Kingston Wall: Tri-Logy (Kingston Wall III, 1994)

Kingston Tri-LogyWall on yhtye, josta haluaisin pitää enemmän. Olisihan hienoa päästä sanomaan, että Suomesta on tullut maailmanluokan progebändi. Ja onhan se aivan totta, että Kingston Wallissa oli taitoa vaikka muille jakaa. Yhtyeen elektronisia äänimassoja, itämaisia vaikutteita ja perinteisempää progea yhdistellyt soundi oli suorastaan huumaava. Yksi asia Kingston Wallilta kuitenkin puuttui ja se oli kyky tuottaa riittävästi tasalaatuista materiaalia.

Olisi tietenkin epäreilua sanoa, ettei Kingston Wall levyttänyt yhtään hyvää kappaletta. Äänitti toki, aika montakin. Kylmä tosiasia kuitenkin on, että niiden vastapainona yhtyeen levyillä oli melkoisesti keskinkertaisia ja jopa huonoja kappaleita. Selvimmin tämä näkyy yhtyeen viimeisellä levyllä Tri-Logyllä.

Nimensä mukaisesti albumi koostuu kolmesta erillisestä kokonaisuudesta. Näistä ensimmäinen kattaa suurimman osan albumia ja jatkuu kappaleesta toiseen, raitojen alkujen ja loppujen sulautuessa toisiinsa. Jatkumolla on kestoa vinyylin verran eli noin 40 minuuttia. Mukana on viehättäviä soundeja ja mystistä tunnelmaa onnistuneesti nostattavia osuuksia, mutta kaiken kaikkiaan ideoita ei tunnu olevan riittävästi. Yksittäiset kappaleet epäonnistuvat vaihtelevista syistä. Osa on yksinkertaisesti tylsää, geneeristä Kingston Wallia (”I’m the King, I’m the Sun”). Toiset taas katkaisevat lupaavasti käynnistyvän meiningin täysin tyhjänpäiväisellä sekoilulla (”Stüldt Håjt”), jota albumilla kuullaan piinallisen paljon. Kokonaisuutena Tri-Logyn ensimmäinen osio ei vakuuta, vaan jää puuduttavaksi kuuntelukokemukseksi.

Ennen eeppistä lopetuskappaletta kuullaan jonkinlaisen välisoiton asemaan jäävät ”For All Mankind” ja ”Time”. Näissä kappaleissa on jo yritystä ja varsinkin ensin mainittu voisi hyvinkin herättää myönteisiä reaktioita, ellei kuulija olisi sitä ennen jo vaipunut koomaan.

Tri-Logyn viimeinen kappale, liki 20-minuuttinen ”The Real Thing” sen sijaan on erittäin vaikuttava teos ja todennäköisesti Kingston Wallin paras yksittäinen kappale. ”The Real Thing” on kaikkea sitä, mitä muu Tri-Logy ei ole. Monipolvinen, rikas sävellys, jossa on kuitenkin selkeä rakenne. ”The Real Thingissä” kuullaan vaikutteita fuusiosta enemmän kuin missään muussa Kingston Wall -kappaleessa, ja ne tuovat kokonaisuuteen huimasti lisäarvoa, samoin introna toimiva, eteerinen didgeridoo.

Tri-Logy tuntuu jakavan Kingston Wallin kuulijoita. Monen mielestä se on heittämällä yhtyeen paras tuotos. Itse pidän siitä huomattavasti bändin kahta ensimmäistä levyä vähemmän. Kappalemateriaali on aiempaa epätasaisempaa ja yli 70 minuutin kesto aivan liikaa. Albumin lopettava ”The Real Thing” pelastaa kuitenkin paljon ja tekee jo yksistään levystä ostamisen arvoisen. Myös kansitaide on todella komeaa ja visualisoi onnistuneesti Kingston Wallin psykedeelisiä äänimaisemia.

Kingston Wall I (1992)

Kingston Wall IKingston Wallin suomalaisessa musiikkiskenessä lähes ainutlaatuisessa sondissa on ehdottomasti jotakin maagista. Rikas äänimaailma, erinomainen tuotanto, itämaisia tunnelmia ja hard rock -kitaraa yhdistelevät melodiat sekä biisistä toiseen jatkuva flow vievät mukanaan. Ne ovat myös tienanneet yhtyeelle kanonisoidun valtaistuimen suomiprogen Olympoksella. Kingston Walliin on helppo rakastua. Valitettavasti siihen on myös helppo kyllästyä. Yhtye teki uransa aikana vain kolme levyä, joilla kaikilla on tarjota vähintään yksi mestariteos. Biisit eivät siis olleet ongelma. Ongelma olikin se, ettei yhtye luonut ainuttakaan levyä, joka olisi ollut mestariteos myös itsessään.

Jos Kingston Wallista jokin tekee elämää suuremman, niin se on juuri soundimaailma. Sen voimalla bändin esikoiskiekkokin kantaa loppuun asti. ”With My Mindin” ja ”Nepalin” kaltaiset maailmanluokan veisut nostavat tunnelmaa entisestään. Petri Wallin kitarointi soljuu kuin vesi ja Jukka Jyllin & Sami Kuoppamäen rytmiosasto svengaa vietävän hyvin.

Tarkempi paneutuminen kuitenkin tuo nopeasti albumista esiin lukuisia ongelmia. Tärkein niistä on kappalemateriaalin epätasaisuus. Jokaista hittiä kohden albumilla on yksi tai kaksi mitäänsanomattomampaa biisiä. Liian usein tarjolla on vain hurmaavia soundeja ja virtuoosimaista soitantoa. Kingston Wall I ei toki ole ainoa albumi, jonka kantava voima löytyy fiiliksestä, mutta yli tunnin kestävään albumiin toivoisi enemmän vaihtelua ja vähemmän maneereja.

Todellinen murheenkryyni albumilla on viimeisenä kuultava 8-osainen ”Mushrooms”, jonka aikana sekä trippaillaan että rokataan. Erityisesti kakkososa ”On My Own” toimii erinomaisesti yksittäisenä biisinä ja on sellaisena eräs Kingston Wallin muistettavimmista saavutuksista. Sieniteema ja väkinäiset välijutustelut herättävät kuitenkin lähinnä kiusaantuneisuutta. 20-minuuttinen järkäle kampittaa samalla koko levyn. Levy ei olisi sienittäkään ongelmaton, mutta vasta ”Mushrooms” nostaa kokonaiskeston kipurajoille.

Ei Kingston Wall ykkönen ole huono levy. Eikä sillä ole ainuttakaan suoranaisesti huonoa biisiä. Itse asiassa albumi on varsin hyvä ja ehdottomasti useammankin kuuntelukerran arvoinen. On kuitenkin olemassa tietty raja, montako variaatiota samasta teemasta yhdeltä istumalta jaksaa kuunnella. Albumi tarjoilee paljon hienoja hetkiä, mutta kokonaisuus on ohuehko ja kuluu helposti puhki.