FM: Black Noise (1977)

Black NoiseHistorioitsija Oswald Spenglerin mukaan länsimaisen kulttuurin eteenpäinajava voima on äärettömyyden kaipuu. Koska tätä kunnianhimoista tavoitetta ei tietenkään voi ikinä saavuttaa, länsimainen ihminen on ainaisesti onneton ja pohjimmiltaan traaginen hahmo. Ja niinhän se on, että kun mihin tahansa maapallolla on mahdollista lennähtää muutamassa tunnissa, viimeinen mielikuvitusta kutkuttava korpimaa sijaitsee avaruudessa. Tätä tuntemattoman ja uusien elämyksien kaipuuta heijastelee myös kanadalaisen progetrio FM:n debyytti Black Noise.

FM:n musiikissa scifi-vaikutteet ja elektroninen äänimaailma yhdistyvät popin tarttuvuuteen, progen kokeellisuuteen ja fuusiojazzin improvisaatioon. Voimakkaimmin musiikista erottuu tietenkin koko miehityksen luotsaama syntetisaattorien armada, mutta myös Cameron Hawkinsin pehmeällä lauluäänellä, Nash the Slashin mandoliinistaan hakkaamilla särösoundeilla ja Martin Dellerin svengaavan melodisella rumpaloinnilla on oma vahva asemansa. Kolmikon tekninen osaaminen on aivan huikealla tasolla, mistä kertoo jo sekin, että joka äijä musisoi albumilla laajaa soitinten kirjoa. Moogien lisäksi kun soolosoittimina kuullaan myös viulua, lyömäsoittimia ja kellopeliä.

Myös Black Noisen tuotanto on erinomaista. En ole tietoinen albumin tuottaneen Keith Whitingin muista edesottamuksista, mutta niihin olisi erittäin hauska tutustua. Soundit ovat kristallinkirkkaat, mutta silti analogisen lämpimät. Soittotaitojen ja soitinvalikoiman runsaudesta huolimatta albumia ei ole soitettu tukkoon, vaan kaikki kerrokset, laulu mukaanluettuna, erottuvat selkeästi. Soitto on muutenkin suhteellisen hillittyä, eikä Emerson Lake Palmerin tapaistarytmien ja juoksutusten kaaosta pääse syntymään. Kaiken kaikkiaan albumi kuulostaa ilmavalta ja sen äänimaisemat ovat omiaan viemään aatokset vieraiden maailmojen ja värikkäiden tähtisumujen luo.

Pelkkä loistava tekninen laatu ei tietenkään riitä mestariteoksen aikaansaamiseen. Black Noiselta sattuu löytymään vain ja ainoastaan huippulaadukkaita sävellyksiä. Moniosaiset kappaleet polveilevat eteenpäin luonnollisen ja kiireettömän tuntuisesti, vaikka niiden pituus pysyykin hillityissä mitoissa. Star Trekiä henkivät sanoitukset hymyilyttävät, mutta istuvat musiikkiin kuin nyrkki silmään. Erityisesti aloitusraita ”Phasors on Stun” vie välittömästi mennessään. Kappaleen aikanaan kokema menestys singlelistoilla ei ihmetytä lainkaan.

Vauhdikkaassa ”Journeyssä” on myös hittipotentiaalia, laatusooloilun ohella. Fuusiovaikutteet tulevat parhaiten esiin Dellerin säveltämissä instrumentaaleissa ”Hours” ja ”Slaughter in Robot Village”, joista erityisesti jälkimmäinen kykenee sanoitusten puutteesta huolimatta kertomaan vahvan visuaalisen tarinan. Eeppinen nimikappale toimii oivallisena lopetuksena, vaikka voisikin kestää pidempään. Black Noisen materiaalista vain ”Aldebaran” jää toisten varjoon. Hitaanpuoleinen ja hivenen päämäärätön biisi tuntuu piirun lattealta verrattuna muutoin täynnä unohtumattomia hetkiä oleviin tovereihinsa.

Black Noisella on parin vuoden kuluttua ikää jo neljäkymmentä vuotta. Siihen nähden albumi tuntuu hämmästyttävän tuoreelta, eivätkä sen soundit ole vanhentuneet lainkaan. Jos FM:n musiikille pitäisi hakea esikuvia, Camel voisi olla vahva ehdokas. Hawkinsin pehmeässä tulkinnassa taas on enemmän kuin aavistus Greg Lakea. Edellä mainituista suuruuksista Black Noisen erottavat kuitenkin scifi-teemat sekä elektronisuus. Muihin avaruusrockbändeihin verrattuna FM taas on paljon kurinalaisempi eikä esimerkiksi Hawkwindille keskeistä psykedeliaa yhtyeen musiikista löydy, vaikka sen ultrakevyessä ilmaisussa onkin edelleen aistittavissa edeltäneen vuosikymmenen viattomuutta.

Aina silloin tällöin allekirjoittaneeseen iskee halu kuunnella ”Phasors on Stun”. Ihan muuten vain, mutta eihän se siihen jää. Ja kun viimeinenkin kappale on soinut loppuun, tekisi mieli aloittaa saman tien alusta. On vaikea sanoa, minkä levyn ottaisin mukaan autiolle saarelle, mutta autioplaneetalle Black Noise olisi ilmeinen valinta.

FM ja kohtalon kolhut

Jos fanaatikkofaneja on uskominen, liki jokainen planeetallamme vaikuttanut orkesteri kävi jossain uransa pisteessä lähellä läpimurtoa – pois lukien tietenkin ne tyylilajit, joissa suosio on ilmiselvä osoitus itsensä myymisestä. Luonnollisesti syypää takariviin jäämiselle ei milloinkaan ole yhtyeessä tai kuluttajien vaikeasti ennustettavissa päähänpistoissa, vaan isoissa pahoissa levy-yhtiöissä, joiden virheliikkeet, hitaat reaktiot ja välinpitämättömyys kykenevät tuhoamaan yhtyeen kuin yhtyeen. Siellä kun ei välitetä mistään muusta kuin rahasta, joten mitään motivaatiota saada bändien hittipotentiaalia hyödynnetyksi ei ole.

Cameron Hawkins ja syntikka.

Cameron Hawkins ja syntikka. Kuva Laurie Overton.

Oma suosikkini näistä kohtalon kolhimista unohdetuista neroista on kanadalainen FM. Pohjois-Amerikan ulkopuolella tuntemattomaksi jäänyt, Nash the Slashin ja Cameron Hawkinsin vuonna 1976 perustama progetrio nauttii kotikulmillaan Torontossa arvostusta paikallisena suuruuteena. Useampi kuin yksi ulkolainen taas on kuvannut bändiä osuvasti ”Kanadan suurista progebändeistä pienimmäksi”. Ensimmäisen vuosikymmenensä aikana FM kävi tutun kaavan mukaisesti useita kertoja suursuosion kynnyksellä, mutta joka kerta ohraleipä niin sanotusti tuli ja otti. Yleensä syynä olivat ongelmat rahoituksessa ja levyjen jakelussa. Progen aikakausi alkoi joka tapauksessa olla jo ohi, joten tokkopa levy-yhtiöitä voi varovaisuudesta moittiakaan. Tai sitten bändi vain oli huono-onninen.

70-luvulla levy-yhtiöt olivat huomattavasti nykymenoa kiinnostuneempia kokeilemaan kepillä jäätä ja pestaamaan nuoria yhtyeitä. Toisaalta tarjontakin oli vähäisempää, mutta niin joka tapauksessa kävi, että Kanadan yleisradion omistama CBC Records otti FM:n talliinsa. Bändin esikoislevy Black Noise oli ensimmäisten kokonaan digitaalisesti äänitettyjen joukossa, mikä sopikin kuvioon, kun levyllä kuultiin sellaisia kappaleita kuin ”Phasors on Stun”, ”Slaughter in Robot Village” ja ”Aldebaran”. Levyä painettiin huikeat 500 kappaletta ja sitä myytiin pelkästään postimyynnin kautta. Ei siis ihmekään, että Black Noise jäi vähälle huomiolle, vaikka FM oli aiemmin musisoinut jopa telkkarissa.

Vitutusta oli ilmassa ja Nash the Slash suuntasi soolouralle, joka saikin nopeasti siipiensä alle kohtalaisen puhurin. Kolme vuosikymmentä myöhemmin mies muisteli eräässä haastattelussa FM:n ongelman olleen manageroinnin kankeus. Itse asiaan ei päästy, kun toiminta jämähti loputtomaan nysväämiseen ja neuvottelemiseen. Soolourallaan Nash the Slash hoiti hommat kättä päälle -periaatteella ja lämmittelikin The Who’n ja Iggy Popin kaltaisia nimiä.

FM:n leirissä Nash the Slashin korvasi muuan Ben Mink ja Black Noisen tuuttaamisen otti hoitaakseen Yhdysvaltalainen Visa Records. ”Phasors on Stun” julkaistiin singlenä ja se kipusi top 20:n molemmin puolin rajaa. Albumi myi reilut 100 000 kappaletta ja ansaitsi kultalevyn. Asiat olisivat siis olleet mallillaan, elleivät sopimusongelmat olisi lyöneet rahahanoja umpeen. Visa ja FM jäivät ilman osuuttaan levymyynnistä Kanadassa. Myös suunnitellun kakkosalbumin tekeminen lykkääntyi kohtalokkaasti, kun Kanadan jakelija GRT teki konkurssin. Ennen hiljaiseloon siirtymistä FM julkaisi vielä vuosina 1979 ja -80 pitkäsoitot, jotka allekirjoittaneen mielestä tosin ovat varsin mitäänsanomattomia. Paljon mielenkiintoisempi on vähemmälle huomiolle jäänyt, vain rajoitetun jakelun saanut ja jonkinlaisen välityön asemaan päätynyt Direct to Disc, jonka yhtye teki Ben Minkin kanssa ennen Visa Recordsin leipiin siirtymistä. Nimensä mukaisesti kerralla purkkiin vetäisty vinyyli sisältää kaksi vartin mittaista sävellystä, joista toisessa kuullaan analogisyntetisaattorin läpi rutattua rumpali Martin Dellerin aivosähkökäyrää.

Takatukkien ja toimintaleffojen vuosikymmenen FM mainosjulistepuolenvälin lähestyessä Nash the Slash palasi FM:n, mutta ensimmäinen alkuperäiskolmikon uusista aikaansaannoksista oli kuitenkin Nash the Slashin sooloalbumi American BandAges. Eipä se FM:ltä juuri kuulostakaan. Jos vuonna 1977 proge alkoi olla menneen talven lumia, niin vuoteen 1985 mennessä FM:n tarjoaman fuusiojazzin ja Star Trekin synteesin kaupallinen potentiaali oli laskenut nollan alapuolelle. Elektronisuus oli kuitenkin edelleen kuvioissa, ja uusi albumi Con-Test hyppäsikin häpeilemättä synth pop -kelkkaan. Progea albumilta on turha hakea, mutta sinkkuna julkaistu ”Just Like You” on kieltämättä tarttuvaa tavaraa.

Kuvakaappaus Just Like You -videosta.

”Just Like You” ja FM:n uusi poikabändi-look.

Albumin julkaisussa ilmeni kuitenkin ongelma: yhtyeen levyjä Kanadassa levittänyt Passport Records teki konkurssin. Hätiin laukkasi Quality Records, jonka suojissa myös Nash the Slashin soololevyt löysivät tiensä kuluttajille. ”Just Like You” kipusi singlelistalla sijalle 38, mutta tällä kertaa konkurssivuorossa oli Quality, ja Con-Test katosi kaupoista. Luultavasti tästä syystä pari vuotta myöhemmin julkaistu Tonight sisälsi uusien biisien joukossa myös Con-Testin parhaita paloja. Singlejulkaisu ”Dream Girl” kertoo jo nimellään karua tarinaa siitä, kuinka omaperäiseksi kokeellisena avaruusrockbändinä aloittanut FM oli heittäytynyt. Eipä ihmekään, että albumi jäi FM:n viimeiseksi, vaikka albumin musiikkia kuullaankin Perjantai 13. -slashersaagan seitsemännessä osassa The New Blood. Alkuperäisen FM:n kanssa bändillä ei tuolloin ollut enää juurikaan tekemistä, vaan Hawkinsin tukijoukot vaihtuivat vuosittain.

Parin viimeisen vuosikymmenen aikana FM on yrittänyt comebackia kolmesti tutuissa merkeissä. Monessakin mielessä. Yksinomaan positiivinen asia on, että bändi esittää tätä nykyä jälleen elektronista progea. Ikävämpää on, että Black Noisea lukuunottamatta orkesterin albumeja ei ole saanut CD-muodossa kuin vasta parin viime vuoden ajan, kiitos master-nauhojen katoamisen. Vuodesta 2011 lähtien yhtye on ollut jälleen toiminnassa (miehitys on jo ehtinyt kokea muutoksia!) ja valmistautuu uuden albumin julkaisuun. Kaiken kaikkiaan bändillä tuntuu pyyhkivän pitkästä aikaa hyvin, vaikka vuoden 2012 OhioProg-festivaalit ja sitä myötä myös FM:n suunniteltu esiintyminen peruuntuivatkin. Rahoitusongelmien vuoksi, totta kai.

Lisää aiheesta voi ja kannattaa lukea The FM Archive -sivustolta, jonka kuva-arkisto dokumentoi bändin kokemat tyylimuutokset (sekä Nash the Slashin tyylin muuttumattomuuden) paremmin kuin mikään sanallinen ilmaisu.

Nash the Slash: American BandAges (1984)

American BandAgesNash the Slash oli pitkän uransa aikana poikkeuksellisen innokas tehtailemaan covereita. Vielä poikkeuksellisempaa on, että näitä lainoja kuuntelee ihan mielellään. Entisten ja tulevien FM-bändikaverien Martin Dellerin ja Cameron Hawkinsin avustuksella äänitetty cover-kimara American BandAges jatkoi siinä suhteessa kunnioitettavaa perinnettä. Se on kuitenkin myös Nash the Slashin ylivoimaisesti helppotajuisin ja valtavirtaisin albumi. Vaikka syntetisaattoritaustoilla ja elektronisilla käsien läpsytyksillä varustettu ”Hey Joe” onkin taatusti epäsovinnainen, puuttuu albumilta muulle Nash-tuotannolle ominainen anarkia.

Kovin kaupalliseksi American BandAgesia ei voi siltikään sanoa, ja vaikka voisikin, se ei tee tästä huonoa levyä. Tunnistettava Nash the Slash -soundi on tallella ja äkkiväärät käänteet tuovat rock-klassikoista esiin aivan uusia puolia. Rajuimmat muutokset on joutunut läpikäymään Count Fiven ”Psychotic Reaction”, jossa vainoharhaista tunnelmaa herättävät painostava sovitus ja pitkät yksinpuheluosuudet. Muita suosikkejani ovat turboahdettu ”Born to be Wild” -tulkinta sekä vain CD-uusintapainokselta löytyvä Moog-blues ”(I’m a) King Bee”. Kyllä, se Muddy Watersin biisi; versio on ilmeisesti äänitetty alun perin vuonna 1988 ilmestynyttä The Legend of Wolf Lodge -elokuvaa varten. Mainitulta uusintapainokselta löytyy myös Nashin ensimmäinen hitti, Jan & Deanin ”Dead Man’s Curve”, joskin Children of the Night -albumia heikompana versiona.

Soundillisesti American BandAges ei ole yhtä omaperäinen tai rikas kuin muut Nash the Slash -albumit. Biisit on ajettu Nash-muottiin ja sillä selvä, joten alkujärkytyksen jälkeen suurempia yllätyksiä ei ole luvassa. Syntetisaattorit ovat aika isossa roolissa – ehkä tavallistakin isommassa – kun taas säröviulut ja vastaavat uppoavat säestykseen. Miksaus on onnistunut ja soundit sopivan järeät, tuotanto lie parempaa kuin millään muulla NtS-albumilla. Myös Nash the Slashin kehittyminen laulajana tulee tällä albumilla esiin. Laulusuoritukset ovat paljon aiempaa hallitumpia ja itsevarmempia, ja niistä löytyy aivan uudella tavalla munaa, mikä sopiikin erityisen hyvin ”Born to be Wildiin” ja muihin stadionrock-standardeihin.

Nash the Slash: Children of the Night (1981)

Nash the Slash: Children of the Night

Viime vuonna aktiiviuransa päättänyt Nash the Slash tunnetaan paremmin erikoisesta imagostaan kuin musiikistaan. Valkoiseen smokkiin ja sideharsoihin pukeutunut miekkonen ei koskenut sähkökitaraan, mutta paikkasi ”puutetta” mandoliinista kaavituilla voimasoinnuilla ja efektimuurin läpi runnotulla viululla. Tällä perusteella muusikko olisi helppo viskata novelty-kategoriaan, mutta siihen Nash the Slash oli aivan liian anarkistinen ja kunnianhimoinen. Valtavirran poppia, elektronista kaaosta ja kokeellista rockia taiten yhdistelevä yhden miehen orkesteri taitaa populaarimusiikin konventiot erinomaisesti, mutta purkaa ne osiin ja yhdistelee uudelleen täysin arvaamattomin lopputuloksin. Luovan hullun toinen soolopitkäsoitto Children of the Night ei ole hänen omaperäisimpänsä, mutta ehdottomasti suosituin se on.

Mikäli pari välisoittoa lasketaan pois, Children of the Nightin materiaali menee aika tarkkaan puoliksi coverien ja Nash the Slashin omien sävellysten välillä. Intro ”Wolf” tarjoaa Sergei Prokofjevin Pekkaa ja Sutta korvat lukkoon lyövällä äänivallilla ryyditettynä, ja erikoisia äänimaisemia tarjoillaan myös kolmessa muussa instrumentaalissa.

”Children of the Night” on tunnelmaltaan kuin kauhuelokuva ja tuo mieleen sekä Robert E. Howardin samannimisen novellin että Black Sabbathin ensimmäisen levyn. Heavy metal -henkisen riffittelyn ja pahaenteisten sanoitusten luulisi olevan ristiriidassa syntetisaattoritaustan kanssa, mutta todellisuudessa koko asiaa ei tule edes ajatelleeksi.

Jyrkän kontrastin synkähköön materiaaliin luovat veikeät poprock-versioinnit ”Dead Man’s Curve” ja ”19th Nervous Breakdown”. Ensin mainittu oli tietoisen pöhkön musavideonsa siivittämänä Nash the Slashin suurin hitti, jälkimmäinen taas pistää syntikka-arpeggioineen ja tapposärjettyine mandoliineineen huimasti vauhtia The Rolling Stonesin jo alkujaankin rivakkaan tuotokseen. Deep Purple -cover ”Dopes on the Water” menee suoraan huumoriosastoon, mutta tarjoaa silti täysin pätevää sooloilua

Vaikka albumilla on kuultavissa melkoista tyylilajien kirjoa hevistä syntikkapoppiin ja efektipainotteisista sooloiluista klassisten kappaleiden rock-versioihin, se pysyy yhtenäisenä ja tiivistunnelmaisena kokonaisuutena. Ehkä se johtuu soitinvalikoimasta ja äänimaailmasta, jotka ovat äärimmäisen poikkeukselliset mille tahansa mainituista genreistä. Useammassa kuin yhdessä kappaleessa rumpukone on kokonaisuudessaan korvattu elektronisella jyskeellä, mitä ei kuitenkaan heti kättelyssä edes huomaa.

Huomio kiinnittyy myös Nash the Slashin monipuolisuuteen laulajana. Mikään kultakurkku hän ei ole, mutta osaa eläytyä kappaleiden vaihteleviin tunnelmiin kuulostaen väliin aggressiiviselta, väliin eteeriseltä ja – ”Dead Man’s Curven” tapauksessa  – lystikkäältä. Useimmat Nash the Slashin omat kappaleet tosin ovat instrumentaaleja, mutta niissäkin tanakat taustat ja instrumenttipuoli, jolla todella sattuu ja tapahtuu, pitävät mielenkiinnon ylhäällä kuuntelukerrasta toiseen. Tuottaja Steve Hillagen loihtima äänimaailma on rikas ja monipuolinen.

Nash the Slashin tapa koota rock-kliseet yhteen ja kääntää ne sitten ylösalaisin on äärimmäisen virkistävää. 2010-luvulla, jolloin rock-musiikki tuntuu olevansa kaavoihinsa pahoin kangistunut ja marginaalisimmatkin tyylilajit koluttu läpikotaisin puhki Children of the Night tuntuu tuoreelta ja sen sanoma ajankohtaiselta, vaikka albumilla on ikää jo yli 30 vuotta.