Deep Purple: Perfect Strangers Live (2013)

Deep Purple: Perfect Strangers Live -kansikuvaDeep Purplen comebackin alkuvuosilta ei kertoman mukaan ole olemassa kuin yksi koko konsertin kattava taltiointi. Nyt tämä ihme on saatu myös suuren yleisön saataville omaperäisesti nimetyn Perfect Strangers Live -DVD+CD:n muodossa. Mikäli joku kummastelee, miten Melbournessa 1984 purkitettu arkistojen aarre on selviytynyt julkaisematta lähes 30 vuotta, niin vastaus piilee siinä tosiasiassa, että koko levy on aivan kauheaa paskaa. Eipä sillä, etteikö Deep Purplelta olisi laadukastakin live- ja muuta arkistomateriaalia julkaistu ihan riittämiin. Onpahan joka tapauksessa sitten tältäkin kiertueelta olemassa livelevy, vaikka (tuolloin) uusi materiaali Perfect Strangers -albumilta ei olekaan sen tasoista, että live-versiot siitä todella olisivat tarpeellisia edes die hard -fanien keskuudessa.

Gillan ei laula kovinkaan hyvin, vaan ääni kuuluu olevan pahan kerran poissa. Falsetti on käheä ja laulu menee toistuvasti karjunnan puolelle. Äänen ollessa tässä kunnossa voidaan pienenä ihmeenä pitää ”Child in Timen” ainakin kohtuullista onnistumista – olin jo valmistautunut painumaan myötähäpeästä maan alle. Senkin aika on sitten 10 vuotta myöhemmin äänitetyllä Live in Europe 1993 -tuplalla.

Myös Blackmore vaikuttaa olleen tuona kohtalokkaana iltana pihalla. Sooloissa ei ole päätä eikä häntää, vaan ne koostuvat lähinnä satunnaisista riitasoinnuista ja tiluttelusta. Varsinkin ”Strange Kind of a Woman” on aika karmean kuuloinen ja sooloista huomaa, miten Blackmorelta välillä loppuvat ideat kesken – ensin tauko, sitten lisää tilutusta. ”Under the Gun” pitkine sooloiluineen on samaten melkoisen piinallista kuultavaa ja melodiat menevät jatkuvasti nuotin vierestä. Tommy Bolin soitti samat biisit Last Concert in Japanilla paremmin, vaikka hänen kätensä oli tuolloin heikkolaatuisen heroiinipiikin jäljiltä tunnoton.

Muukaan bändi ei suuremmin loista, joten ehkä Blackmore oli vain vittuuntunut. On helppo kuvitella hänen yrmeän tympääntynyt ilmeensä. Deep Purple soittaa ihan rehellisesti laiskan ja kyllästyneen rutiinikeikan. Gloverin bassoa ei edes suuremmin kuule, sillä soundit ovat niin ohuet, että kyseessä voisi melkein olla poikkeuksellisen laadukas bootleg-julkaisu. Laulu menee tuon tuosta piikkiin ja kitara on soolojen aikana aivan liian kovalla. Hevimetallissa asiaankuuluvaa jytinää piisaa, muttei juuri muuta. Se, että Deep Purplella oli aikanaan myös herkempi puolensa, ei välity tästä mekastuksesta lainkaan.

70-luvun hittien ohella settilistassa on mukana viisi Perfect Strangersilta otettua biisiä sekä Rainbow-kitarasooloilu ”Difficult to Cure”. Sen Blackmore sentään soittaa oikein, joten ehkä vasta paluun tehnyt bändi ei vain ollut vielä saanut palasia loksahtamaan kohdalleen. Paria pakollista ja etukäteen huolellisesti ulkoa opeteltua kökköjammailua lukuun ottamatta biisit esitetään studioversioille orjallisen uskollisena, vaikkakin huonommin. Kyseessä on varmaan Deep Purplen huonoin livelevy milloinkaan, vaikka bändin (tai levy-yhtiöiden) julkaisupolitiikka ei ole viime vuosina muutenkaan jaksanut pidellä lippua järin korkealla. Kaiken lisäksi tekele kestää piinaavat 116 minuuttia. Mikäli rohkeus riittää, sitä voi myös tapittaa lootan mukana tulevan DVD:n, joka kestää kymmenen minuuttia pidempään. Heikon esityksen voisi tietenkin pistää ylirasittuneisuuden piikkiin, kuten niin monet muutkin kompuroinnit Deep Purplen historiassa, mutta on vaikea käsittää, miksi kenenkään pitäisi nähdä tämä konsertti uudestaan ja uudetaan.

Jesus Christ Superstar (1970)

Kaikkien rock-oopperoiden äiti, Andrew Lloyd Webberin säveltämä ja Tim Ricen sanoittama Jesus Christ Superstar, julkaistiin tuotannollisista syistä ensin pelkkänä ääniteversiona. Ajatus Jeesus-aiheisesta teema-albumista on nerokas, mutta valitettavasti toteutus kärsii epätasaisuudesta. Pahimmillaan kappaleet ovat sen kertaluokan diskohumppaa, että voisivat olla Microsoft Songsmithillä generoituja.

Parhaimmillaan teos on kuitenkin erittäin hyvää kuultavaa. Vaikuttavin hetki jysähtää eetteriin jo alkupuolella temppelitapahtuman merkeissä, jonka musiikillisesti dramaattisia käänteitä mukailee Jeesus-Gillanin vimmattu huutaminen. Myös kärsimyskertomus ja ristiinnaulitseminen nostattavat odotetusti jännityksen suureen finaaliin.

Tarinan sovitus kuuluu Jeesus-fiktion mielenkiintoisempaan osastoon. Juudas ei ole pelkkä tarinan konna, vaan Jeesukseen asettamiinsa odotuksiin syvästi pettynyt mies, joka lopulta löytää tilanteestaan vain yhden tien ulos. Jeesuskin horjuu; hänellä on vankka kutsumus ja ymmärrys siitä, että muutosta tarvitaan, mutta hän kykenee uhraamaan itsensä vasta pitkän kamppailun jälkeen. Rock-oopperan Jeesus-kuva on kaukana erityisesti Johanneksen evankeliumissa kuvatusta yliluonnollisesta olennosta ja keskittyy sen sijaan päähenkilönsä inhimillisiin puoliin.

Rooleista jäävät parhaiten mieleen Ian Gillan Jeesuksena sekä Yvonne Elliman Maria Magdaleenana. Kaksikon yhteiskohtaukset ovatkin kautta linjan koskettavia. Se, ettei pariskunta milloinkaan saa toisiaan, antaa onnellisesti päättymään tuomitulle tarinalle tarpeellisen traagisen sävyn. Sivurooleissa mennään paikoitellen tahattoman komiikan puolelle, kun roistot keskittyvät kähisemään Disney-pahiksien elkein tyhmällä ja rumalla äänellä. Soundit eivät ole mitenkään ihmeelliset, erittäin selkeät kylläkin. Kerrontaa pystyy helposti seuraamaan ilman sanoitusläpyskää.

Pian alkuperäisjulkaisunsa jälkeen teatteriversion saanut Jesus Christ Superstar oli alun alkaenkin tarkoitettu näyttämölle, ja se syö tehoa albumiversiosta. Siinä missä lavalla kohtausten väliin jää aina lyhyitä taukoja ja muuta pienimuotoista toimintaa, levyversiossa vaihdot tuppaavat tulemaan puun takaa ja kuulostavat sellaisina varsin tökeröiltä. Yli tunnin mittainen eepos ei myöskään jaksa pitää kiinnostusta tasapuolisesti yllä, sillä hittien väliin jää musiikillisesti vähemmän mielenkiintoista materiaalia, joiden pääasiallisena tehtävänä on viedä juonta eteenpäin.

Gillan: Mr. Universe (1979)

Kolmen tasoltaan huimasti heittelevän fuusiolevyn jälkeen laulaja Ian Gillan ja kosketinsoittaja Colin Towns tulivat siihen tulokseen, ettei funkahtava jazz-rock sittenkään ollut heidän kohtalonsa, varsinkin, kun raskas rock oli 80-luvun lähestyessä jälleen nousemassa suosioon. Parivaljakon ympärilleen kokoama uusi yhtye kantoi ytimekkäästi keulahahmonsa sukunimeä ja vain kaukoidässä julkaistun, The Japanese Albumina tunnetun debyytin jälkeen oli vuorossa kovaa rokkaava Mr. Universe.

Albumilla soittaa Gillan-yhtyeen klassinen kokoonpano, jossa edellä mainittujen ja sävellystyöstä pääosin vastaavien nokkamiesten ohella vaikuttavat basisti John McCoy, kitaristi Bernie Tormé ja sekä Ian Gillanin että Ritchie Blackmoren kanssa jo 60-luvulla musisoinut Mick Underwood. Kaikki suhteellisen kovia nimiä, joskaan eivät välttämättä kaikkein kuuluisimpia; Underwoodin rytmikorva tosin vaikuttaisi mättöosioissa pettävän pariin otteeseen. Ja vaikka Townsilla onkin ollut näppinsä pelissä jokaisen biisin sävellystyössä, pysyttelee mies syntikoineen suurimman osan ajasta taka-alalla. Se on sääli, sillä Gillanin ohella hän on tämän levyn miehistöstä ehdottomasti vaikuttavimman kuuloinen.

Pääasiassa yhteissoitto kuitenkin pelaa hyvin, kaikui ämyreistä sitten ”Secret of the Dancen” ja ”Rollerin” paahto tahi astetta hienovaraisemmat ”Mr. Universe” ja ”Fighting Man” (jossa tosin soittaa eri kokoonpano kuin muulla albumilla). Kaksi ensin mainittua edustavat Gillania aggressiivisimmillaan ja ovat adrenaliininhuuruista hevimetallia, joka selvästi jo enteili seuraavaa vuosikymmentä ja vauhtihevin nousua Motörheadin & kumppanien siivittämänä. Kuitenkin myös seiskytluvun hevin tunnelmia on vielä aistittavissa, erityisesti Underwoodin soitossa sekä Ian Gillanin äänenkäytössä – näin kiukkuista tulkintaa ei äijältä ollut kuultu sitten Made in Japanin.

Eniten nostalgiaa saadaan irti rauhallisesta, kauniin pianoinnin sävyttämästä ”She Tears Me Downista” sekä hirven lailla svengaavasta ”Dead of the Nightistä”, jonka aikana Towns (kerrankin) pääsee sooloilemaan kunnolla. Eeppisen biisin kaavaa onnistuneesti noudatteleva ”Fighting Man” on jykevää rockia ja esittelee Gillanin falsettia lähes yhtä komeasti kuin ”Child in Time”. Tämä biisikolmikko onkin ehdoton suosikkini muutoin varsin suoraviivaisella ja kitaravetoisella albumilla.

Pelkkää juhlaa Mr. Universe ei kuitenkaan ole. Vaikka laatubiisejä löytyykin useampi kappale, on mukana jokunen tyhjänpäiväisempi hetki. Soundit ovat kehnonpuoleiset, vaikkakin muita Gillan-julkaisuja paremmat. Entäpä sitten väistämätön: vertailu Deep Purpleen? Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti Gillanin paluu hard rockin pariin ei oikeastaan kuulosta Purplelta sen enempää kuin muutkaan aikakauden heavy-pumput. Deep Purplelle ominaiset blues- ja progevaikutteet ovat vähäiset, eikä groovea paria poikkeusta huolimatta oikein tunnu löytyvän. Mr. Universe on joka tapauksessa hyvä levy, vaikka onkin vaikea kuvitella, että se olisi ilman Ian Gillanin mukanaoloa kiivennyt listojen kärkipäähän (UK #11). Olkoonkin, että se levy-yhtiön tunarointien vuoksi katosi kaupoista ja sitä myötä myös listoilta heti kättelyssä.

Deep Purple: Perfect Strangers (1984)

Perfect Strangers nauttii varsin laajaa arvostusta Deep Purplen fanien keskuudessa. En ole ikinä kyennyt ymmärtämään miksi. 1980-luvulle päivitetty Purple ei vain toimi. Alkuaikojen progressiivisuus, nuoruuden vimma ja tekemisen ilo heitettiin tämän levyn myötä romukoppaan (eivätkä ole toistaiseksi sieltä löytäneet pois). Tilalle on otettu keskitempoista keskinkertaisuutta sekä roima askel kohti vaihtuneen vuosikymmenen valtavirtaa. Modernisoidussa äänimaailmassa on toki uudenlaista tanakkuutta, mutta siitä ei ole paljoakaan iloa, kun itse musiikkia tai soitantoa ei millään tavoin voi kuvailla raskaaksi. Vain Jon Lordin Hammondit ärjyvät entiseen tapaan, ja hänetkin on valitettavasti suitsittu lähinnä säestystehtäviin. Kasarihenkiset syntikkasoundit ovat paikoitellen jopa naurettavia.

Muu kaarti kuulostaa jopa tylsistyneeltä; entinen konekivääri Ian Paice vertautuu tällä kertaa pikemminkin hernepyssyyn eikä Ian Gillan taatusti särkenyt yhtään ikkunaa tämän levyn äänityksissä. Spontaanin hurjastelun ja blues-vaikutteisen improvisaation suoma yllätyksellisyys tekivät Ritchie Blackmoresta 70-luvun ehkä kovimman kitaristin, mutta Perfect Strangersilla hänen vahvuutensa loistavat lähinnä poissaoloaan. Ja vaikka ansionsa säveltäjänä ja tuottajana ovatkin kiistattomat, ei Roger Glover milloinkaan ole lukeutunut suosikkibasisteihini. Ei lukeudu tämän jälkeenkään.

Biisimateriaali on tylsää. Tylsää, tylsää ja tylsää. Ei tarttuvia riffejä eikä mieleenpainuvia sooloja. Vain keskinkertaista hard rock -junnausta. Biisistä biisiin samalla tempolla, samalla otteella, samalla tunteen puutteella. Pari yritystä saada käyntiin vähän mättöä ovat suorastaan säälittäviä. Vain kaksi kappaletta jää edes jollain lailla mieleen. Nimibiisi, kiitos massiivisen riffinsä ja eeppisen tunnelmansa; ja ”Knocking at Your Back Door”, mutta sekin vain voimakkaita mielleyhtymiä anaaliseksiin herättävän nimensä ansiosta.

Harvoinpa comeback-levyt kovin hyviä ovat, mutta Perfect Strangers on pettymys millä tahansa mittarilla. Ilman tunnistettavaa soundia ja kanteen painettua jättilogoa tätä ei edes tajuaisi Deep Purple -levyksi. En tiedä mille polulle hevirockin muusat olisivat muinaisajan kuuluisia sankareita johdattaneet, jos Deep Purple olisi jatkanut Tommy Bolinin kanssa, Ian Gillan pysytellyt Black Sabbathissa ja Blackmoren sateenkaariorkesteri pitänyt suuntanaan kasaripopin ihmemaan, mutta vision perverssiydestä huolimatta veikkaan, että lopputuloksena olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa musiikkia kuin mikään, mitä Deep Purple on vuoden 1976 jälkeen levyttänyt.