Chris Rea: The Road to Hell (1989)

roadtohellManner-Euroopan ulkopuolella iskelmää ei genrenä juuri tunneta, joten Atlantissa kelluvien saaripahasten (ml. Amerikka) väestö joutuu tyydyttämään tarpeensa aikuisbluesilla ja pehmorockilla. Brittiläisen laulaja-kitaristi Chris Rean tuotannosta kumpaakin lötyy roppakaupalla. Tämähän ei tietenkään ole mikään moite ja Rean ehkä tunnetuimmalla levyllä The Road to Hell pliisu ruotsinlaivaosasto jääkiin minimiin. Sen sijaan albumi tarjoaa vähäeleistä mutta muhkeasti tuotettua kasarirokkia, jolle bluesvaikutteet ja Rean kitaramaalailut tuovat roimasti lisäarvoa.

Jos kasarista ei pidä, niin tuskinpa myöskään Rea sytyttää. Kuten odottaa sopii, virveli jysähtää jyhkeämmin kuin bassorumpu ja yleisilme noin ylipäänsä on varsin elektroninen. Toisaalta aikakauden pahimmat sudenkuopat vältetään – levy on ehkä muovinen ja maneerinen, mutta se voisi olla vielä paljon muovisempi ja maneerisempi. Jos albumista jokin erottuu edukseen, niin se onkin nimenomaan tuotanto, joka tuo simppeleihin sävellyksiin roppakaupalla potkua. Biiseistä löytyy niin mehukkaita bassosoundeja kuin tyylikkäitä syntikkamausteitakin. Varsinkin nimikappaleen äänimaisemaan upotetut lukemattomat kerrokset viehättävät ja lisäävät kappaleen elinikää huimasti. Harkiten käytetyt naistaustalaulajat, Rean röhinä ja melodiset kitarasoolot viimeistelevät onnistuneen äänimaailman.

Kappalemateriaaliltaan The Road to Hell pysyy jatkuvasti korkeatasoisena. Viisuista löytyy juuri sopivasti vaihtelua, niin ettei levy ala toistaa itseään, mutta pysyy kuitenkin yhtenäisenä. Myös sanoitukset ovat keskimääräistä kunnianhimoisempia Rean tutkiskellessa ihmiselämän kauhuja rakkauden loppumisesta kuolemaan ja kaupunkielämän yksinäisyydestä kokonaisten kansojen kärsimyksiin. Albumin huippuhetkeksi nousee eeppisyyden rajoja kolkutteleva ”Looking for a Rainbow”, jonka sanoitus viljelee viittauksia niin Raamattuun kuin Bob Dylaniinkin.

Poikkeuksen jykevään kokonaisuuteen tuo loputtomalta tuntuva finaali ”Tell Me There’s a Heaven”, jonka mauttomat jouset ja äitelä yleisilme lähes pilaavat koko levyn. Tyylillisesti biisi sopisikin paremmin jonkin valistusvideon taustamusiikiksi, ja siihen sitä itse asiassa käytettiinkin pari vuotta levyn ilmestymisen jälkeen. The Road to Hellille se on pelkkää painolastia. Aivan niin paljon en kappaletta kuitenkaan inhoa, että olisin valmis lyttäämään koko levyn. Vai voiko sitä muka vihata albumia, jonka ensimmäisessä kappalessa haastellaan hetken aikaa selvää suomea?

FM ja kohtalon kolhut

Jos fanaatikkofaneja on uskominen, liki jokainen planeetallamme vaikuttanut orkesteri kävi jossain uransa pisteessä lähellä läpimurtoa – pois lukien tietenkin ne tyylilajit, joissa suosio on ilmiselvä osoitus itsensä myymisestä. Luonnollisesti syypää takariviin jäämiselle ei milloinkaan ole yhtyeessä tai kuluttajien vaikeasti ennustettavissa päähänpistoissa, vaan isoissa pahoissa levy-yhtiöissä, joiden virheliikkeet, hitaat reaktiot ja välinpitämättömyys kykenevät tuhoamaan yhtyeen kuin yhtyeen. Siellä kun ei välitetä mistään muusta kuin rahasta, joten mitään motivaatiota saada bändien hittipotentiaalia hyödynnetyksi ei ole.

Cameron Hawkins ja syntikka.

Cameron Hawkins ja syntikka. Kuva Laurie Overton.

Oma suosikkini näistä kohtalon kolhimista unohdetuista neroista on kanadalainen FM. Pohjois-Amerikan ulkopuolella tuntemattomaksi jäänyt, Nash the Slashin ja Cameron Hawkinsin vuonna 1976 perustama progetrio nauttii kotikulmillaan Torontossa arvostusta paikallisena suuruuteena. Useampi kuin yksi ulkolainen taas on kuvannut bändiä osuvasti ”Kanadan suurista progebändeistä pienimmäksi”. Ensimmäisen vuosikymmenensä aikana FM kävi tutun kaavan mukaisesti useita kertoja suursuosion kynnyksellä, mutta joka kerta ohraleipä niin sanotusti tuli ja otti. Yleensä syynä olivat ongelmat rahoituksessa ja levyjen jakelussa. Progen aikakausi alkoi joka tapauksessa olla jo ohi, joten tokkopa levy-yhtiöitä voi varovaisuudesta moittiakaan. Tai sitten bändi vain oli huono-onninen.

70-luvulla levy-yhtiöt olivat huomattavasti nykymenoa kiinnostuneempia kokeilemaan kepillä jäätä ja pestaamaan nuoria yhtyeitä. Toisaalta tarjontakin oli vähäisempää, mutta niin joka tapauksessa kävi, että Kanadan yleisradion omistama CBC Records otti FM:n talliinsa. Bändin esikoislevy Black Noise oli ensimmäisten kokonaan digitaalisesti äänitettyjen joukossa, mikä sopikin kuvioon, kun levyllä kuultiin sellaisia kappaleita kuin ”Phasors on Stun”, ”Slaughter in Robot Village” ja ”Aldebaran”. Levyä painettiin huikeat 500 kappaletta ja sitä myytiin pelkästään postimyynnin kautta. Ei siis ihmekään, että Black Noise jäi vähälle huomiolle, vaikka FM oli aiemmin musisoinut jopa telkkarissa.

Vitutusta oli ilmassa ja Nash the Slash suuntasi soolouralle, joka saikin nopeasti siipiensä alle kohtalaisen puhurin. Kolme vuosikymmentä myöhemmin mies muisteli eräässä haastattelussa FM:n ongelman olleen manageroinnin kankeus. Itse asiaan ei päästy, kun toiminta jämähti loputtomaan nysväämiseen ja neuvottelemiseen. Soolourallaan Nash the Slash hoiti hommat kättä päälle -periaatteella ja lämmittelikin The Who’n ja Iggy Popin kaltaisia nimiä.

FM:n leirissä Nash the Slashin korvasi muuan Ben Mink ja Black Noisen tuuttaamisen otti hoitaakseen Yhdysvaltalainen Visa Records. ”Phasors on Stun” julkaistiin singlenä ja se kipusi top 20:n molemmin puolin rajaa. Albumi myi reilut 100 000 kappaletta ja ansaitsi kultalevyn. Asiat olisivat siis olleet mallillaan, elleivät sopimusongelmat olisi lyöneet rahahanoja umpeen. Visa ja FM jäivät ilman osuuttaan levymyynnistä Kanadassa. Myös suunnitellun kakkosalbumin tekeminen lykkääntyi kohtalokkaasti, kun Kanadan jakelija GRT teki konkurssin. Ennen hiljaiseloon siirtymistä FM julkaisi vielä vuosina 1979 ja -80 pitkäsoitot, jotka allekirjoittaneen mielestä tosin ovat varsin mitäänsanomattomia. Paljon mielenkiintoisempi on vähemmälle huomiolle jäänyt, vain rajoitetun jakelun saanut ja jonkinlaisen välityön asemaan päätynyt Direct to Disc, jonka yhtye teki Ben Minkin kanssa ennen Visa Recordsin leipiin siirtymistä. Nimensä mukaisesti kerralla purkkiin vetäisty vinyyli sisältää kaksi vartin mittaista sävellystä, joista toisessa kuullaan analogisyntetisaattorin läpi rutattua rumpali Martin Dellerin aivosähkökäyrää.

Takatukkien ja toimintaleffojen vuosikymmenen FM mainosjulistepuolenvälin lähestyessä Nash the Slash palasi FM:n, mutta ensimmäinen alkuperäiskolmikon uusista aikaansaannoksista oli kuitenkin Nash the Slashin sooloalbumi American BandAges. Eipä se FM:ltä juuri kuulostakaan. Jos vuonna 1977 proge alkoi olla menneen talven lumia, niin vuoteen 1985 mennessä FM:n tarjoaman fuusiojazzin ja Star Trekin synteesin kaupallinen potentiaali oli laskenut nollan alapuolelle. Elektronisuus oli kuitenkin edelleen kuvioissa, ja uusi albumi Con-Test hyppäsikin häpeilemättä synth pop -kelkkaan. Progea albumilta on turha hakea, mutta sinkkuna julkaistu ”Just Like You” on kieltämättä tarttuvaa tavaraa.

Kuvakaappaus Just Like You -videosta.

”Just Like You” ja FM:n uusi poikabändi-look.

Albumin julkaisussa ilmeni kuitenkin ongelma: yhtyeen levyjä Kanadassa levittänyt Passport Records teki konkurssin. Hätiin laukkasi Quality Records, jonka suojissa myös Nash the Slashin soololevyt löysivät tiensä kuluttajille. ”Just Like You” kipusi singlelistalla sijalle 38, mutta tällä kertaa konkurssivuorossa oli Quality, ja Con-Test katosi kaupoista. Luultavasti tästä syystä pari vuotta myöhemmin julkaistu Tonight sisälsi uusien biisien joukossa myös Con-Testin parhaita paloja. Singlejulkaisu ”Dream Girl” kertoo jo nimellään karua tarinaa siitä, kuinka omaperäiseksi kokeellisena avaruusrockbändinä aloittanut FM oli heittäytynyt. Eipä ihmekään, että albumi jäi FM:n viimeiseksi, vaikka albumin musiikkia kuullaankin Perjantai 13. -slashersaagan seitsemännessä osassa The New Blood. Alkuperäisen FM:n kanssa bändillä ei tuolloin ollut enää juurikaan tekemistä, vaan Hawkinsin tukijoukot vaihtuivat vuosittain.

Parin viimeisen vuosikymmenen aikana FM on yrittänyt comebackia kolmesti tutuissa merkeissä. Monessakin mielessä. Yksinomaan positiivinen asia on, että bändi esittää tätä nykyä jälleen elektronista progea. Ikävämpää on, että Black Noisea lukuunottamatta orkesterin albumeja ei ole saanut CD-muodossa kuin vasta parin viime vuoden ajan, kiitos master-nauhojen katoamisen. Vuodesta 2011 lähtien yhtye on ollut jälleen toiminnassa (miehitys on jo ehtinyt kokea muutoksia!) ja valmistautuu uuden albumin julkaisuun. Kaiken kaikkiaan bändillä tuntuu pyyhkivän pitkästä aikaa hyvin, vaikka vuoden 2012 OhioProg-festivaalit ja sitä myötä myös FM:n suunniteltu esiintyminen peruuntuivatkin. Rahoitusongelmien vuoksi, totta kai.

Lisää aiheesta voi ja kannattaa lukea The FM Archive -sivustolta, jonka kuva-arkisto dokumentoi bändin kokemat tyylimuutokset (sekä Nash the Slashin tyylin muuttumattomuuden) paremmin kuin mikään sanallinen ilmaisu.

Nash the Slash: American BandAges (1984)

American BandAgesNash the Slash oli pitkän uransa aikana poikkeuksellisen innokas tehtailemaan covereita. Vielä poikkeuksellisempaa on, että näitä lainoja kuuntelee ihan mielellään. Entisten ja tulevien FM-bändikaverien Martin Dellerin ja Cameron Hawkinsin avustuksella äänitetty cover-kimara American BandAges jatkoi siinä suhteessa kunnioitettavaa perinnettä. Se on kuitenkin myös Nash the Slashin ylivoimaisesti helppotajuisin ja valtavirtaisin albumi. Vaikka syntetisaattoritaustoilla ja elektronisilla käsien läpsytyksillä varustettu ”Hey Joe” onkin taatusti epäsovinnainen, puuttuu albumilta muulle Nash-tuotannolle ominainen anarkia.

Kovin kaupalliseksi American BandAgesia ei voi siltikään sanoa, ja vaikka voisikin, se ei tee tästä huonoa levyä. Tunnistettava Nash the Slash -soundi on tallella ja äkkiväärät käänteet tuovat rock-klassikoista esiin aivan uusia puolia. Rajuimmat muutokset on joutunut läpikäymään Count Fiven ”Psychotic Reaction”, jossa vainoharhaista tunnelmaa herättävät painostava sovitus ja pitkät yksinpuheluosuudet. Muita suosikkejani ovat turboahdettu ”Born to be Wild” -tulkinta sekä vain CD-uusintapainokselta löytyvä Moog-blues ”(I’m a) King Bee”. Kyllä, se Muddy Watersin biisi; versio on ilmeisesti äänitetty alun perin vuonna 1988 ilmestynyttä The Legend of Wolf Lodge -elokuvaa varten. Mainitulta uusintapainokselta löytyy myös Nashin ensimmäinen hitti, Jan & Deanin ”Dead Man’s Curve”, joskin Children of the Night -albumia heikompana versiona.

Soundillisesti American BandAges ei ole yhtä omaperäinen tai rikas kuin muut Nash the Slash -albumit. Biisit on ajettu Nash-muottiin ja sillä selvä, joten alkujärkytyksen jälkeen suurempia yllätyksiä ei ole luvassa. Syntetisaattorit ovat aika isossa roolissa – ehkä tavallistakin isommassa – kun taas säröviulut ja vastaavat uppoavat säestykseen. Miksaus on onnistunut ja soundit sopivan järeät, tuotanto lie parempaa kuin millään muulla NtS-albumilla. Myös Nash the Slashin kehittyminen laulajana tulee tällä albumilla esiin. Laulusuoritukset ovat paljon aiempaa hallitumpia ja itsevarmempia, ja niistä löytyy aivan uudella tavalla munaa, mikä sopiikin erityisen hyvin ”Born to be Wildiin” ja muihin stadionrock-standardeihin.

Nash the Slash: Children of the Night (1981)

Nash the Slash: Children of the Night

Viime vuonna aktiiviuransa päättänyt Nash the Slash tunnetaan paremmin erikoisesta imagostaan kuin musiikistaan. Valkoiseen smokkiin ja sideharsoihin pukeutunut miekkonen ei koskenut sähkökitaraan, mutta paikkasi ”puutetta” mandoliinista kaavituilla voimasoinnuilla ja efektimuurin läpi runnotulla viululla. Tällä perusteella muusikko olisi helppo viskata novelty-kategoriaan, mutta siihen Nash the Slash oli aivan liian anarkistinen ja kunnianhimoinen. Valtavirran poppia, elektronista kaaosta ja kokeellista rockia taiten yhdistelevä yhden miehen orkesteri taitaa populaarimusiikin konventiot erinomaisesti, mutta purkaa ne osiin ja yhdistelee uudelleen täysin arvaamattomin lopputuloksin. Luovan hullun toinen soolopitkäsoitto Children of the Night ei ole hänen omaperäisimpänsä, mutta ehdottomasti suosituin se on.

Mikäli pari välisoittoa lasketaan pois, Children of the Nightin materiaali menee aika tarkkaan puoliksi coverien ja Nash the Slashin omien sävellysten välillä. Intro ”Wolf” tarjoaa Sergei Prokofjevin Pekkaa ja Sutta korvat lukkoon lyövällä äänivallilla ryyditettynä, ja erikoisia äänimaisemia tarjoillaan myös kolmessa muussa instrumentaalissa.

”Children of the Night” on tunnelmaltaan kuin kauhuelokuva ja tuo mieleen sekä Robert E. Howardin samannimisen novellin että Black Sabbathin ensimmäisen levyn. Heavy metal -henkisen riffittelyn ja pahaenteisten sanoitusten luulisi olevan ristiriidassa syntetisaattoritaustan kanssa, mutta todellisuudessa koko asiaa ei tule edes ajatelleeksi.

Jyrkän kontrastin synkähköön materiaaliin luovat veikeät poprock-versioinnit ”Dead Man’s Curve” ja ”19th Nervous Breakdown”. Ensin mainittu oli tietoisen pöhkön musavideonsa siivittämänä Nash the Slashin suurin hitti, jälkimmäinen taas pistää syntikka-arpeggioineen ja tapposärjettyine mandoliineineen huimasti vauhtia The Rolling Stonesin jo alkujaankin rivakkaan tuotokseen. Deep Purple -cover ”Dopes on the Water” menee suoraan huumoriosastoon, mutta tarjoaa silti täysin pätevää sooloilua

Vaikka albumilla on kuultavissa melkoista tyylilajien kirjoa hevistä syntikkapoppiin ja efektipainotteisista sooloiluista klassisten kappaleiden rock-versioihin, se pysyy yhtenäisenä ja tiivistunnelmaisena kokonaisuutena. Ehkä se johtuu soitinvalikoimasta ja äänimaailmasta, jotka ovat äärimmäisen poikkeukselliset mille tahansa mainituista genreistä. Useammassa kuin yhdessä kappaleessa rumpukone on kokonaisuudessaan korvattu elektronisella jyskeellä, mitä ei kuitenkaan heti kättelyssä edes huomaa.

Huomio kiinnittyy myös Nash the Slashin monipuolisuuteen laulajana. Mikään kultakurkku hän ei ole, mutta osaa eläytyä kappaleiden vaihteleviin tunnelmiin kuulostaen väliin aggressiiviselta, väliin eteeriseltä ja – ”Dead Man’s Curven” tapauksessa  – lystikkäältä. Useimmat Nash the Slashin omat kappaleet tosin ovat instrumentaaleja, mutta niissäkin tanakat taustat ja instrumenttipuoli, jolla todella sattuu ja tapahtuu, pitävät mielenkiinnon ylhäällä kuuntelukerrasta toiseen. Tuottaja Steve Hillagen loihtima äänimaailma on rikas ja monipuolinen.

Nash the Slashin tapa koota rock-kliseet yhteen ja kääntää ne sitten ylösalaisin on äärimmäisen virkistävää. 2010-luvulla, jolloin rock-musiikki tuntuu olevansa kaavoihinsa pahoin kangistunut ja marginaalisimmatkin tyylilajit koluttu läpikotaisin puhki Children of the Night tuntuu tuoreelta ja sen sanoma ajankohtaiselta, vaikka albumilla on ikää jo yli 30 vuotta.

J. Karjalainen ja Mustat lasit (1981)

J. Karjalaisen ihka ensimmäinen albumi on hänen myöhempään tuotantoonsa nähden kohtalaisen anarkistinen tuotos. Taustayhtyeessä eivät puhaltimet vielä tässä vaiheessa puhkuneet ja soittopuoli paikitellen kulmikasta. Kappaleet ja sanoitukset ovat simppeleitä, noudatellen rock and roll- ja blues-kaavoja epäilemättä tietoisen uskollisesti. Punainen lanka kuitenkin löytyy ja suurimman osan ajasta myös pysyy tallella.

Jukka Tapion tulkintaa esikoisellaan voisi kuvailla kauniisti hiomattomaksi. Myöhemmän tuotannon falskius puuttuu kokonaan, eikä tavaramerkkulvahduksia kuulla kovin montaa. Varsinkin ”Enkelissä” laulu hakee mustan musiikin fiiliksiä. Ainakin Karjalainen kuuluu olevan täysillä mukana. Mitään muutakaan ei ”Kolmen cowboyn” kertosäkeestä voi sanoa. Mutta kuten kaikki muukin tällä levyllä, laulu istuu kokonaisuuteen hyvin ja tulee suoraan sydämestä.

Mustien lasien läpi näyttäytyvä maailma on täynnä sekä pieniä iloja että suruja. Tunnelma on Little Richardin ”Lucillen” mieleen tuovaa ”Elina, anna tukkasi kasvaa” -rockailua lukuunottamatta leppoisa, eikä sekään kovin vaarallista menoa ole. Rauhalliset tempot, shuffle-rytmit, akustiset soittimet ja folkahtavat sovitukset pitävät fiilikset miellyttävinä. J. Karjalaisella ja Wagnerilla on sikäli paljon yhteistä, että heidän musiikkinsa on parempaa kuin miltä se kuulostaa. Kauttaaltaansa viaton ja sympaattinen kokonaisuus tekee tästä todellisen hyvän mielen albumin vailla väkinäisyyttä.

Koska puhallinsoittimia ei Karjalaisen taustaköörissä siis vielä tässä vaiheessa ollut, myöhemmässä tuotannossa kuullut funk- ja soul-sävyt jäävät tällä albumilla kuulematta. On se silti aika monipuolinen ja soitinvalikoima on mandoliineineen, pianoineen ja viheltelyineen yllättävän rikas. Itse pidän eniten ”Enkelistä”; rakkaushuolia suorapuheisesti ruotivat sanoitukset osuvat karuudessaan napakymppiin ja soitanto kulkee rockisti mutta kepeästi.

Mustien lasien ensimmäinen albumi saattaa hyvinkin olla sen paras, ainakin oikeassa mielentilassa. Sen verran autotallikamaa tuotos on, ettei sitä joka kekkereissä jaksa kuunnella. Bändit parhaat yksittäiset vedot löytyvät nekin myöhemmiltä julkaisuilta. Hiukan bändin debyytti natisee liitoksissaan, mutta ei useimmilla kuunteluilla kuitenkaan hajoa. Sympaattinen pläjäys pistää väkisinkin hymyn huuleen, eikä suinkaan vahingonilosta.

Jenni Vartiainen: Seili (2010)

Nostalgian voima on ihmeellinen. En hetkeäkään epäile, etteikö kasarimusiikki tulvinut kyseisen vuosikymmenen päättyessä itse kunkin korvista. Silti 80-luvun kliseisiin suhtaudutaan nykyään asiaankuuluvalla huumorilla ja ne ovat tärkeä osa aikakauden viihteen viehätystä. Tämä pätee jopa kaltaisiini myöhäsyntyisiin yksilöihin.

Nyt 2010-luvulla lienee vuosituhannen vaihteesta kulunut jo riittävä aika, jotta sen musiikista diggailu ei ole enää valtavirtaista typeryyttä vaan nostalgisen tiedostavaa. Tähän saumaan Jenni Vartiaisen soolotuotanto ainakin meikäläisessä iskee. Vartiaisen musiikki on erittäin modernin kuuloista ja taatusti muodikasta, mutta siinä on myös vastustamattoman viehättävä ysärihenkisyys. Tämän ohella se on tietenkin virheettömästi tuotettua.

Parhaiten Vartiaisen kakkosalbumilla toimivat elektronisimmat iskut, joissa ohjelmointi ja soitto on hoidettu tyylitajulla. En käsitä, mikseivät suomalaiset osaa rakentaa poppiinsa kelvollisia taustoja. ”Duran Duranin” rumpalointi funkkaa hurjasti ja ”En haluu kuolla tänä yönä” tarjoilee massiivisia Moog-äänimaisemia. Aloituskaksikko ”Koti / Seili” hoitaa taidepuolen kunnialla kotiin ja Vartiaisen jykevä ulosanti istuu hyvin dramaattiseen säestykseen.

Siitä huolimatta Seili on kovin epätasainen albumi. Suoranaista roskaa siltä ei löydy, mutta taso heittelee silti. Balladiosasto ei toimi juuri ollenkaan ja pliisu lopetuskappale ”Halvalla” muodostuu aikamoiseksi mahalaskuksi. Gimmel-muistoja ikävällä tavalla herättelevä ”Nettiin” huokuu vuosituhannen vaihdetta ja sen kertosäe tarjoaisi hillitöntä nostatusta, elleivät sanoitukset herättäisi niin voimakasta myötähäpeää. (”Sinä munapää / et voi ymmärtää”; ”miks piti luvata / että saa kuvata”.) Sanoitusten ajoittainen pöhköys on ongelma, joka kummittelee läpi albumin.

Seili huokuu ammattitaitoa ja siistejä fiiliksiä, mutta ajoittain löysä kappalemateriaali syö sen tehoa. Siinä on kuitenkin esillä selkeä ja omaperäinen tyyli, jolla Vartiaisen on helppo toivoa jatkavan.

Deep Purple: Shades of Deep Purple (1968)

Shades of Deep Purple -kansikuvaDeep Purplen ensialbumi on melko sympaattinen ilmestys. Kannessa hymyilee neljä poikkeuksellisen muhkealla kampauksella varustettua kaunista poikaa sekä röyhelöasuinen John Lord mursunviiksineen. Tyylisuunta on sekin hieman hukassa, eikä Shades of Deep Purplea voi satunnaisista laatubiiseistä huolimatta hyvällä tahdollakaan kuvailla kovin jämäkäksi tai yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

Ei levy huono ole, sitäkin päämäärättömämpi vain. Lordin vahvasti klassisvaikutteiset Hammondit, Ritchie Blackmoren korvia riipivän diskanttinen kitarasärö sekä laulaja Rod Evansin balladiotteet yksinkertaisesti ovat aika kummallinen yhdistelmä. Kappalemateriaalissa yhdistyvät Beatleksien hengessä soitettu kevyt poprock-rallattelu ja varsin väkinäisen kuuloinen jammailu, toisinaan samanaikaisesti. On aika vaikea sanoa, missä määrin albumilla kuultava psykedelia on tietoista ja milloin yhtye on yksinkertaisesti eksyksissä. Varsinkin pituudeltaan lähes kolminkertaiseksi venytetty Beatles-laina ”Help!” on jokseenkin kummallinen.

Purplen omat sävellykset ”One More Rainy Day” ja ”Love Help Me” kuulostavat esikuvaltaan paljon enemmän ja edustavat albumin vahvempaa osastoa. Shades of Deep Purplen mielenkiintoisinta antia ovat kuitenkin Ameriikassa listaneloseksi kivunnut ”Hush” sekä keikkastandardi ”Mandrake Root”. Ne antavat jo viitteitä siitä, millainen yhtyeen tyyli tulisi olemaan, vaikka jälkimmäisenä mainittu kuulostaakin lattealta verrattuna pari vuotta myöhemmin taltioituihin live-esityksiin. ”Hushin” meininki sen sijaan on niin hurja, että kappaleessa on hittiainesta vielä 45 vuotta myöhemminkin.

Regina: Soita mulle (2011)

Reginan neloslevy Soita mulle taisi olla yhtyeelle jonkinmoinen läpimurto. Ainakin kolmikko on parin vuoden sisällä nopeasti kivunnut sekä suuren yleisön tietoisuuteen että radion soittolistoille. Samalla pumppu on hankkinut kosolti sekä rakastajia että vihamiehiä – erään tuttuni sanoin ”Regina on vähän sellainen bändi, että siitä on kyllä helppo pitää, mutta äänen sitä ei kantsi sanoa.”

Samalla Soita mulle on myös roima harppaus kaupallisempaan suuntaan. Toisaalta sen voi nähdä myös pitkään jatkuneen kehityksen huipemtumana. Syntetisaattorit ovat jääneet aika pieneen osaan, ja ohjelmoitujen taustojen sijaan laulua säestää nyt pääosin kitara–rummut-duo. Äänimaailma on korostetun kevyt ja pelkistetty, mikä sopii yhtyeen viattomaan ja lämminhenkiseen musiikkiin hyvin.

Samalla on kuitenkin lopullisesti menetetty ensialbumin Katso maisemaa yllätyksellisyys ja räväkkä, paikoin lähes kaoottinen irrottelu. Sanoitukset ovat edelleen hetkessä kerrottuja pieniä arjen tarinoita, mutta Tokion ruuhkan ja talojen purkamisen sijaan kertomukset pyörivät nyt poikkeuksetta sydänten ja niiden särkymisen ympärillä.

Kyllä tämän silti Reginaksi tunnistaa – vaikka musiikki onkin yksinkertaistunut, syntikat korvattu ”oikeilla” soittimilla ja kasarivaikutteet jääneet menneisyyteen, bändi kuulostaa pohjimmiltaan tutulta. Häpeämättömästi hittikaavalla tehtaillut ”Haluan sinut”, ”Mustavalkeaa” ja ”Jos et sä soita” ovat skarpeinta Reginaa tähän mennessä. Iisa Pykärin laulu on teknisesti kaukana täydellisestä, mutta kuulas ja liioitellun söpö tulkinta istuu veikeydessään Reginaan kuin nyrkki silmään.

Soita mulle on erittäin viihdyttävä, erittäin tarttuva ja erittäin kompakti, mutta samalla myös hieman lattea ja valtavirtainen. Bändin kahteen ensimmäiseen pitkäsoittoon verrattuna loppupuolen astetta kimurantimmat biisit a’la ”Ui mun luo” kuulostavat lähes teennäisiltä. Samalla simppelimmät ja radioystävällisemmät rockailut ovat paradoksaalisesti miellyttävän aidon ja spontaanin tuntuisia. En ihmettelisi, jos tästä levystä alkaisi Reginan nousu suomalaisen popin eturiviin, mutta ikävä kyllä bändi on samalla tainnut suitsia luovaa hulluuttaan vähän liiankin kanssa.

Buckner & Garcia: Pac-Man Fever (1982)

Pac-Man Fever on monella tapaa hämmentävä levy. Kuinka jollekulle on tullut mieleen tehdä pelkästään videopelejä käsittelevä konseptialbumi (arvoitus, johon koetan etsiskellä vastausta täällä). Pistää myös miettimään, minkä vuoksi kappaleita tehostavat peleistä napsitut efektit ja taustamusiikkipiipitykset.

Ehdottomasti suurin yllätys on kuitenkin se, että levy on aidosti hyvä: nimiraita ”Pac-Man Fever” tempaa vastustamattomasti mukaansa, eikä laatu rajoitu pelkästään johtosingleen, vaikka se ehdottomasti kovin vetäisy levyllä onkin. Kyynisemmänkin on pakko myöntää, ettei levy ole pelkästään pilanpäiten tai hutaisten tehty; ilman epätavallista aihepiiriä Pac-Man Fever olisi täysin pätevää ja vakavasti otettavaa kasaripoppia. Toisaalta Jerry Buckner & Gary Garcia olivatkin alun alkaen kaavailleet tavanomaisempaa kattausta rockia ja poppia, joten ehkäpä nämä kappaleet olisi joka tapauksessa kuultu muodossa tai toisessa.

Niin tai näin, puolituntinen pac–man-kuumetta muodostaa selkeän ja toimivan draaman kaaren, ja vaikkei tässä varsinaisesti nyansseilla kikkaillakaan, merkille pantavaa on, ettei levy ole sen tasapaksumpi kuin tavanomaiset aikalaisensa. Meneviä riffejä ja veikeitä syntikkasoundeja kajahtaa ilmoille riittävän usein pitämään mielenkiintoa yllä. Tavanomaisesta synthpop-sapluunasta poiketaan kiitettävästi hyväntuulisella, rockaavalla ja hitusen överillä otteella – tämä pätee erityisesti Garcian varmaotteiseen ja miellyttävän maskuliiniseen tulkintaan. Sekä Bucknerin syntikasta että sessiokitaristien instrumenteistä kajahtaa muutamaan otteeseen sooloja, joita myös kuuntelee mieluusti.

Heikkouksiakin kyllä löytyy. Tavan takaa biisi starttaa railakkaasti, mutta venyy sitten luvattoman pitkästi ja latistuu koukkujen puutteessa pahan kerran. Erityisesti yli viisi- ja puoliminuuttinen ”Ode to a Centipede” on jo aika piinallista kuultavaa. ”Do the Donkey Kong” taas tuntuu jokseenkin puisevalta johtosinglen uudelleenlämmittelyltä, vaikka olisikin sinänsä ihan hupaisa ralli. Toisaalta ”Froggy’s Lament” jyrää mukavasti eteenpäin, Garcian hupaisasti tulkitsema sanoitus tavoittaa erinomaisen flow’n ja kertosäe on jokseenkin tappava. Samaa voidaan sanoa myös ”Hyperspacesta”, ”Mousetrapista” ja erityisesti tietenkin ”Pac-Man Feveristä”.

Pac-Man Feverin CD-versio ei poikkea ratkaisevasti vinyyliversiosta, vaikka onkin kokonaisuudessaan uudelleen äänitetty. Eroavaisuudet ovat hämmästyttävän vähäisiä, joskin alkuperäisversiossa tuntuu kautta linjan olevan pari pykälää enemmän munaa. Erityisesti tämä kuuluu ”The Defenderissä”. CD:llä kuullaan myös kaksi bonuskappaletta, joista ”Hostage” on jokseenkin mitäänsanomaton ja ”E.T. (I love you)” melkoisen outo lintu balladiksi.

Tuskinpa tätä levyä kovin moni muistaisi, ellei siinä satuttaisi lauleskelemaan Pac-Manista. Omassa novelty-osastossaan Pac-Man Fever on nimittäin sikäli poikkeuksellinen, että sitä tykittelee aina välillä ihan mielellään. Nimibiisiä itse asiassa useamminkin, sillä toisin kuin keskivertoa yhden hitin ihmettä, se ei kohtuullisesti käytettynä rupea ärsyttämään, vaan säilyttää sympaattisen vetovoimansa.

”I’ve got a pac-man fever! (Pac-man fever!)
It drives me out of my mind…”

On meillä Pac–Man-kuume

Pac-Man sekä Buckner & Garcia1980-luvulla tapahtui tunnetusti kaikenlaista päätöntä ja monasti vieläpä maailmanlaajuisen  villityksen mittasuhteissa asti, mistä mainittu vuosikymmen myös hyvin on opittu sittemmin tuntemaan. Tämän huuman sai muutaman viikon ajan tuta myös jo 60-luvulla yhteistyön aloittanut ohiolaisduo Jerry Buckner ja Gary Garcia.

Vuoteen 1981 mennessä videopeleistä oli Pac-Manin ja kumppanien johdolla tullut ensimmäistä kertaa suuren yleisön hupia. Tähän suoneen Buckner & Garcia iskivät hakkunsa ja sävelsivät kappaleen ”Pac-Man Fever”. Toverukset kirjoittivat ja äänittivät työkseen mainosrallatteluja, ja tapasivat työpäivän jälkeen rentoutua takomalla lähibaarissa Pac-Mania. Levy-yhtiöt eivät kuitenkaan kiinnostuneet tuotoksesta, joten kaksikon manageri Arnie Geller päätti julkaista singlen omakustanteena. Viikon sisällä radiosoittoon päätymisestä kiekkoa oli myyty 10 000 kappaletta. Samoihin aikoihin myös Pac–Man-peli oli kohonnut suosionsa huipulle.

Yhtäkkiä levytyssopimus sitten oli kuin olikin tarjolla – mutta vain sillä ehdolla, että koko albumi kertoisi peleistä. CBS Recordsilla ymmärrettiin takoa kun rauta on kuumaa, joten Bucknerin ja Garcian oli määrä saada äänitykset purkkiin kuukauden sisällä, minkä miehet myös tekivät. Alkuvuodesta 1982 listoille ampaisivat sekä albumi Pac-Man Fever (The Billboard 200, #24) että sen nimisingle (The Billboard Hot 100, #9), joista jälkimmäisenä mainittu tienasi nopeasti kultalevyn palkintona yli miljoonasta myydystä kopiosta. Sittemmin myyntiluvut ovat ylittäneet kaksi ja puoli miljoonaa.

Buckner ja Garcia olisivat halunneet seuraavaksi julkaista E.T. the Extra-Terrestrialin inspiroiman balladin ”E.T. (I love you)”, mihin heillä oli ohjaaja Steven Spielbergin lupa, mutta levy-yhtiö pani edelle Neil Diamondin ”Heartlighteineen”. Luvaton E.T.-intoilu poiki oikeusjutun ja Diamond joutui antamaan osan voitoistaan elokuvan tekijöille. Bucknerin & Garcian seuraava etappi taas oli toukokuussa 1982 kauppoihin ilmaantunut single ”Do the Donkey Kong”. Sama vitsi ei kuitenkaan naurattanut toiseen kertaan ja aika lailla edeltäjäänsä muistuttanut biisi sai tyytyä sijaan 103.

Ajan tavan mukaisesti ”Pac-Man Feveristä” tehtailtiin rivakassa tahdissa jos jonkinlaista versiota. 12″ pidennetty versio DJ-käyttöön on täytynyt olla tuskallista kuunneltavaa, mutta epäilemättä kalpenee Tuijamarian ”Pac–Man-kuumeelle”, joka Internetin ansiosta nauttii hienoista kulttimainetta maassamme.

Valokeilassa viettämänsä varttitunnin jälkeen B & G suuntasivat kohti uusia haasteita, keskittyen kirjoittamaan ja tuottamaan kappaleita muille artisteille. Videopelien 90-luvulla tapahtuneen (jälleen) uuden tulemisen myötä kysyntä kuitenkin kasvoi siinä määrin suureksi, että Pac-Man Feverin CD-muotoinen uusintapainos muodostui ajankohtaiseksi. Valitettavasti vain CBS kieltäytyi antamasta masteria taiteilijoille, jotka lopulta päätyivät äänittämään albuminsa kokonaan uusiksi! Lopputulos muistuttaa hämmästyttävän paljon alkuperäistä – poikkeuksena ”Mousetrap”, jonka kohdalla tekijät joutuivat tyytymään oikeisiin koiriin ja kissoihin, koska eivät onnistuneet hankkimaan käsiinsä itse peliä.

Aikanaan saavuttamaansa massiiviseen huomioon suhteutettuna ”Pac-Man Feveriä” näkyy hämmästyttävän vähän ”Good Ol’ 80s” -tyyppisillä kokoelmilla. Tästä huolimatta takavuosien hitistä on tehtailtu jopa Halloween-efekteillä ryyditetty versio, jota tosin ei voi suositella kenellekään. Vuosituhannen taitteessa myös Buckner ja Garcia koettivat vielä kerran nostattaa kuumetta coveroimalla itseään, ensin akustisesti ja paria vuotta myöhemmin vain verkossa myydyllä ”Pokémon Feverillä”. Lohdutukseksi parivaljakon suosikkikappale kuitenkin taisteli tiensä VH1:n vuonna 2009 ilmestyneelle ”Greatest One-Hit Wonders of the 80’s” -listalle.

Miesten yhteistyö jatkui pienimuotoisena aina Gary Garcian 17. marraskuuta 2011 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Jerry Bucknerin (tai ainakaan hänen maineensa) videopelikuume sen sijaan ei ole ilmeisesti vieläkään laskenut normaalilukemiin, vaan häntä – yhdessä mm. Rihannan kanssa – kuullaan tutuissa merkeissä Disneyn Wreck–It Ralph -elokuvan ääniraidalla. Elokuva kertoo vanhan arcade-pelin pahiksesta, joka kyllästyy vanhoihin kuvioihin ja päättää nousta sankariksi.

Lisää aiheesta kannattaa lukea aiheelle omistetulta Pac-Man Fever Forever -sivustolta. Myös Bucknerin & Garcian virallinen kotisivu on piipahtamisen arvoinen.