Spin̈al Tap: This is Spin̈al Tap (1984)

This is Spinal TapHyvistä hevibändeistä puhuttaessa Spin̈al Tap jää helposti vähemmälle huomiolle. Syystäkin, lisännee moni, mutta itse en voisi juuri enempää eri mieltä olla. Bändin myöhemmistä julkaisuista voidaan kylläkin olla montaa mieltä, mutta vuonna 1984 ilmestynyt This is Spinal Tap – laskutavasta riippuen joko bändin ensimmäinen tai peräti 13. studioalbumi – on alusta loppuun täyttä tavaraa. Sen kappaleet ovat monipuolisia, kompakteja ja tarjoavat joka ainoa koukun tai pari.

Koska kyseessä on ”kokoelma” yhtyeen suurimpia hittejä eri aikakausilta (mukana myös yksi uusi ralli, totta kai), levyltä ei löydy kahta samanlaista biisiä. Silti on lähestulkoon pakko puhua Spin̈al Tap -soundista, jonka kyllä tunnistaa, halusi tai ei. Koska piikki on suunnattu erityisesti vanhan kaartin hevipumppuja kohtaan, albumia voi samalla tutkailla eräänlaisena läpileikkauksena siitä, kuinka metallimusiikki oikein pääsi syntymään. Jotain albumin tasosta kertoo se, että tavaraa voisi luulla täysin aidoksi, ellei paremmin tietäisi, ja useampi kuin yksi kappaleista olisi voinut vuosikymmen tai pari aiemmin julkaistuna kohota Atlantin molemmin puolin top kymppiin.

On valitettavan harvinaista, että lähes jokaisella julkaistulla albumilla on pari enemmän tai vähemmän huonoa tekelettä. This is Spinal Tapilla ei ole yhtään, vaikka ”America” onkin muuhun soitantoon verrattuna latteahko. Ja kun sekin kerran on se edellä mainitsemani ”uusi” kappale, voitaneen tyylitajun notkahduksen sijaan puhua inhorealismista. ”Sex Farm” taas on jo aidosti huono kappale, mutta niin huono, että on siltikin valtavan viihdyttävä.

Muutoin albumi onkin sitten kerrassansa rautaa. Ritchie Blackmoren klassisvaikutteiselle kitaroinnille oikein olan takaa naureskeleva ”Heavy Duty” on ehdottomia suosikkejani, samoin areenarockin huudatusstandardit kivuttomasti täyttävä ”Tonight I’m Gonna Rock You Tonight”. Huikaisevan hyvän flow’n tarjoava ”Rock and Roll Creation” on mustempi kuin Sapatti itse, eikä vastustamattoman mukaansatempaava ”Stonehenge” olisi tehnyt Born Againille lainkaan hallaa. Varhaista Beatlesia mukaileva ”Cups and Cakes”, erehdyttävästi Rolling Stonesilta haiskahtava ”Gimme Some Money” sekä viattomuudessaan kyynelet silmiin tuova ”Listen to the Flower People” mukailevat onnistuneesti hevirokin syntyyn johtanutta musiikillista kehitystä. 60-luvun soundit on tavoitettu erinomaisesti – valitettavasti hevivetäisyjen kohdalla ei voi sanoa samaa, eivätkä tuhnut soundit todellakaan mene yhteentoista saakka.

Muitakin huonoja puolia toki löytyy, jos tikun kanssa haluaa tonkia. CD-uusintapainoksissa kuullaan bonusraitoina ”Christmas With the Devil” sekä edellä mainitun ”Scratch Mix” jotka ovat sekä ylipitkiä että melko tönkköjä, varsinkin levyn parempiin hetkiin verrattuna. Hauskoja anekdootteja joka tapauksessa. Bändin soitannossa ei myöskään voida puhua mistään teknisestä majesteettisuudesta, vaikka Guitar World nimesikin vuonna 2004 Nigel Tufnelin historian 23. parhaaksi kitaristiksi. Urkuri ”Caucasian” Jeffery Vanston sen sijaan soittelee pariin otteeseen varsin veikeitä sooloja, ja onkin harmi, ettei hän sen enempää levyllä kuin elokuvassakaan päässyt kovinkaan paljoa parrasvaloihin.

Nash the Slash: American BandAges (1984)

American BandAgesNash the Slash oli pitkän uransa aikana poikkeuksellisen innokas tehtailemaan covereita. Vielä poikkeuksellisempaa on, että näitä lainoja kuuntelee ihan mielellään. Entisten ja tulevien FM-bändikaverien Martin Dellerin ja Cameron Hawkinsin avustuksella äänitetty cover-kimara American BandAges jatkoi siinä suhteessa kunnioitettavaa perinnettä. Se on kuitenkin myös Nash the Slashin ylivoimaisesti helppotajuisin ja valtavirtaisin albumi. Vaikka syntetisaattoritaustoilla ja elektronisilla käsien läpsytyksillä varustettu ”Hey Joe” onkin taatusti epäsovinnainen, puuttuu albumilta muulle Nash-tuotannolle ominainen anarkia.

Kovin kaupalliseksi American BandAgesia ei voi siltikään sanoa, ja vaikka voisikin, se ei tee tästä huonoa levyä. Tunnistettava Nash the Slash -soundi on tallella ja äkkiväärät käänteet tuovat rock-klassikoista esiin aivan uusia puolia. Rajuimmat muutokset on joutunut läpikäymään Count Fiven ”Psychotic Reaction”, jossa vainoharhaista tunnelmaa herättävät painostava sovitus ja pitkät yksinpuheluosuudet. Muita suosikkejani ovat turboahdettu ”Born to be Wild” -tulkinta sekä vain CD-uusintapainokselta löytyvä Moog-blues ”(I’m a) King Bee”. Kyllä, se Muddy Watersin biisi; versio on ilmeisesti äänitetty alun perin vuonna 1988 ilmestynyttä The Legend of Wolf Lodge -elokuvaa varten. Mainitulta uusintapainokselta löytyy myös Nashin ensimmäinen hitti, Jan & Deanin ”Dead Man’s Curve”, joskin Children of the Night -albumia heikompana versiona.

Soundillisesti American BandAges ei ole yhtä omaperäinen tai rikas kuin muut Nash the Slash -albumit. Biisit on ajettu Nash-muottiin ja sillä selvä, joten alkujärkytyksen jälkeen suurempia yllätyksiä ei ole luvassa. Syntetisaattorit ovat aika isossa roolissa – ehkä tavallistakin isommassa – kun taas säröviulut ja vastaavat uppoavat säestykseen. Miksaus on onnistunut ja soundit sopivan järeät, tuotanto lie parempaa kuin millään muulla NtS-albumilla. Myös Nash the Slashin kehittyminen laulajana tulee tällä albumilla esiin. Laulusuoritukset ovat paljon aiempaa hallitumpia ja itsevarmempia, ja niistä löytyy aivan uudella tavalla munaa, mikä sopiikin erityisen hyvin ”Born to be Wildiin” ja muihin stadionrock-standardeihin.

Nash the Slash: Children of the Night (1981)

Nash the Slash: Children of the Night

Viime vuonna aktiiviuransa päättänyt Nash the Slash tunnetaan paremmin erikoisesta imagostaan kuin musiikistaan. Valkoiseen smokkiin ja sideharsoihin pukeutunut miekkonen ei koskenut sähkökitaraan, mutta paikkasi ”puutetta” mandoliinista kaavituilla voimasoinnuilla ja efektimuurin läpi runnotulla viululla. Tällä perusteella muusikko olisi helppo viskata novelty-kategoriaan, mutta siihen Nash the Slash oli aivan liian anarkistinen ja kunnianhimoinen. Valtavirran poppia, elektronista kaaosta ja kokeellista rockia taiten yhdistelevä yhden miehen orkesteri taitaa populaarimusiikin konventiot erinomaisesti, mutta purkaa ne osiin ja yhdistelee uudelleen täysin arvaamattomin lopputuloksin. Luovan hullun toinen soolopitkäsoitto Children of the Night ei ole hänen omaperäisimpänsä, mutta ehdottomasti suosituin se on.

Mikäli pari välisoittoa lasketaan pois, Children of the Nightin materiaali menee aika tarkkaan puoliksi coverien ja Nash the Slashin omien sävellysten välillä. Intro ”Wolf” tarjoaa Sergei Prokofjevin Pekkaa ja Sutta korvat lukkoon lyövällä äänivallilla ryyditettynä, ja erikoisia äänimaisemia tarjoillaan myös kolmessa muussa instrumentaalissa.

”Children of the Night” on tunnelmaltaan kuin kauhuelokuva ja tuo mieleen sekä Robert E. Howardin samannimisen novellin että Black Sabbathin ensimmäisen levyn. Heavy metal -henkisen riffittelyn ja pahaenteisten sanoitusten luulisi olevan ristiriidassa syntetisaattoritaustan kanssa, mutta todellisuudessa koko asiaa ei tule edes ajatelleeksi.

Jyrkän kontrastin synkähköön materiaaliin luovat veikeät poprock-versioinnit ”Dead Man’s Curve” ja ”19th Nervous Breakdown”. Ensin mainittu oli tietoisen pöhkön musavideonsa siivittämänä Nash the Slashin suurin hitti, jälkimmäinen taas pistää syntikka-arpeggioineen ja tapposärjettyine mandoliineineen huimasti vauhtia The Rolling Stonesin jo alkujaankin rivakkaan tuotokseen. Deep Purple -cover ”Dopes on the Water” menee suoraan huumoriosastoon, mutta tarjoaa silti täysin pätevää sooloilua

Vaikka albumilla on kuultavissa melkoista tyylilajien kirjoa hevistä syntikkapoppiin ja efektipainotteisista sooloiluista klassisten kappaleiden rock-versioihin, se pysyy yhtenäisenä ja tiivistunnelmaisena kokonaisuutena. Ehkä se johtuu soitinvalikoimasta ja äänimaailmasta, jotka ovat äärimmäisen poikkeukselliset mille tahansa mainituista genreistä. Useammassa kuin yhdessä kappaleessa rumpukone on kokonaisuudessaan korvattu elektronisella jyskeellä, mitä ei kuitenkaan heti kättelyssä edes huomaa.

Huomio kiinnittyy myös Nash the Slashin monipuolisuuteen laulajana. Mikään kultakurkku hän ei ole, mutta osaa eläytyä kappaleiden vaihteleviin tunnelmiin kuulostaen väliin aggressiiviselta, väliin eteeriseltä ja – ”Dead Man’s Curven” tapauksessa  – lystikkäältä. Useimmat Nash the Slashin omat kappaleet tosin ovat instrumentaaleja, mutta niissäkin tanakat taustat ja instrumenttipuoli, jolla todella sattuu ja tapahtuu, pitävät mielenkiinnon ylhäällä kuuntelukerrasta toiseen. Tuottaja Steve Hillagen loihtima äänimaailma on rikas ja monipuolinen.

Nash the Slashin tapa koota rock-kliseet yhteen ja kääntää ne sitten ylösalaisin on äärimmäisen virkistävää. 2010-luvulla, jolloin rock-musiikki tuntuu olevansa kaavoihinsa pahoin kangistunut ja marginaalisimmatkin tyylilajit koluttu läpikotaisin puhki Children of the Night tuntuu tuoreelta ja sen sanoma ajankohtaiselta, vaikka albumilla on ikää jo yli 30 vuotta.

Buckner & Garcia: Pac-Man Fever (1982)

Pac-Man Fever on monella tapaa hämmentävä levy. Kuinka jollekulle on tullut mieleen tehdä pelkästään videopelejä käsittelevä konseptialbumi (arvoitus, johon koetan etsiskellä vastausta täällä). Pistää myös miettimään, minkä vuoksi kappaleita tehostavat peleistä napsitut efektit ja taustamusiikkipiipitykset.

Ehdottomasti suurin yllätys on kuitenkin se, että levy on aidosti hyvä: nimiraita ”Pac-Man Fever” tempaa vastustamattomasti mukaansa, eikä laatu rajoitu pelkästään johtosingleen, vaikka se ehdottomasti kovin vetäisy levyllä onkin. Kyynisemmänkin on pakko myöntää, ettei levy ole pelkästään pilanpäiten tai hutaisten tehty; ilman epätavallista aihepiiriä Pac-Man Fever olisi täysin pätevää ja vakavasti otettavaa kasaripoppia. Toisaalta Jerry Buckner & Gary Garcia olivatkin alun alkaen kaavailleet tavanomaisempaa kattausta rockia ja poppia, joten ehkäpä nämä kappaleet olisi joka tapauksessa kuultu muodossa tai toisessa.

Niin tai näin, puolituntinen pac–man-kuumetta muodostaa selkeän ja toimivan draaman kaaren, ja vaikkei tässä varsinaisesti nyansseilla kikkaillakaan, merkille pantavaa on, ettei levy ole sen tasapaksumpi kuin tavanomaiset aikalaisensa. Meneviä riffejä ja veikeitä syntikkasoundeja kajahtaa ilmoille riittävän usein pitämään mielenkiintoa yllä. Tavanomaisesta synthpop-sapluunasta poiketaan kiitettävästi hyväntuulisella, rockaavalla ja hitusen överillä otteella – tämä pätee erityisesti Garcian varmaotteiseen ja miellyttävän maskuliiniseen tulkintaan. Sekä Bucknerin syntikasta että sessiokitaristien instrumenteistä kajahtaa muutamaan otteeseen sooloja, joita myös kuuntelee mieluusti.

Heikkouksiakin kyllä löytyy. Tavan takaa biisi starttaa railakkaasti, mutta venyy sitten luvattoman pitkästi ja latistuu koukkujen puutteessa pahan kerran. Erityisesti yli viisi- ja puoliminuuttinen ”Ode to a Centipede” on jo aika piinallista kuultavaa. ”Do the Donkey Kong” taas tuntuu jokseenkin puisevalta johtosinglen uudelleenlämmittelyltä, vaikka olisikin sinänsä ihan hupaisa ralli. Toisaalta ”Froggy’s Lament” jyrää mukavasti eteenpäin, Garcian hupaisasti tulkitsema sanoitus tavoittaa erinomaisen flow’n ja kertosäe on jokseenkin tappava. Samaa voidaan sanoa myös ”Hyperspacesta”, ”Mousetrapista” ja erityisesti tietenkin ”Pac-Man Feveristä”.

Pac-Man Feverin CD-versio ei poikkea ratkaisevasti vinyyliversiosta, vaikka onkin kokonaisuudessaan uudelleen äänitetty. Eroavaisuudet ovat hämmästyttävän vähäisiä, joskin alkuperäisversiossa tuntuu kautta linjan olevan pari pykälää enemmän munaa. Erityisesti tämä kuuluu ”The Defenderissä”. CD:llä kuullaan myös kaksi bonuskappaletta, joista ”Hostage” on jokseenkin mitäänsanomaton ja ”E.T. (I love you)” melkoisen outo lintu balladiksi.

Tuskinpa tätä levyä kovin moni muistaisi, ellei siinä satuttaisi lauleskelemaan Pac-Manista. Omassa novelty-osastossaan Pac-Man Fever on nimittäin sikäli poikkeuksellinen, että sitä tykittelee aina välillä ihan mielellään. Nimibiisiä itse asiassa useamminkin, sillä toisin kuin keskivertoa yhden hitin ihmettä, se ei kohtuullisesti käytettynä rupea ärsyttämään, vaan säilyttää sympaattisen vetovoimansa.

”I’ve got a pac-man fever! (Pac-man fever!)
It drives me out of my mind…”

On meillä Pac–Man-kuume

Pac-Man sekä Buckner & Garcia1980-luvulla tapahtui tunnetusti kaikenlaista päätöntä ja monasti vieläpä maailmanlaajuisen  villityksen mittasuhteissa asti, mistä mainittu vuosikymmen myös hyvin on opittu sittemmin tuntemaan. Tämän huuman sai muutaman viikon ajan tuta myös jo 60-luvulla yhteistyön aloittanut ohiolaisduo Jerry Buckner ja Gary Garcia.

Vuoteen 1981 mennessä videopeleistä oli Pac-Manin ja kumppanien johdolla tullut ensimmäistä kertaa suuren yleisön hupia. Tähän suoneen Buckner & Garcia iskivät hakkunsa ja sävelsivät kappaleen ”Pac-Man Fever”. Toverukset kirjoittivat ja äänittivät työkseen mainosrallatteluja, ja tapasivat työpäivän jälkeen rentoutua takomalla lähibaarissa Pac-Mania. Levy-yhtiöt eivät kuitenkaan kiinnostuneet tuotoksesta, joten kaksikon manageri Arnie Geller päätti julkaista singlen omakustanteena. Viikon sisällä radiosoittoon päätymisestä kiekkoa oli myyty 10 000 kappaletta. Samoihin aikoihin myös Pac–Man-peli oli kohonnut suosionsa huipulle.

Yhtäkkiä levytyssopimus sitten oli kuin olikin tarjolla – mutta vain sillä ehdolla, että koko albumi kertoisi peleistä. CBS Recordsilla ymmärrettiin takoa kun rauta on kuumaa, joten Bucknerin ja Garcian oli määrä saada äänitykset purkkiin kuukauden sisällä, minkä miehet myös tekivät. Alkuvuodesta 1982 listoille ampaisivat sekä albumi Pac-Man Fever (The Billboard 200, #24) että sen nimisingle (The Billboard Hot 100, #9), joista jälkimmäisenä mainittu tienasi nopeasti kultalevyn palkintona yli miljoonasta myydystä kopiosta. Sittemmin myyntiluvut ovat ylittäneet kaksi ja puoli miljoonaa.

Buckner ja Garcia olisivat halunneet seuraavaksi julkaista E.T. the Extra-Terrestrialin inspiroiman balladin ”E.T. (I love you)”, mihin heillä oli ohjaaja Steven Spielbergin lupa, mutta levy-yhtiö pani edelle Neil Diamondin ”Heartlighteineen”. Luvaton E.T.-intoilu poiki oikeusjutun ja Diamond joutui antamaan osan voitoistaan elokuvan tekijöille. Bucknerin & Garcian seuraava etappi taas oli toukokuussa 1982 kauppoihin ilmaantunut single ”Do the Donkey Kong”. Sama vitsi ei kuitenkaan naurattanut toiseen kertaan ja aika lailla edeltäjäänsä muistuttanut biisi sai tyytyä sijaan 103.

Ajan tavan mukaisesti ”Pac-Man Feveristä” tehtailtiin rivakassa tahdissa jos jonkinlaista versiota. 12″ pidennetty versio DJ-käyttöön on täytynyt olla tuskallista kuunneltavaa, mutta epäilemättä kalpenee Tuijamarian ”Pac–Man-kuumeelle”, joka Internetin ansiosta nauttii hienoista kulttimainetta maassamme.

Valokeilassa viettämänsä varttitunnin jälkeen B & G suuntasivat kohti uusia haasteita, keskittyen kirjoittamaan ja tuottamaan kappaleita muille artisteille. Videopelien 90-luvulla tapahtuneen (jälleen) uuden tulemisen myötä kysyntä kuitenkin kasvoi siinä määrin suureksi, että Pac-Man Feverin CD-muotoinen uusintapainos muodostui ajankohtaiseksi. Valitettavasti vain CBS kieltäytyi antamasta masteria taiteilijoille, jotka lopulta päätyivät äänittämään albuminsa kokonaan uusiksi! Lopputulos muistuttaa hämmästyttävän paljon alkuperäistä – poikkeuksena ”Mousetrap”, jonka kohdalla tekijät joutuivat tyytymään oikeisiin koiriin ja kissoihin, koska eivät onnistuneet hankkimaan käsiinsä itse peliä.

Aikanaan saavuttamaansa massiiviseen huomioon suhteutettuna ”Pac-Man Feveriä” näkyy hämmästyttävän vähän ”Good Ol’ 80s” -tyyppisillä kokoelmilla. Tästä huolimatta takavuosien hitistä on tehtailtu jopa Halloween-efekteillä ryyditetty versio, jota tosin ei voi suositella kenellekään. Vuosituhannen taitteessa myös Buckner ja Garcia koettivat vielä kerran nostattaa kuumetta coveroimalla itseään, ensin akustisesti ja paria vuotta myöhemmin vain verkossa myydyllä ”Pokémon Feverillä”. Lohdutukseksi parivaljakon suosikkikappale kuitenkin taisteli tiensä VH1:n vuonna 2009 ilmestyneelle ”Greatest One-Hit Wonders of the 80’s” -listalle.

Miesten yhteistyö jatkui pienimuotoisena aina Gary Garcian 17. marraskuuta 2011 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Jerry Bucknerin (tai ainakaan hänen maineensa) videopelikuume sen sijaan ei ole ilmeisesti vieläkään laskenut normaalilukemiin, vaan häntä – yhdessä mm. Rihannan kanssa – kuullaan tutuissa merkeissä Disneyn Wreck–It Ralph -elokuvan ääniraidalla. Elokuva kertoo vanhan arcade-pelin pahiksesta, joka kyllästyy vanhoihin kuvioihin ja päättää nousta sankariksi.

Lisää aiheesta kannattaa lukea aiheelle omistetulta Pac-Man Fever Forever -sivustolta. Myös Bucknerin & Garcian virallinen kotisivu on piipahtamisen arvoinen.