleen ”Pac-Man Fever”. Toverukset kirjoittivat ja äänittivät työkseen mainosrallatteluja, ja tapasivat työpäivän jälkeen rentoutua takomalla lähibaarissa Pac-Mania. Levy-yhtiöt eivät kuitenkaan kiinnostuneet tuotoksesta, joten kaksikon manageri Arnie Geller päätti julkaista singlen omakustanteena. Viikon sisällä radiosoittoon päätymisestä kiekkoa oli myyty 10 000 kappaletta. Samoihin aikoihin myös Pac–Man-peli oli kohonnut suosionsa huipulle.

Yhtäkkiä levytyssopimus sitten oli kuin olikin tarjolla – mutta vain sillä ehdolla, että koko albumi kertoisi peleistä. CBS Recordsilla ymmärrettiin takoa kun rauta on kuumaa, joten Bucknerin ja Garcian oli määrä saada äänitykset purkkiin kuukauden sisällä, minkä miehet myös tekivät. Alkuvuodesta 1982 listoille ampaisivat sekä albumi Pac-Man Fever (The Billboard 200, #24) että sen nimisingle (The Billboard Hot 100, #9), joista jälkimmäisenä mainittu tienasi nopeasti kultalevyn palkintona yli miljoonasta myydystä kopiosta. Sittemmin myyntiluvut ovat ylittäneet kaksi ja puoli miljoonaa.

Buckner ja Garcia olisivat halunneet seuraavaksi julkaista E.T. the Extra-Terrestrialin inspiroiman balladin ”E.T. (I love you)”, mihin heillä oli ohjaaja Steven Spielbergin lupa, mutta levy-yhtiö pani edelle Neil Diamondin ”Heartlighteineen”. Luvaton E.T.-intoilu poiki oikeusjutun ja Diamond joutui antamaan osan voitoistaan elokuvan tekijöille. Bucknerin & Garcian seuraava etappi taas oli toukokuussa 1982 kauppoihin ilmaantunut single ”Do the Donkey Kong”. Sama vitsi ei kuitenkaan naurattanut toiseen kertaan ja aika lailla edeltäjäänsä muistuttanut biisi sai tyytyä sijaan 103.

Ajan tavan mukaisesti ”Pac-Man Feveristä” tehtailtiin rivakassa tahdissa jos jonkinlaista versiota. 12″ pidennetty versio DJ-käyttöön on täytynyt olla tuskallista kuunneltavaa, mutta epäilemättä kalpenee Tuijamarian ”Pac–Man-kuumeelle”, joka Internetin ansiosta nauttii hienoista kulttimainetta maassamme.

Valokeilassa viettämänsä varttitunnin jälkeen B & G suuntasivat kohti uusia haasteita, keskittyen kirjoittamaan ja tuottamaan kappaleita muille artisteille. Videopelien 90-luvulla tapahtuneen (jälleen) uuden tulemisen myötä kysyntä kuitenkin kasvoi siinä määrin suureksi, että Pac-Man Feverin CD-muotoinen uusintapainos muodostui ajankohtaiseksi. Valitettavasti vain CBS kieltäytyi antamasta masteria taiteilijoille, jotka lopulta päätyivät äänittämään albuminsa kokonaan uusiksi! Lopputulos muistuttaa hämmästyttävän paljon alkuperäistä – poikkeuksena ”Mousetrap”, jonka kohdalla tekijät joutuivat tyytymään oikeisiin koiriin ja kissoihin, koska eivät onnistuneet hankkimaan käsiinsä itse peliä.

Aikanaan saavuttamaansa massiiviseen huomioon suhteutettuna ”Pac-Man Feveriä” näkyy hämmästyttävän vähän ”Good Ol’ 80s” -tyyppisillä kokoelmilla. Tästä huolimatta takavuosien hitistä on tehtailtu jopa Halloween-efekteillä ryyditetty versio, jota tosin ei voi suositella kenellekään. Vuosituhannen taitteessa myös Buckner ja Garcia koettivat vielä kerran nostattaa kuumetta coveroimalla itseään, ensin akustisesti ja paria vuotta myöhemmin vain verkossa myydyllä ”Pokémon Feverillä”. Lohdutukseksi parivaljakon suosikkikappale kuitenkin taisteli tiensä VH1:n vuonna 2009 ilmestyneelle ”Greatest One-Hit Wonders of the 80’s” -listalle.

Miesten yhteistyö jatkui pienimuotoisena aina Gary Garcian 17. marraskuuta 2011 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Jerry Bucknerin (tai ainakaan hänen maineensa) videopelikuume sen sijaan ei ole ilmeisesti vieläkään laskenut normaalilukemiin, vaan häntä – yhdessä mm. Rihannan kanssa – kuullaan tutuissa merkeissä Disneyn Wreck–It Ralph -elokuvan ääniraidalla. Elokuva kertoo vanhan arcade-pelin pahiksesta, joka kyllästyy vanhoihin kuvioihin ja päättää nousta sankariksi.

Lisää aiheesta kannattaa lukea aiheelle omistetulta Pac-Man Fever Forever -sivustolta. Myös Bucknerin & Garcian virallinen kotisivu on piipahtamisen arvoinen.

Tommy Bolin: Private Eyes (1976)

Vastoin melko yleistä käsitystä Tommy Bolinin kuolema joulukuussa 1976 ei ollut viimeinen niitti Deep Purplen arkkuun, vaan yhtye oli hajonnut jo edellisenä keväänä. Ja kaikesta päätellen samalla hajosi myös Bolin, jota ero pitkäaikaisesta tyttöystävästä Karen Ulibarrista, taloudelliset vaikeudet sekä jatkuvasti paheneva heroiiniriippuvuus kuluttivat nopeasti loppuun. Kun vielä muistetaan, että Bolin oli jo muutaman vuoden ajan suoltanut tauotta uutta materiaalia milloin minkäkin yhtyeen riveissä, voi Purple-päivien jälkeen nopealla aikataululla äänitetyn ja julkaistun Private Eyesin sanoa olevan olosuhteisiin nähden oikeastaan aika hyvä albumi.

Aloituskappale ”Bustin’ Out for Rosey” on kehno toisinto Teaser-albumin ”The Grindistä” ja paikoin ihan vetävästä sooloilusta huolimatta Bolinin soolotuotannon huonoimpia tuotoksia, myöhemmin julkaistut studio-outtaket mukaanluettuna. Muutamia huonoja puolia: puhevikaisen sössötykseltä kuulostava laulu, myötähäpeää herättävät sanoitukset, mitäänsanomaton riffi ja ennen kaikkea aivan uskomattoman kauhea backmasking-efekti lyömäsoittimissa.

Ontuvan alun jälkeen päästään kuitenkin vauhtiin – ainakin hetkeksi. ”Sweet Burgundy” on leppoisa balladi, jossa sovitus on kohdallaan ja kitarointi erittäin rennon ja luonnollisen kuuloista. A-puolen päättävä ”Post Toastee” kohoaa Bolinin kovimpien suoritusten kategoriaan: Claptonin ”Cocainen” mieleen tuovan* bassottelun svengaavasti kuljettama, liki kymmenminuuttinen funk-eepos esittelee Thomas Richardin monipuolisuutta ja kiistatonta lahjakkuutta improvisaation saralla. Liki vainoharhainen, huumehommista varoitteleva sanoitus palauttaa mieleen Bolinin omaisten toisinaan levittelemät salaliittoteoriat siitä, kenen ruiskusta tappava huumecoctail hänen verenkiertoonsa olikaan päätynyt.

Hittikimaraa jatkaa vielä B-puolen painostavasti starttaava ”Shake the Devil”, jossa lähes metalliselta kalskahtavaa kitarointia komppaavat saksofoni ja – ei enempää eikä vähempää kuin – reggae-henkinen Hammond! Hämmentävä yhdistelmä, mutta rankka riffi ja lisää tyylitajuista improvisaatiota tarjoileva väliosa varmistavat, että kokonaisuus svengaa kuin hirvi.

Tunnelma on siis suhteellisen korkealla, ja kaikkein vähiten sitä olettaisi, että puoltaväliä seuraisi aivan uskomaton mahalasku neljän balladin (joista kolme akustisia) putkella. Sitten levy melkoisen antikliimaksin jälkeen loppuu kuin seinään. Paitsi että kyseessä on rakenteellisesti hyvin outo ratkaisu, nämä biisit ovat myös melkoista roskaa. Positiivisesti tarkasteltuna ”Gypsy Soulissa” on ehkä jonkinlaista viehättävää eksotiikkaa ja ”Someday Will Bring Our Love Home” svengaa paikoin ihan kivasti. Kaksi viimeistä biisiä – ”Hello, Again” ja ”You Told Me That You Love Me” – ovatkin jo niin mitäänsanomattomia, että vaikka olen omistanut levyn vuosia, minulla ei ole kummastakaan pienintäkään mielikuvaa.

Ehkä lopun latteudet voisi kestää paremmin, ellei niitä väistämättä vertaisi siihen villiin improvisointiin ja spontaaniuteen, johon Bolin parhaimpina hetkinään kykeni eri tyylilajeja liki suvereenisti yhdistellen. Toisaalta koko Private Eyesillä kuullaan suhteellisen vähän jammailua. Parhaimmillaan biisit ovat huolellisesti loppuun asti harkittuja kokonaisuuksia ja tuovat Bolinista esiin kokonaan uuden puolen säveltäjänä.

* Huomautettakoon, että riffin ja sanoitusten samankaltaisuus lienee sattumaa, sillä molemmat kappaleet on julkaistu syyskuussa 1976. Private Eyes oli äänitetty edellisenä kesänä.