Kingston Wall: Tri-Logy (Kingston Wall III, 1994)

Kingston Tri-LogyWall on yhtye, josta haluaisin pitää enemmän. Olisihan hienoa päästä sanomaan, että Suomesta on tullut maailmanluokan progebändi. Ja onhan se aivan totta, että Kingston Wallissa oli taitoa vaikka muille jakaa. Yhtyeen elektronisia äänimassoja, itämaisia vaikutteita ja perinteisempää progea yhdistellyt soundi oli suorastaan huumaava. Yksi asia Kingston Wallilta kuitenkin puuttui ja se oli kyky tuottaa riittävästi tasalaatuista materiaalia.

Olisi tietenkin epäreilua sanoa, ettei Kingston Wall levyttänyt yhtään hyvää kappaletta. Äänitti toki, aika montakin. Kylmä tosiasia kuitenkin on, että niiden vastapainona yhtyeen levyillä oli melkoisesti keskinkertaisia ja jopa huonoja kappaleita. Selvimmin tämä näkyy yhtyeen viimeisellä levyllä Tri-Logyllä.

Nimensä mukaisesti albumi koostuu kolmesta erillisestä kokonaisuudesta. Näistä ensimmäinen kattaa suurimman osan albumia ja jatkuu kappaleesta toiseen, raitojen alkujen ja loppujen sulautuessa toisiinsa. Jatkumolla on kestoa vinyylin verran eli noin 40 minuuttia. Mukana on viehättäviä soundeja ja mystistä tunnelmaa onnistuneesti nostattavia osuuksia, mutta kaiken kaikkiaan ideoita ei tunnu olevan riittävästi. Yksittäiset kappaleet epäonnistuvat vaihtelevista syistä. Osa on yksinkertaisesti tylsää, geneeristä Kingston Wallia (”I’m the King, I’m the Sun”). Toiset taas katkaisevat lupaavasti käynnistyvän meiningin täysin tyhjänpäiväisellä sekoilulla (”Stüldt Håjt”), jota albumilla kuullaan piinallisen paljon. Kokonaisuutena Tri-Logyn ensimmäinen osio ei vakuuta, vaan jää puuduttavaksi kuuntelukokemukseksi.

Ennen eeppistä lopetuskappaletta kuullaan jonkinlaisen välisoiton asemaan jäävät ”For All Mankind” ja ”Time”. Näissä kappaleissa on jo yritystä ja varsinkin ensin mainittu voisi hyvinkin herättää myönteisiä reaktioita, ellei kuulija olisi sitä ennen jo vaipunut koomaan.

Tri-Logyn viimeinen kappale, liki 20-minuuttinen ”The Real Thing” sen sijaan on erittäin vaikuttava teos ja todennäköisesti Kingston Wallin paras yksittäinen kappale. ”The Real Thing” on kaikkea sitä, mitä muu Tri-Logy ei ole. Monipolvinen, rikas sävellys, jossa on kuitenkin selkeä rakenne. ”The Real Thingissä” kuullaan vaikutteita fuusiosta enemmän kuin missään muussa Kingston Wall -kappaleessa, ja ne tuovat kokonaisuuteen huimasti lisäarvoa, samoin introna toimiva, eteerinen didgeridoo.

Tri-Logy tuntuu jakavan Kingston Wallin kuulijoita. Monen mielestä se on heittämällä yhtyeen paras tuotos. Itse pidän siitä huomattavasti bändin kahta ensimmäistä levyä vähemmän. Kappalemateriaali on aiempaa epätasaisempaa ja yli 70 minuutin kesto aivan liikaa. Albumin lopettava ”The Real Thing” pelastaa kuitenkin paljon ja tekee jo yksistään levystä ostamisen arvoisen. Myös kansitaide on todella komeaa ja visualisoi onnistuneesti Kingston Wallin psykedeelisiä äänimaisemia.

Kingston Wall I (1992)

Kingston Wall IKingston Wallin suomalaisessa musiikkiskenessä lähes ainutlaatuisessa sondissa on ehdottomasti jotakin maagista. Rikas äänimaailma, erinomainen tuotanto, itämaisia tunnelmia ja hard rock -kitaraa yhdistelevät melodiat sekä biisistä toiseen jatkuva flow vievät mukanaan. Ne ovat myös tienanneet yhtyeelle kanonisoidun valtaistuimen suomiprogen Olympoksella. Kingston Walliin on helppo rakastua. Valitettavasti siihen on myös helppo kyllästyä. Yhtye teki uransa aikana vain kolme levyä, joilla kaikilla on tarjota vähintään yksi mestariteos. Biisit eivät siis olleet ongelma. Ongelma olikin se, ettei yhtye luonut ainuttakaan levyä, joka olisi ollut mestariteos myös itsessään.

Jos Kingston Wallista jokin tekee elämää suuremman, niin se on juuri soundimaailma. Sen voimalla bändin esikoiskiekkokin kantaa loppuun asti. ”With My Mindin” ja ”Nepalin” kaltaiset maailmanluokan veisut nostavat tunnelmaa entisestään. Petri Wallin kitarointi soljuu kuin vesi ja Jukka Jyllin & Sami Kuoppamäen rytmiosasto svengaa vietävän hyvin.

Tarkempi paneutuminen kuitenkin tuo nopeasti albumista esiin lukuisia ongelmia. Tärkein niistä on kappalemateriaalin epätasaisuus. Jokaista hittiä kohden albumilla on yksi tai kaksi mitäänsanomattomampaa biisiä. Liian usein tarjolla on vain hurmaavia soundeja ja virtuoosimaista soitantoa. Kingston Wall I ei toki ole ainoa albumi, jonka kantava voima löytyy fiiliksestä, mutta yli tunnin kestävään albumiin toivoisi enemmän vaihtelua ja vähemmän maneereja.

Todellinen murheenkryyni albumilla on viimeisenä kuultava 8-osainen ”Mushrooms”, jonka aikana sekä trippaillaan että rokataan. Erityisesti kakkososa ”On My Own” toimii erinomaisesti yksittäisenä biisinä ja on sellaisena eräs Kingston Wallin muistettavimmista saavutuksista. Sieniteema ja väkinäiset välijutustelut herättävät kuitenkin lähinnä kiusaantuneisuutta. 20-minuuttinen järkäle kampittaa samalla koko levyn. Levy ei olisi sienittäkään ongelmaton, mutta vasta ”Mushrooms” nostaa kokonaiskeston kipurajoille.

Ei Kingston Wall ykkönen ole huono levy. Eikä sillä ole ainuttakaan suoranaisesti huonoa biisiä. Itse asiassa albumi on varsin hyvä ja ehdottomasti useammankin kuuntelukerran arvoinen. On kuitenkin olemassa tietty raja, montako variaatiota samasta teemasta yhdeltä istumalta jaksaa kuunnella. Albumi tarjoilee paljon hienoja hetkiä, mutta kokonaisuus on ohuehko ja kuluu helposti puhki.

Love Sculpture: Forms and Feelings (1970)

Forms and Feelings -kansikuvaDave Edmunds oli ensimmäisiä brittiläisiä kitarasankareita, joka nykyään tunnetaan parhaiten uuden aallon tuottajana ja lukuisista rock & roll -klassikkojen versioinneistaan. Ensimmäistä kertaa hän saavutti menestystä kuitenkin walesilaisen Love Sculpturen riveissä. Lähinnä blues-standardien kitaravoittoisista toisinnoista koostunut debyyttialbumi Blues Helping (1968) oli hyvä, mutta melko perinteinen bluesrock-albumi. Pari vuotta myöhemmin ilmestyneellä seuraajalla Forms and Feelingsillä esiintyy selvästi itsevarmempi yhtye, joka on löytänyt oman soundinsa ja tyylinsä.

Vaikka Love Sculpturen rooli kappaleiden kirjoittamisessa vaikuttaa olleen vähäinen, on albumilla useita yhtyeelle varta vasten tehtyjä biisejä. Ne ovat tyyliltään vaihtelevia, eikä blues ole niin vahvasti esillä kuin ensimmäisellä albumilla. ”Seagull” ja ”People People” ovat esimerkiksi melko perinteisiä rock-balladeja, ja Edmundsin laulu nousee niissä pääosaan. ”Why (How-Now)” on efektoituine äänimassoineen ja happoisine harhailuineen melkein kuin Electric Wizard vuosimallia 1970. Chuck Berry -cover ”You Can’t Catch Me” taas kaahaa tuhatta ja sataa ja sen raivokkaat kitarasoolot saavat ”Ace of Spadesin” kuulostamaan vanhainkodin kevätretkeltä. Ihan oikeasti.

60-luvun loppu oli aikaa, jolloin hevimetalli haki muotoaan. Love Sculpture jää alan pioneereista puhuttaessa yleensä vähemmälle huomiolle, mikä on suorastaan käsittämätöntä, sen verran monta kortea se kakkosalbumillaan kantaa kekoon. Aloitusbiisi ”In the Land of the Few” on pätevä esimerkki. Tuottajina toimineiden Edmundsin, Mike Finesilverin ja Pete Kerin kynäilemä kappale on tempoltaan rauhallinen, mutta soundiltaan suorastaan painostava. Tuotannossa on useita kerroksia ja päällekkäisiä kitararaitoja, ja kertosäkeessä alarekisteri jylisee kuin ukkonen. Samaan aikaan sieltä täältä klassisesta musiikista melodianpätkiä pihistelevä biisi on myös siinä määrin tarttuva, ettei sen kuuntelemista haluaisi lainkaan lopettaa.

Vinyylin kummankin puolen päättää rock-toisinto klassisesta musiikista. A-puolella on luvassa Georges Bizetin ”Farandole”, jonka kitarajuoksutukset ovat enemmän vaikuttavan kuin miellyttävän kuuloisia. Lopetusraita ”Sabre Dance” on yhtyeen ainoaksi hitiksi noussut toisinto Aram Hatšaturjanin Gajane-baletin legendaarisesta ”Miekkatanssista”, ajan psykedeelisten vaatimusten mukaisesti peräti 11-minuuttiseksi venytettynä. Tänä aikana Edmunds vuoroin fiilistelee itämaisia skaaloja ja vuoroin tiluttaa sormet verillä.

Olisi tietenkin typerää puhua näin hyvästä albumista pelkästään tyylillisesti käänteentekevänä. Se on erinomaisen hyvin tuotettu ja soitettu. Edmunds on ihan hyvä laulaja, mutta missään vaiheessa ei kyllä vallitse epäselvyyttä siitä, miksi hänet tunnetaan etupäässä kitarataiturina. John David Williamsin basso on jo hylännyt blues-juuret ja keskittyy sen sijaan tanakkaan taustajytään. Rumpali Rob ”Congo” Jones on tiukka soittaja ja heiluu klassisissa kappaleissa hurjana mättäen aivan järjettömän nopeaa komppia. ”Farandolessa” kuullaan hetkittäin jotain, mitä ei oikein voi kuvailla muuksi kuin varhaiseksi blast beatiksi. Varsinaisesta metallista Love Sculpturen kuitenkin erottaa sävellysten tapa rakentua riffien sijaan melodioille.

Forms and Feelings jäi Love Sculpturen viimeiseksi julkaisuksi, minkä jälkeen Edmunds suuntasi kohtalaisella menestyksellä soolouralle. Vielä samana vuonna julkaistu single ”I Hear You Knocking” kipusi Britannian listoilla peräti ykköseksi. Samalle taiteelliselle tasolle hän ei kuitenkaan enää yltänyt, ja ”Sabre Dance” lieneekin edelleen hänen isoin hittinsä. Monilla Edmunds-kokoelmilla Love Sculpturen tuotanto on surutta merkattu hänen omiin nimiinsä.

Forms and Feelingsin ehdottomasti huonoin puoli on sen pituus: reilu puolituntinen albumi on aina liian nopeasti ohi. Tätä ongelmaa saattaa korjata läjällä bonusbiisejä (mm. vain Yhdysvaltojen versiossa kuultu, erittäin metallinen välisoitto ”Mars”) paiskattu CD-uusintapainos, mutta meikäläiseltä moinen ihme on vielä kokematta.

Deep Purple: Shades of Deep Purple (1968)

Shades of Deep Purple -kansikuvaDeep Purplen ensialbumi on melko sympaattinen ilmestys. Kannessa hymyilee neljä poikkeuksellisen muhkealla kampauksella varustettua kaunista poikaa sekä röyhelöasuinen John Lord mursunviiksineen. Tyylisuunta on sekin hieman hukassa, eikä Shades of Deep Purplea voi satunnaisista laatubiiseistä huolimatta hyvällä tahdollakaan kuvailla kovin jämäkäksi tai yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

Ei levy huono ole, sitäkin päämäärättömämpi vain. Lordin vahvasti klassisvaikutteiset Hammondit, Ritchie Blackmoren korvia riipivän diskanttinen kitarasärö sekä laulaja Rod Evansin balladiotteet yksinkertaisesti ovat aika kummallinen yhdistelmä. Kappalemateriaalissa yhdistyvät Beatleksien hengessä soitettu kevyt poprock-rallattelu ja varsin väkinäisen kuuloinen jammailu, toisinaan samanaikaisesti. On aika vaikea sanoa, missä määrin albumilla kuultava psykedelia on tietoista ja milloin yhtye on yksinkertaisesti eksyksissä. Varsinkin pituudeltaan lähes kolminkertaiseksi venytetty Beatles-laina ”Help!” on jokseenkin kummallinen.

Purplen omat sävellykset ”One More Rainy Day” ja ”Love Help Me” kuulostavat esikuvaltaan paljon enemmän ja edustavat albumin vahvempaa osastoa. Shades of Deep Purplen mielenkiintoisinta antia ovat kuitenkin Ameriikassa listaneloseksi kivunnut ”Hush” sekä keikkastandardi ”Mandrake Root”. Ne antavat jo viitteitä siitä, millainen yhtyeen tyyli tulisi olemaan, vaikka jälkimmäisenä mainittu kuulostaakin lattealta verrattuna pari vuotta myöhemmin taltioituihin live-esityksiin. ”Hushin” meininki sen sijaan on niin hurja, että kappaleessa on hittiainesta vielä 45 vuotta myöhemminkin.