Deep Purple: Perfect Strangers Live (2013)

Deep Purple: Perfect Strangers Live -kansikuvaDeep Purplen comebackin alkuvuosilta ei kertoman mukaan ole olemassa kuin yksi koko konsertin kattava taltiointi. Nyt tämä ihme on saatu myös suuren yleisön saataville omaperäisesti nimetyn Perfect Strangers Live -DVD+CD:n muodossa. Mikäli joku kummastelee, miten Melbournessa 1984 purkitettu arkistojen aarre on selviytynyt julkaisematta lähes 30 vuotta, niin vastaus piilee siinä tosiasiassa, että koko levy on aivan kauheaa paskaa. Eipä sillä, etteikö Deep Purplelta olisi laadukastakin live- ja muuta arkistomateriaalia julkaistu ihan riittämiin. Onpahan joka tapauksessa sitten tältäkin kiertueelta olemassa livelevy, vaikka (tuolloin) uusi materiaali Perfect Strangers -albumilta ei olekaan sen tasoista, että live-versiot siitä todella olisivat tarpeellisia edes die hard -fanien keskuudessa.

Gillan ei laula kovinkaan hyvin, vaan ääni kuuluu olevan pahan kerran poissa. Falsetti on käheä ja laulu menee toistuvasti karjunnan puolelle. Äänen ollessa tässä kunnossa voidaan pienenä ihmeenä pitää ”Child in Timen” ainakin kohtuullista onnistumista – olin jo valmistautunut painumaan myötähäpeästä maan alle. Senkin aika on sitten 10 vuotta myöhemmin äänitetyllä Live in Europe 1993 -tuplalla.

Myös Blackmore vaikuttaa olleen tuona kohtalokkaana iltana pihalla. Sooloissa ei ole päätä eikä häntää, vaan ne koostuvat lähinnä satunnaisista riitasoinnuista ja tiluttelusta. Varsinkin ”Strange Kind of a Woman” on aika karmean kuuloinen ja sooloista huomaa, miten Blackmorelta välillä loppuvat ideat kesken – ensin tauko, sitten lisää tilutusta. ”Under the Gun” pitkine sooloiluineen on samaten melkoisen piinallista kuultavaa ja melodiat menevät jatkuvasti nuotin vierestä. Tommy Bolin soitti samat biisit Last Concert in Japanilla paremmin, vaikka hänen kätensä oli tuolloin heikkolaatuisen heroiinipiikin jäljiltä tunnoton.

Muukaan bändi ei suuremmin loista, joten ehkä Blackmore oli vain vittuuntunut. On helppo kuvitella hänen yrmeän tympääntynyt ilmeensä. Deep Purple soittaa ihan rehellisesti laiskan ja kyllästyneen rutiinikeikan. Gloverin bassoa ei edes suuremmin kuule, sillä soundit ovat niin ohuet, että kyseessä voisi melkein olla poikkeuksellisen laadukas bootleg-julkaisu. Laulu menee tuon tuosta piikkiin ja kitara on soolojen aikana aivan liian kovalla. Hevimetallissa asiaankuuluvaa jytinää piisaa, muttei juuri muuta. Se, että Deep Purplella oli aikanaan myös herkempi puolensa, ei välity tästä mekastuksesta lainkaan.

70-luvun hittien ohella settilistassa on mukana viisi Perfect Strangersilta otettua biisiä sekä Rainbow-kitarasooloilu ”Difficult to Cure”. Sen Blackmore sentään soittaa oikein, joten ehkä vasta paluun tehnyt bändi ei vain ollut vielä saanut palasia loksahtamaan kohdalleen. Paria pakollista ja etukäteen huolellisesti ulkoa opeteltua kökköjammailua lukuun ottamatta biisit esitetään studioversioille orjallisen uskollisena, vaikkakin huonommin. Kyseessä on varmaan Deep Purplen huonoin livelevy milloinkaan, vaikka bändin (tai levy-yhtiöiden) julkaisupolitiikka ei ole viime vuosina muutenkaan jaksanut pidellä lippua järin korkealla. Kaiken lisäksi tekele kestää piinaavat 116 minuuttia. Mikäli rohkeus riittää, sitä voi myös tapittaa lootan mukana tulevan DVD:n, joka kestää kymmenen minuuttia pidempään. Heikon esityksen voisi tietenkin pistää ylirasittuneisuuden piikkiin, kuten niin monet muutkin kompuroinnit Deep Purplen historiassa, mutta on vaikea käsittää, miksi kenenkään pitäisi nähdä tämä konsertti uudestaan ja uudetaan.

Deep Purple: Come Taste the Band (1975)

Kun Ian Gillan oli poissa ja Jon Lord vetäytynyt taka-alalle, toimi Ritchie Blackmore Deep Purplen höyryveturina käytännössä yksin. Blackmoren dramaattinen kitarointi ja lievästi sanottuna räväkkä persoona olivat yhtyeen imagon kantavia voimia, joten ei ole ihme, että monet povailivat hänen eronsa jälkeen pikaista loppua yhtyeelle.

Tilalle tuli amerikkalainen Tommy Bolin, jonka voimin yhtye jaksoi (teko)hengittää vielä vuoden ajan. Syntynyt Mark IV olisi helppo tyrmätä karseahkojen livealbumien ja kiertueella toinen toistaan seuranneiden katastrofien perusteella, mutta jos ennakkoluulot jättää taakseen, voi Come Taste the Bandia hyvänä päivänä pitää parhaana Deep Purple -albumina sitten Made in Japanin.

Tyylillisesti albumi muistuttaa Purplen muista albumeista eniten kenties Burnia. Kokonaisuutena Come Taste the Band on sekä tasavahva että monipuolinen tarjoillen monenlaisia tunnelmia ”Comin’ Homen” energisestä roskenrollista ”Gettin’ Tighterin” hyväntuuliseen funkiin ja lähes doomahtavasti alkavan ”Dealerin” painostavuuteen. Suurin heikkous lienee hittien puute, joskin eeppinen ”You Keep on Moving” pääsee lähelle. Myös improvisaation vähäinen rooli hämmentää, sillä se oli jazz-mies Bolinin ehdottomasti vahvinta osaamisaluetta. Pahempia täytebiisejä ei levyltä löydy, vaikka voisinkin elää ilman loppupuolellaan pahasti harhateille eksyvää ”I Need Lovea”. Myöskään pöhkösti sanoitettu ”Lady Luck” ei varsinaisesti lukeudu suosikkeihini.

Bändi on kautta albumin hyvässä iskussa. Pidän erityisesti Mark IV:n kyvystä saada lyhyehköihin, kolme-neljäminuuttisiin kappaleisiin runsaasti koukkuja ja hyvin soljuva flow. Ian Paice osaa mättämisen ohella myös funkata, kunnioittaen kuitenkin Deep Purplen perinteitä. Jon Lord ei pahemmin sooloile, mutta sen tehdessään vakuuttaa rautaisella ammattitaidollaan. Herkkä pianoblues ”This Time Around” on suorastaan upea ja Glenn Hughesin notkea lauluääni istuu kokonaisuuteen hyvin. Valitettavasti Hughes ei juurikaan laula tällä albumilla, joten kuulija joutuu tyytymään David Coverdalen mylvimiseen.

Tommy Bolin taas oli juuri oikea valinta Blackmoren suuriin saappaisiin, ollen edeltäjäänsä monipuolisempi ja tyylitajuisempi soittaja (muttei välttämättä parempi) ja uskoisin, että yhtye olisi voinut jatkaa Bolinin kanssa menestyksellä vielä pitkään, elleivät huumeet, egot ja ylirasitus olisi ajaneet yhtyettä loppuun. Joka tapauksessa Come Taste the Band on parempi kuin kaikki sen jälkeen julkaistut Deep Purple -albumit yhteensä. ”You Keep on Movingin” kaihoisat loppusävelet olisivat olleet upealle bändille paljon arvokkaammat jäähyväiset kuin Steve Morsen loputon tilutus.

Mitä tulee Come Taste the Bandin 35-vuotisjulkaisuun, on pakko nostaa hattua. En yleensä ole jaksanut Purple-uusinnoista innostua, Fireballin veikeitä bonuskappaleita (”Freedom”!) lukuunottamatta. Tällä kertaa koko tupla-CD on kuitenkin alusta loppuun tiukkaa asiaa. Remasteroidun alkuperäisalbumin ohella kuultavat Kevin Shirleyn uudelleenmiksaukset osoittavat, että remixeillä saattaa olla paikkansa elektronisen musiikin ulkopuolellakin. Heti kärkeen ”Comin’ Home” ottaa luulot pois: rummut jytisevät kuin pajavasarat ja soundeissa on munaa vaikka muille jakaa, mutta alkuperäinen soundi on kuitenkin tallella.

Bonuskappaleina kuullaan ”You Keep on Movingin” singleversio (eli siitä on pätkäisty soolot pois), Bolinin ja Paicen jammailua sekä ilmeisesti sinkuksi aiottu ”Same in L.A.” Svengaava biisi olisi hyvinkin voinut kohota Purplen keskisuurien klassikoiden joukkoon, mutta jäi jostain syystä viimeistelemättä. Nyt kappaleessa kuullaan laulua vain pari säettä laulua ensimmäisessä kertosäkeessä.

Deep Purple: Shades of Deep Purple (1968)

Shades of Deep Purple -kansikuvaDeep Purplen ensialbumi on melko sympaattinen ilmestys. Kannessa hymyilee neljä poikkeuksellisen muhkealla kampauksella varustettua kaunista poikaa sekä röyhelöasuinen John Lord mursunviiksineen. Tyylisuunta on sekin hieman hukassa, eikä Shades of Deep Purplea voi satunnaisista laatubiiseistä huolimatta hyvällä tahdollakaan kuvailla kovin jämäkäksi tai yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

Ei levy huono ole, sitäkin päämäärättömämpi vain. Lordin vahvasti klassisvaikutteiset Hammondit, Ritchie Blackmoren korvia riipivän diskanttinen kitarasärö sekä laulaja Rod Evansin balladiotteet yksinkertaisesti ovat aika kummallinen yhdistelmä. Kappalemateriaalissa yhdistyvät Beatleksien hengessä soitettu kevyt poprock-rallattelu ja varsin väkinäisen kuuloinen jammailu, toisinaan samanaikaisesti. On aika vaikea sanoa, missä määrin albumilla kuultava psykedelia on tietoista ja milloin yhtye on yksinkertaisesti eksyksissä. Varsinkin pituudeltaan lähes kolminkertaiseksi venytetty Beatles-laina ”Help!” on jokseenkin kummallinen.

Purplen omat sävellykset ”One More Rainy Day” ja ”Love Help Me” kuulostavat esikuvaltaan paljon enemmän ja edustavat albumin vahvempaa osastoa. Shades of Deep Purplen mielenkiintoisinta antia ovat kuitenkin Ameriikassa listaneloseksi kivunnut ”Hush” sekä keikkastandardi ”Mandrake Root”. Ne antavat jo viitteitä siitä, millainen yhtyeen tyyli tulisi olemaan, vaikka jälkimmäisenä mainittu kuulostaakin lattealta verrattuna pari vuotta myöhemmin taltioituihin live-esityksiin. ”Hushin” meininki sen sijaan on niin hurja, että kappaleessa on hittiainesta vielä 45 vuotta myöhemminkin.

Deep Purple: Perfect Strangers (1984)

Perfect Strangers nauttii varsin laajaa arvostusta Deep Purplen fanien keskuudessa. En ole ikinä kyennyt ymmärtämään miksi. 1980-luvulle päivitetty Purple ei vain toimi. Alkuaikojen progressiivisuus, nuoruuden vimma ja tekemisen ilo heitettiin tämän levyn myötä romukoppaan (eivätkä ole toistaiseksi sieltä löytäneet pois). Tilalle on otettu keskitempoista keskinkertaisuutta sekä roima askel kohti vaihtuneen vuosikymmenen valtavirtaa. Modernisoidussa äänimaailmassa on toki uudenlaista tanakkuutta, mutta siitä ei ole paljoakaan iloa, kun itse musiikkia tai soitantoa ei millään tavoin voi kuvailla raskaaksi. Vain Jon Lordin Hammondit ärjyvät entiseen tapaan, ja hänetkin on valitettavasti suitsittu lähinnä säestystehtäviin. Kasarihenkiset syntikkasoundit ovat paikoitellen jopa naurettavia.

Muu kaarti kuulostaa jopa tylsistyneeltä; entinen konekivääri Ian Paice vertautuu tällä kertaa pikemminkin hernepyssyyn eikä Ian Gillan taatusti särkenyt yhtään ikkunaa tämän levyn äänityksissä. Spontaanin hurjastelun ja blues-vaikutteisen improvisaation suoma yllätyksellisyys tekivät Ritchie Blackmoresta 70-luvun ehkä kovimman kitaristin, mutta Perfect Strangersilla hänen vahvuutensa loistavat lähinnä poissaoloaan. Ja vaikka ansionsa säveltäjänä ja tuottajana ovatkin kiistattomat, ei Roger Glover milloinkaan ole lukeutunut suosikkibasisteihini. Ei lukeudu tämän jälkeenkään.

Biisimateriaali on tylsää. Tylsää, tylsää ja tylsää. Ei tarttuvia riffejä eikä mieleenpainuvia sooloja. Vain keskinkertaista hard rock -junnausta. Biisistä biisiin samalla tempolla, samalla otteella, samalla tunteen puutteella. Pari yritystä saada käyntiin vähän mättöä ovat suorastaan säälittäviä. Vain kaksi kappaletta jää edes jollain lailla mieleen. Nimibiisi, kiitos massiivisen riffinsä ja eeppisen tunnelmansa; ja ”Knocking at Your Back Door”, mutta sekin vain voimakkaita mielleyhtymiä anaaliseksiin herättävän nimensä ansiosta.

Harvoinpa comeback-levyt kovin hyviä ovat, mutta Perfect Strangers on pettymys millä tahansa mittarilla. Ilman tunnistettavaa soundia ja kanteen painettua jättilogoa tätä ei edes tajuaisi Deep Purple -levyksi. En tiedä mille polulle hevirockin muusat olisivat muinaisajan kuuluisia sankareita johdattaneet, jos Deep Purple olisi jatkanut Tommy Bolinin kanssa, Ian Gillan pysytellyt Black Sabbathissa ja Blackmoren sateenkaariorkesteri pitänyt suuntanaan kasaripopin ihmemaan, mutta vision perverssiydestä huolimatta veikkaan, että lopputuloksena olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa musiikkia kuin mikään, mitä Deep Purple on vuoden 1976 jälkeen levyttänyt.