Kingston Wall: Tri-Logy (Kingston Wall III, 1994)

Kingston Tri-LogyWall on yhtye, josta haluaisin pitää enemmän. Olisihan hienoa päästä sanomaan, että Suomesta on tullut maailmanluokan progebändi. Ja onhan se aivan totta, että Kingston Wallissa oli taitoa vaikka muille jakaa. Yhtyeen elektronisia äänimassoja, itämaisia vaikutteita ja perinteisempää progea yhdistellyt soundi oli suorastaan huumaava. Yksi asia Kingston Wallilta kuitenkin puuttui ja se oli kyky tuottaa riittävästi tasalaatuista materiaalia.

Olisi tietenkin epäreilua sanoa, ettei Kingston Wall levyttänyt yhtään hyvää kappaletta. Äänitti toki, aika montakin. Kylmä tosiasia kuitenkin on, että niiden vastapainona yhtyeen levyillä oli melkoisesti keskinkertaisia ja jopa huonoja kappaleita. Selvimmin tämä näkyy yhtyeen viimeisellä levyllä Tri-Logyllä.

Nimensä mukaisesti albumi koostuu kolmesta erillisestä kokonaisuudesta. Näistä ensimmäinen kattaa suurimman osan albumia ja jatkuu kappaleesta toiseen, raitojen alkujen ja loppujen sulautuessa toisiinsa. Jatkumolla on kestoa vinyylin verran eli noin 40 minuuttia. Mukana on viehättäviä soundeja ja mystistä tunnelmaa onnistuneesti nostattavia osuuksia, mutta kaiken kaikkiaan ideoita ei tunnu olevan riittävästi. Yksittäiset kappaleet epäonnistuvat vaihtelevista syistä. Osa on yksinkertaisesti tylsää, geneeristä Kingston Wallia (”I’m the King, I’m the Sun”). Toiset taas katkaisevat lupaavasti käynnistyvän meiningin täysin tyhjänpäiväisellä sekoilulla (”Stüldt Håjt”), jota albumilla kuullaan piinallisen paljon. Kokonaisuutena Tri-Logyn ensimmäinen osio ei vakuuta, vaan jää puuduttavaksi kuuntelukokemukseksi.

Ennen eeppistä lopetuskappaletta kuullaan jonkinlaisen välisoiton asemaan jäävät ”For All Mankind” ja ”Time”. Näissä kappaleissa on jo yritystä ja varsinkin ensin mainittu voisi hyvinkin herättää myönteisiä reaktioita, ellei kuulija olisi sitä ennen jo vaipunut koomaan.

Tri-Logyn viimeinen kappale, liki 20-minuuttinen ”The Real Thing” sen sijaan on erittäin vaikuttava teos ja todennäköisesti Kingston Wallin paras yksittäinen kappale. ”The Real Thing” on kaikkea sitä, mitä muu Tri-Logy ei ole. Monipolvinen, rikas sävellys, jossa on kuitenkin selkeä rakenne. ”The Real Thingissä” kuullaan vaikutteita fuusiosta enemmän kuin missään muussa Kingston Wall -kappaleessa, ja ne tuovat kokonaisuuteen huimasti lisäarvoa, samoin introna toimiva, eteerinen didgeridoo.

Tri-Logy tuntuu jakavan Kingston Wallin kuulijoita. Monen mielestä se on heittämällä yhtyeen paras tuotos. Itse pidän siitä huomattavasti bändin kahta ensimmäistä levyä vähemmän. Kappalemateriaali on aiempaa epätasaisempaa ja yli 70 minuutin kesto aivan liikaa. Albumin lopettava ”The Real Thing” pelastaa kuitenkin paljon ja tekee jo yksistään levystä ostamisen arvoisen. Myös kansitaide on todella komeaa ja visualisoi onnistuneesti Kingston Wallin psykedeelisiä äänimaisemia.

Kingston Wall I (1992)

Kingston Wall IKingston Wallin suomalaisessa musiikkiskenessä lähes ainutlaatuisessa sondissa on ehdottomasti jotakin maagista. Rikas äänimaailma, erinomainen tuotanto, itämaisia tunnelmia ja hard rock -kitaraa yhdistelevät melodiat sekä biisistä toiseen jatkuva flow vievät mukanaan. Ne ovat myös tienanneet yhtyeelle kanonisoidun valtaistuimen suomiprogen Olympoksella. Kingston Walliin on helppo rakastua. Valitettavasti siihen on myös helppo kyllästyä. Yhtye teki uransa aikana vain kolme levyä, joilla kaikilla on tarjota vähintään yksi mestariteos. Biisit eivät siis olleet ongelma. Ongelma olikin se, ettei yhtye luonut ainuttakaan levyä, joka olisi ollut mestariteos myös itsessään.

Jos Kingston Wallista jokin tekee elämää suuremman, niin se on juuri soundimaailma. Sen voimalla bändin esikoiskiekkokin kantaa loppuun asti. ”With My Mindin” ja ”Nepalin” kaltaiset maailmanluokan veisut nostavat tunnelmaa entisestään. Petri Wallin kitarointi soljuu kuin vesi ja Jukka Jyllin & Sami Kuoppamäen rytmiosasto svengaa vietävän hyvin.

Tarkempi paneutuminen kuitenkin tuo nopeasti albumista esiin lukuisia ongelmia. Tärkein niistä on kappalemateriaalin epätasaisuus. Jokaista hittiä kohden albumilla on yksi tai kaksi mitäänsanomattomampaa biisiä. Liian usein tarjolla on vain hurmaavia soundeja ja virtuoosimaista soitantoa. Kingston Wall I ei toki ole ainoa albumi, jonka kantava voima löytyy fiiliksestä, mutta yli tunnin kestävään albumiin toivoisi enemmän vaihtelua ja vähemmän maneereja.

Todellinen murheenkryyni albumilla on viimeisenä kuultava 8-osainen ”Mushrooms”, jonka aikana sekä trippaillaan että rokataan. Erityisesti kakkososa ”On My Own” toimii erinomaisesti yksittäisenä biisinä ja on sellaisena eräs Kingston Wallin muistettavimmista saavutuksista. Sieniteema ja väkinäiset välijutustelut herättävät kuitenkin lähinnä kiusaantuneisuutta. 20-minuuttinen järkäle kampittaa samalla koko levyn. Levy ei olisi sienittäkään ongelmaton, mutta vasta ”Mushrooms” nostaa kokonaiskeston kipurajoille.

Ei Kingston Wall ykkönen ole huono levy. Eikä sillä ole ainuttakaan suoranaisesti huonoa biisiä. Itse asiassa albumi on varsin hyvä ja ehdottomasti useammankin kuuntelukerran arvoinen. On kuitenkin olemassa tietty raja, montako variaatiota samasta teemasta yhdeltä istumalta jaksaa kuunnella. Albumi tarjoilee paljon hienoja hetkiä, mutta kokonaisuus on ohuehko ja kuluu helposti puhki.

J. Karjalainen ja Mustat lasit: Yö kun saapuu Helsinkiin (1982)

Jos J. Karjalaisen ja Mustien lasien ensimmäinen albumi kuulostaa autotallissa äänitetyltä, kakkosalbumi Yö kun saapuu Helsinkiin tuo mieleen film-noirin hämyiset kapakat. En tiedä kuinka paljon albumia on studiossa säädetty, mutta se kuulostaa erittäin intiimiltä ja voisi melkein olla livelevy. Vaikka kappalemateriaali ei välttämättä ole dramaattisesti erilaista, soundi ja sovitukset kyllä ovat. Folk-soittimet ja -vaikutteet ovat jääneet vähemmälle pois ja sanoitukset ja sävellykset ovat selvästi aiempaa hiotumpia ja monimutkaisempia, vaikka esittelevätkin pohjimmiltaan samanlaisia ideoita.

Muutoksen huomaa heti avausraita ”Blueskaavassa”. Nimensä mukaista sapluunaa hartaasti mukaileva biisi voisi toteavine sanoituksineen (”ensimmäinen sointu on tällainen / toinen sointu on tällainen” jne.) hyvinkin olla bändin nimikkolevyltä, mutta kun Hammondit ja saksofonit kohta liittyvät säestykseen, ei paluuta menneeseen ole. Enemmän tai vähemmän tällä tyylillä Mustat lasit jatkaisivat loppuun asti, vaikka tyyli siirtyikin jatkuvasti lähemmäs valtavirran poprockia ja jopa iskelmää.

Mustien lasien viehättävin piirre tietynlainen kansainvälisyys, enkä tällä nyt tarkoita, että bändissä saattoi välillä vierailla ulkomaalaisia muusikoita. Tuskinpa millään suomirockin suurudella oli niin paljon vaikutteita perinteisestä amerikkalaisesta populaarimusiikista, puhuttiin sitten soitinvalikoimasta tai sävellyksistä. Karjalaisen kasarituotannossa kotimainen folk ja Badding-henkinen rokkenroll kulkevat käsi kädessä mustan musiikin ja countryn kanssa, tehden lopputuloksesta sekä persoonallisen että helposti lähestyttävän. Toteutus tietenkin on erittäin suomalaisen kuuloista, hyvässä ja pahassa.

Varhaisuudestaan huolimatta Yö kun saapuu Helsinkiin tarjoilee aika monta Karjalais-klassikkoa. ”Sä oot niin hyvä mulle” auttaa akuuteimpaan funk-hampaan kolottamiseen, vaikka svengasikin paremmin Mustat lasit live -albumilla. ”Ankkurinnappi” on selvästi albumin keskitasoa valtavirtaisempi ja vähemmän mielenkiintoinen biisi ja varmaan juuri siksi siitä muotoutui Karjalaisen ensimmäinen hitti. Tupakansavuisinta kapakkatunnelmaa tarjoilee lopetuskaksikko – tuolloin edelleen ajankohtainen ”Hyvästi John Lennon” sekä pehmeän sähköpianon säestämä blues ”Yö kun saapuu Helsinkiin”.

Huonoja kappaleita ei tältä levyltä löydy; jopa paasaavanpuoleinen ”Sankarit” voisi olla ihan hyvä, jos jääkiekkofanit olisivat malttaneet jättää sen rauhaan. Karjalaisen sanoitukset eivät ole erityisen mieleenpainuvia, mutta kaihoisan ja rehellisen oloisia kyllä: ensialbumin viattomuus on vaihtunut harmaampiin maisemiin. Bändin täydentäminen puhallinsoittajilla oli merkittävä ja yksinomaan positiivinen askel, ja myös muun orkesterin ote on edelliskertaa jämptimpi sekä uusien että vanhojen jäsenten kohdalla. Tunnelmallinen ja monipuolinen kokonaisuus, jossa toimii sekä rock & roll että herkistelyosasto.

J. Karjalainen ja Mustat lasit (1981)

J. Karjalaisen ihka ensimmäinen albumi on hänen myöhempään tuotantoonsa nähden kohtalaisen anarkistinen tuotos. Taustayhtyeessä eivät puhaltimet vielä tässä vaiheessa puhkuneet ja soittopuoli paikitellen kulmikasta. Kappaleet ja sanoitukset ovat simppeleitä, noudatellen rock and roll- ja blues-kaavoja epäilemättä tietoisen uskollisesti. Punainen lanka kuitenkin löytyy ja suurimman osan ajasta myös pysyy tallella.

Jukka Tapion tulkintaa esikoisellaan voisi kuvailla kauniisti hiomattomaksi. Myöhemmän tuotannon falskius puuttuu kokonaan, eikä tavaramerkkulvahduksia kuulla kovin montaa. Varsinkin ”Enkelissä” laulu hakee mustan musiikin fiiliksiä. Ainakin Karjalainen kuuluu olevan täysillä mukana. Mitään muutakaan ei ”Kolmen cowboyn” kertosäkeestä voi sanoa. Mutta kuten kaikki muukin tällä levyllä, laulu istuu kokonaisuuteen hyvin ja tulee suoraan sydämestä.

Mustien lasien läpi näyttäytyvä maailma on täynnä sekä pieniä iloja että suruja. Tunnelma on Little Richardin ”Lucillen” mieleen tuovaa ”Elina, anna tukkasi kasvaa” -rockailua lukuunottamatta leppoisa, eikä sekään kovin vaarallista menoa ole. Rauhalliset tempot, shuffle-rytmit, akustiset soittimet ja folkahtavat sovitukset pitävät fiilikset miellyttävinä. J. Karjalaisella ja Wagnerilla on sikäli paljon yhteistä, että heidän musiikkinsa on parempaa kuin miltä se kuulostaa. Kauttaaltaansa viaton ja sympaattinen kokonaisuus tekee tästä todellisen hyvän mielen albumin vailla väkinäisyyttä.

Koska puhallinsoittimia ei Karjalaisen taustaköörissä siis vielä tässä vaiheessa ollut, myöhemmässä tuotannossa kuullut funk- ja soul-sävyt jäävät tällä albumilla kuulematta. On se silti aika monipuolinen ja soitinvalikoima on mandoliineineen, pianoineen ja viheltelyineen yllättävän rikas. Itse pidän eniten ”Enkelistä”; rakkaushuolia suorapuheisesti ruotivat sanoitukset osuvat karuudessaan napakymppiin ja soitanto kulkee rockisti mutta kepeästi.

Mustien lasien ensimmäinen albumi saattaa hyvinkin olla sen paras, ainakin oikeassa mielentilassa. Sen verran autotallikamaa tuotos on, ettei sitä joka kekkereissä jaksa kuunnella. Bändit parhaat yksittäiset vedot löytyvät nekin myöhemmiltä julkaisuilta. Hiukan bändin debyytti natisee liitoksissaan, mutta ei useimmilla kuunteluilla kuitenkaan hajoa. Sympaattinen pläjäys pistää väkisinkin hymyn huuleen, eikä suinkaan vahingonilosta.

Jenni Vartiainen: Seili (2010)

Nostalgian voima on ihmeellinen. En hetkeäkään epäile, etteikö kasarimusiikki tulvinut kyseisen vuosikymmenen päättyessä itse kunkin korvista. Silti 80-luvun kliseisiin suhtaudutaan nykyään asiaankuuluvalla huumorilla ja ne ovat tärkeä osa aikakauden viihteen viehätystä. Tämä pätee jopa kaltaisiini myöhäsyntyisiin yksilöihin.

Nyt 2010-luvulla lienee vuosituhannen vaihteesta kulunut jo riittävä aika, jotta sen musiikista diggailu ei ole enää valtavirtaista typeryyttä vaan nostalgisen tiedostavaa. Tähän saumaan Jenni Vartiaisen soolotuotanto ainakin meikäläisessä iskee. Vartiaisen musiikki on erittäin modernin kuuloista ja taatusti muodikasta, mutta siinä on myös vastustamattoman viehättävä ysärihenkisyys. Tämän ohella se on tietenkin virheettömästi tuotettua.

Parhaiten Vartiaisen kakkosalbumilla toimivat elektronisimmat iskut, joissa ohjelmointi ja soitto on hoidettu tyylitajulla. En käsitä, mikseivät suomalaiset osaa rakentaa poppiinsa kelvollisia taustoja. ”Duran Duranin” rumpalointi funkkaa hurjasti ja ”En haluu kuolla tänä yönä” tarjoilee massiivisia Moog-äänimaisemia. Aloituskaksikko ”Koti / Seili” hoitaa taidepuolen kunnialla kotiin ja Vartiaisen jykevä ulosanti istuu hyvin dramaattiseen säestykseen.

Siitä huolimatta Seili on kovin epätasainen albumi. Suoranaista roskaa siltä ei löydy, mutta taso heittelee silti. Balladiosasto ei toimi juuri ollenkaan ja pliisu lopetuskappale ”Halvalla” muodostuu aikamoiseksi mahalaskuksi. Gimmel-muistoja ikävällä tavalla herättelevä ”Nettiin” huokuu vuosituhannen vaihdetta ja sen kertosäe tarjoaisi hillitöntä nostatusta, elleivät sanoitukset herättäisi niin voimakasta myötähäpeää. (”Sinä munapää / et voi ymmärtää”; ”miks piti luvata / että saa kuvata”.) Sanoitusten ajoittainen pöhköys on ongelma, joka kummittelee läpi albumin.

Seili huokuu ammattitaitoa ja siistejä fiiliksiä, mutta ajoittain löysä kappalemateriaali syö sen tehoa. Siinä on kuitenkin esillä selkeä ja omaperäinen tyyli, jolla Vartiaisen on helppo toivoa jatkavan.

Regina: Soita mulle (2011)

Reginan neloslevy Soita mulle taisi olla yhtyeelle jonkinmoinen läpimurto. Ainakin kolmikko on parin vuoden sisällä nopeasti kivunnut sekä suuren yleisön tietoisuuteen että radion soittolistoille. Samalla pumppu on hankkinut kosolti sekä rakastajia että vihamiehiä – erään tuttuni sanoin ”Regina on vähän sellainen bändi, että siitä on kyllä helppo pitää, mutta äänen sitä ei kantsi sanoa.”

Samalla Soita mulle on myös roima harppaus kaupallisempaan suuntaan. Toisaalta sen voi nähdä myös pitkään jatkuneen kehityksen huipemtumana. Syntetisaattorit ovat jääneet aika pieneen osaan, ja ohjelmoitujen taustojen sijaan laulua säestää nyt pääosin kitara–rummut-duo. Äänimaailma on korostetun kevyt ja pelkistetty, mikä sopii yhtyeen viattomaan ja lämminhenkiseen musiikkiin hyvin.

Samalla on kuitenkin lopullisesti menetetty ensialbumin Katso maisemaa yllätyksellisyys ja räväkkä, paikoin lähes kaoottinen irrottelu. Sanoitukset ovat edelleen hetkessä kerrottuja pieniä arjen tarinoita, mutta Tokion ruuhkan ja talojen purkamisen sijaan kertomukset pyörivät nyt poikkeuksetta sydänten ja niiden särkymisen ympärillä.

Kyllä tämän silti Reginaksi tunnistaa – vaikka musiikki onkin yksinkertaistunut, syntikat korvattu ”oikeilla” soittimilla ja kasarivaikutteet jääneet menneisyyteen, bändi kuulostaa pohjimmiltaan tutulta. Häpeämättömästi hittikaavalla tehtaillut ”Haluan sinut”, ”Mustavalkeaa” ja ”Jos et sä soita” ovat skarpeinta Reginaa tähän mennessä. Iisa Pykärin laulu on teknisesti kaukana täydellisestä, mutta kuulas ja liioitellun söpö tulkinta istuu veikeydessään Reginaan kuin nyrkki silmään.

Soita mulle on erittäin viihdyttävä, erittäin tarttuva ja erittäin kompakti, mutta samalla myös hieman lattea ja valtavirtainen. Bändin kahteen ensimmäiseen pitkäsoittoon verrattuna loppupuolen astetta kimurantimmat biisit a’la ”Ui mun luo” kuulostavat lähes teennäisiltä. Samalla simppelimmät ja radioystävällisemmät rockailut ovat paradoksaalisesti miellyttävän aidon ja spontaanin tuntuisia. En ihmettelisi, jos tästä levystä alkaisi Reginan nousu suomalaisen popin eturiviin, mutta ikävä kyllä bändi on samalla tainnut suitsia luovaa hulluuttaan vähän liiankin kanssa.

Yona: Vaikenen laulaen (2011)

Paitsi Venäjän, myös taiteen katsotaan usein olevan järjellä ymmärtämisen ulottumattomissa. Väitteen totuudenmukaisuudesta voi tietenkin olla montaa mieltä, mutta Johanna ”Yona” Louhivuoreen se pätee täydellisesti. Hänen musiikkinsa toki kuulostaakin oikein hyvältä, mutta taivaallista siinä on tunne.

Moneen ehtivän muusikon toisella albumilla Vaikenen laulaen liikutaan varsin vaikeasti määriteltävillä vesillä. Naisella on hanskassa reipas valikoima eri tyylilajeja, eikä hän myöskään pelkää esitellä osaa osaamisensa laajuutta. Tästä huolimatta kokonaisuus on yhtenäinen ja hillitty, paikoitellen jopa minimalistinen. Varsinkin A-puolen tunnelmissa on aistittavissa sisäänpäinkääntyneisyyttä ja surumielisyyttä. B-puolella johtotähdeksi nousee kuitenkin alati vaihvistuva toiveikkuus, joka finaalikappaleessa ”Hölmökin tunnistaa rakkauden” yltyy hurjasti ulos purkautuvaksi elämäniloksi.

Paikoin lähes slaavilaiseksi yltyvään melankoliaan ja mustavalkofilmien estetiikkaan yhdistyessään teoksen läpi kaikuva tyylilajeilla leikittely johtaa melkoisen omaperäiseen lopputulokseen. Moderniin poppiin sekoitetaan vanhahtavan Suomi-iskelmän ja perinteisen tanssimusiikin ohella vaikutteita jopa mustasta musiikista! Kertaakaan jokin yksittäinen tyylilaji ei kuitenkaan nouse päällimmäiseksi, ja Vaikenen laulaen välttääkin helposti sekametelisopan sudenkuopat, ollen sen sijaan hallittu ja tasavahva kokonaisuus. Elämänmakuiset rakkaustarinat seuraavat toistaan ja kietoutuvat yhteen; pienet ilot ja surut ovat arkisia, jopa triviaaleja, mutta Yona osaa kertoa ne niin aidon ja välittömyyden tuntuisesti, etteivät ne tunnu kliseiltä. Lauluosastolla kautta linjan vallitseva rohkea tulkinta korostaa tätä entisestään, erityisesti kappaleissa ”Liian aikaisin” ja ”Poppamiehelle”, jossa Yona laulaa lähes ilman säestystä ja luo siten poikkeuksellisen henkilökohtaisen vaikutelman. Sanoma tuntuu välittyvän suoraan artistilta kuulijalle ja juuri se tekee levystä niin tunteisiin vetoavan.

Ymmärrän kyllä hyvin niitäkin, jotka eivät voi Yonaa sietää. Hyvä ihme, inhoan itsekin suomeksi laulettua reggaeta! Ilman tunnetta Vaikenen laulaen saattaisi hyvinkin olla vain satunnaista kitaranrämpyttelyä ja alkeellisia riimejä (”minääää” – ”sielläää”). Yhtä helppo sitä olisi syyttää tekotaiteellisuudesta, mitä kyseinen termi sitten ikinä tarkkoittaakaan. Vaikenen laulaen on omalla tavallaan vaativa levy ja sen mukaan täytyyy uskaltaa heittäytyä, jos siitä haluaa saada jotain irti. Paikoin suorastaan fyysiseksi nautinnoksi kohoava tunne on paljon muotoseikkoja tärkeämpää ja palkitsee vaivannäön moninkertaisesti.

The Nights of Iguana 12″ EP (1990)

Epäonnistuneen Ameriikanvalloituksen jälkeen The Nights of Iguanalla ei enää ollut järin painavaa sanottavaa, joskin laulaja Floyd Superstar nautti singlen tai parin jälkeen nopeasti kokoon kuivahtaneesta soolourastaan huolimatta jonkinmoista kulttisuosiota aina 2006 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Kitaristi Puka Oinonen pääsi sittemmin kotimaan kamaralla osalliseksi jättimäisestä suosiosta Lapinlahden Lintujen riveissä. Muiden jäsenten kohtalona oli vaipua unohduksiin eivätkä he tietääkseni enää osallistuneet huomionarvoisiin projekteihin (korjatkaa mikäli erehdyn). Näiden vaiheiden ja Yhdysvaltojen kiertueen väliin mahtuu kuitenkin vielä yksi episodi: Hollywoodissa äänitetty, yhtyeen nimeä kantava EP.

Heti alkuun on sanottava, että vaikka kyseessä onkin laadukas ja tasavahva tuotos, esillä ovat myös kaikki syyt vihata Iguaaneja. Yhtyeelle kiusallisen tyypillinen, ”ison maailman henkeä” varsin teennäisesti tavoitteleva mahtipontisuus on vain yksi niistä. Täytebiisit ovat toinen. Vähätellä ei sovi myöskään Floydin ylimielisellä äänensävyllä ja kehnohkolla aksentilla laiskasti artikuloidun tankeroenglannin ärsyttävyyttä. ”Shining like a dessert sun.” ”Laissenss ty kill.” Ja niin edespäin.

Toisaalta levy saattaa hyvinkin olla bändin koko uran paras julkaisu. Tuotanto & soitanto on kaikin puolin tasokasta, vaikkakaan ei kovin mieleenpainuvaa. Levy myös esittelee The Nights of Iguanan monipuolisimmillaan ja antaa kenties viitettä siitä, mihin suuntaan yhtyeen musiikki olisi edennyt, jos mainittu läntisen pallonpuoliskon invaasio olisi ollut suksee.

”She Must Be in the Air” on oivallinen aloitus. Akustinen riffi, tunnelmallinen kertosäe sekä menevä kitarasoolo nostavat helposti biisin ylivoimaiseksi The Nights of Iguana -suosikikseni. ”Mau Mau” on ihan hauska boogie, ja ”Broken Heel” tanakkaa hardrockia, jonka painostava kitaravalli kuulostaa melkein Black Sabbathilta. Edes pitkästyttävä balladi ”My Lucky One” ei ole aivan niin tympeää täytettä kuin Iguanan kummastakin pitkäsoitosta suuren osan haukkaava jämäosasto.

The Nights of Iguana on kappale suomalaisen rockmusiikin historiaa, vaikka sitten melko pieni sellainen eikä välttämättä millään muotoa vallankumouksellinen tai edes poikkeuksellisen hyvä. Bändin viimeinen EP on leipääntyneiden ammattimiesten työtä ajalta, jolloin kasari alkoi jo olla menneisyyttä, ja oman aikansa lapsena se on myös nautittava.

Suvi Teräsniska: Tulkoon joulu (2009)

Sen enempää joulu kuin Suvi Teräsniskakaan eivät lukeudu suosikkiajanvietteisiini, eikä myöskään suomalainen iskelmäpop kuulu vahvimpien osaamisalueideni joukkoon. Nämä lähtökohdat huomioon ottaen on täysin mahdollista, etten kykene arvioimaan edellä mainitun sooloartistin Tulkoon joulu -albumin taiteellista tasoa täysin objektiivisesti. Asia vain yksinkertaisesti on niin, että Teräsniskan ääni kykenee aina ämyreistä kajahtaessaan vetoamaan voimakkaasti väkivaltaisiin vietteihini ja tämä albumi on hänen tuotannostaan kenties pahin esimerkki. Se on tylsä, imelä, teennäinen ja totaalisen tyylitajuton.

Ongelmat kiteytyvät heti aloituskappaleessa ”Hei Mummo”, jossa märehditään pohjolassa elelevän leskirouvan yksinäisyyttä. Lomilla jälkikasvu onneksi tapaa piipahtaa matriarkan luona, ja saattaapa Joulupukkikin karauttaa poroineen isoäidin kotitanhuville. Sävellyksenä biisi on mitäänsanomaton, ja näin äkkiseltään ei kyllä tule mieleen ainuttakaan yhtä huonoa, vakavalla naamalla vedettyä sanoitusta.

Sama toki pätee koko kiekkoon, mukaan lukien kehnonlaiset joulucoverit – joukossa nimikappaleeksi päätynyt ikiaikainen inhokkini. ”Tulkoon joulu” on mahdollisesti kuvottavin joululaulu milloinkaan (jätettäköön tässä yhteydessä laskuista Atlantin tuolta puolen maahantuodut viritelmät) ja Teräsniskan duetto Antti Annolan kanssa aivan vastenmielisen huono – ainoa, miten tästä saisi vielä hirveämpää kuultavaa, olisi Petri Laaksonen mylvimässä stemmoja. Tavallaan positiivisen yllätyksen muodostaa ”Varpunen jouluaamuna”; tosin näinkin upean kappaleen sisällyttäminen tälle jämälevylle on arveluttavaa ja Teräsniskan makeileva tulkinta suoranaista rienausta.

Mainittakoon lisäksi, että lähes jokaista kappaletta on kuorrutettu syntetisaattoritiukujen helinällä ja kertosäkeitä dramaattisella kirkonkellosäestyksellä. Teräsniska taas on varsin lattea laulaja – kyllähän nainen sävelessä pysyy, mutta eipä hänellä niin vaikuttavaa ääntä ole, että se tarjoaisi tekosyytä kuunnella suoranaista paskaa. Ja kääntäen: miksipä kukaan biisintekijä antaisi parhaita biisejään äärimmäisen keskinkertaiselle ja geneeriselle iskelmästarballe. Vähän surullinen olohan tässä tulee. Jos albumin tekijöitä jostain pitäisi kehua, niin valehtelematta voi sanoa levyn olevan luotettavan tasaista laatua.

Tulkoon joulu -elämyksen jälkeen havaitsin sanoitusläpyskään sisällytetyn hyvän joulun toivotuksen, jossa artisti itse kertoo, mitä joulu hänelle merkitsee. Sitä tavallista, eli riisipuuron tuoksua ja niin poispäin. Eipä Teräsniska ainakaan valehtele, että hengelliset arvot näyttelisivät kuviossa jotain roolia, joskin tuntuu kummalliselta, että levyllä kuitenkin laulellaan Jeesuksesta. Henkilökohtaisesti arvelen, että jos Jahve päivittäisi Mooseksen lakia edelleen, tämä levy ei taatusti olisi kosheria. Lopuksi Teräsniska vielä toivottaa antoisia hetkiä levyn parissa, mitä voisi jo pitää vittuiluna, ellei koko levy olisi niin unohdettava ja halu tehdä vaihteeksi jotain järkevää niin suuri.