Spin̈al Tap: This is Spin̈al Tap (1984)

This is Spinal TapHyvistä hevibändeistä puhuttaessa Spin̈al Tap jää helposti vähemmälle huomiolle. Syystäkin, lisännee moni, mutta itse en voisi juuri enempää eri mieltä olla. Bändin myöhemmistä julkaisuista voidaan kylläkin olla montaa mieltä, mutta vuonna 1984 ilmestynyt This is Spinal Tap – laskutavasta riippuen joko bändin ensimmäinen tai peräti 13. studioalbumi – on alusta loppuun täyttä tavaraa. Sen kappaleet ovat monipuolisia, kompakteja ja tarjoavat joka ainoa koukun tai pari.

Koska kyseessä on ”kokoelma” yhtyeen suurimpia hittejä eri aikakausilta (mukana myös yksi uusi ralli, totta kai), levyltä ei löydy kahta samanlaista biisiä. Silti on lähestulkoon pakko puhua Spin̈al Tap -soundista, jonka kyllä tunnistaa, halusi tai ei. Koska piikki on suunnattu erityisesti vanhan kaartin hevipumppuja kohtaan, albumia voi samalla tutkailla eräänlaisena läpileikkauksena siitä, kuinka metallimusiikki oikein pääsi syntymään. Jotain albumin tasosta kertoo se, että tavaraa voisi luulla täysin aidoksi, ellei paremmin tietäisi, ja useampi kuin yksi kappaleista olisi voinut vuosikymmen tai pari aiemmin julkaistuna kohota Atlantin molemmin puolin top kymppiin.

On valitettavan harvinaista, että lähes jokaisella julkaistulla albumilla on pari enemmän tai vähemmän huonoa tekelettä. This is Spinal Tapilla ei ole yhtään, vaikka ”America” onkin muuhun soitantoon verrattuna latteahko. Ja kun sekin kerran on se edellä mainitsemani ”uusi” kappale, voitaneen tyylitajun notkahduksen sijaan puhua inhorealismista. ”Sex Farm” taas on jo aidosti huono kappale, mutta niin huono, että on siltikin valtavan viihdyttävä.

Muutoin albumi onkin sitten kerrassansa rautaa. Ritchie Blackmoren klassisvaikutteiselle kitaroinnille oikein olan takaa naureskeleva ”Heavy Duty” on ehdottomia suosikkejani, samoin areenarockin huudatusstandardit kivuttomasti täyttävä ”Tonight I’m Gonna Rock You Tonight”. Huikaisevan hyvän flow’n tarjoava ”Rock and Roll Creation” on mustempi kuin Sapatti itse, eikä vastustamattoman mukaansatempaava ”Stonehenge” olisi tehnyt Born Againille lainkaan hallaa. Varhaista Beatlesia mukaileva ”Cups and Cakes”, erehdyttävästi Rolling Stonesilta haiskahtava ”Gimme Some Money” sekä viattomuudessaan kyynelet silmiin tuova ”Listen to the Flower People” mukailevat onnistuneesti hevirokin syntyyn johtanutta musiikillista kehitystä. 60-luvun soundit on tavoitettu erinomaisesti – valitettavasti hevivetäisyjen kohdalla ei voi sanoa samaa, eivätkä tuhnut soundit todellakaan mene yhteentoista saakka.

Muitakin huonoja puolia toki löytyy, jos tikun kanssa haluaa tonkia. CD-uusintapainoksissa kuullaan bonusraitoina ”Christmas With the Devil” sekä edellä mainitun ”Scratch Mix” jotka ovat sekä ylipitkiä että melko tönkköjä, varsinkin levyn parempiin hetkiin verrattuna. Hauskoja anekdootteja joka tapauksessa. Bändin soitannossa ei myöskään voida puhua mistään teknisestä majesteettisuudesta, vaikka Guitar World nimesikin vuonna 2004 Nigel Tufnelin historian 23. parhaaksi kitaristiksi. Urkuri ”Caucasian” Jeffery Vanston sen sijaan soittelee pariin otteeseen varsin veikeitä sooloja, ja onkin harmi, ettei hän sen enempää levyllä kuin elokuvassakaan päässyt kovinkaan paljoa parrasvaloihin.

Venom: Welcome to Hell (1981)

Venom: Welcome to HellVuonna 1981 heavy metal haki uusia muotoja rivakammin kuin koskaan ennen, kun yhä uudet yhtyeet piiskasivat musiikkiinsa lisää vauhtia ja entistä jykevämpiä riffejä. Silti tuolloin alalla vaikuttaneet orkesterit voidaan suuremmitta tuskitta lokeroida kahteen osastoon: ensimmäisessä ryhmässä olivat 70-luvun raskassoutuiset blues-bändit, toisessa taas heidän oppipoikansa, jotka punk-vaikutteistaan huolimatta pysyttelivät pohjimmiltaan melodisina.

Ja sitten oli esikoisalbumillaan sodan musiikkia vastaan julistanut Venom, joka pian sai taakseen monituhatpäisen opetuslasten joukon. Tekninen taituruus ei enää ollut ainoa tie suuruuteen. Riitti, että soitanto oli sopivan ronskia ja sanomassa riittävän suuri annos törkyä. Tässä mielessä Venom oli ja on enemmän punk- kuin metallibändi. Welcome to Hell on ennen kaikkea kauhuelokuvan musiikillinen vastine. Alice Cooper ja kumppanit olivat toki jo aiemmin toimineet menestyksellä kauhurockin saralla, mutta Venom oli ensimmäinen, joka ei pilannut vitsiä paljastamalla sitä. Sillä tiellä jatkoivat lukemattomat örinäbändit, mutta niiden ylivoimaiselta enemmistöltä puuttui Venomin poikamainen kohellus, hupaisa äijäily sekä kieli poskessa -asenne.

Juuri se tekee Welcome to Hellistä alansa kärkikastia ja edelleen kuulemisen arvoisen. Venom paitsi kauhistuttaa, myös naurattaa. Omalla rujolla tavallaan Welcome to Hell rokkaa yhtä kovaa kuin Little Richard tai Rolling Stones. Sitä ei ole kukaan kyennyt samalla taialla toistamaan jälkikäteen. Tietenkään Venom ei esikoisellaan ollut yhtä varmaotteinen kuin sitä seuranneilla Black Metalilla ja At War With Satanilla, mutta kenties osa albumin viehätystä onkin juuri se, ettei yhtye tainnut itsekään tarkalleen tietää, mitä oli tekemässä.

Jokainen Welcome to Hellin kappale on toimiva ja kuulemisen arvoinen, vaikka osa jääkin lähinnä tavallista härskimmällä otteella esitetyksi aikansa perusmetalliksi. Albumilta löytyy kuitenkin sellainen tujaus klassikoita, että heikompia hirvittää. Julmetun nopea ”Sons of Satan” on kuin saatananpalvontaan hurahtanut Motörhead. ”Welcome to Hell” tarjoaa muutaman yksinkertaisen riffin, mutta jumalauta miten meneviä kaikki kolme ovat! Tunnelmallinen välisoitto ”Mayhem with Mercyn” malliin tulisi kymmentä vuotta myöhemmin lähes pakolliseksi osaksi jokaisen itseään kunnioittavan black metal -yhtyeen katalogia. Lienee turha mainita, että eräs norjalainen poikabändi sai nimelleen inspiraation kyseisestä kappaleesta.

Welcome to Hellin B-puoli alkaa Venomin ehkä kaikkein käänteentekevimmällä kappaleella. Jos jonkin yksittäisen biisin yli päänsä voi sanoa olleen lähtölaukaus kokonaiselle musiikkigenrelle, niin ”Witching Hour” on, hetki jona thrash metal syntyi. Tempo on rivakka, kitara kuin sirkkeli ja Cronos ärjyy räkäisen äijämäisesti. Haparoivia askeleita eeppisyyden saralla ottava ”One Thousand Days in Sodom” on myös yksi suosikeistani, vaikkei onnistukaan pitämään yllä muulle albumille ominaista henkeäsalpaavaa intensiteettiä. Kolmas huippuhetki on Venomin suurimpiin hitteihin lukeutuva ”In League with Satan”, jossa alkukantainen rumpukomppi, hypnoottinen toisto, huonoa makua edustavat sanoitukset sekä väärinpäin käännetyt örinät rakentavat hyytävää tunnelmaa. Kaikkia näitä elementtejä tulisivat black metal -yhtyeet toistamaan kyllästymiseen saakka, mutta Venom lienee ainoa, jonka tulkinta aiheesta sisältää huudatuskertosäkeen.

Mikäli edellä mainitut biisinnimet eivät sano mitään, asiantilaan on syytä puuttua välittömästi. Harva albumi sisältää näin kattavan valikoiman bändin suurimpia hittejä, vaikka onkin sanottava, että Venomin hienoimmat vetäisyt olivat 80-luvun alussa lähes poikkeuksetta sinkkuja. Welcome to Hellin kappalemateriaali on joka tapauksessa kautta linjan kuuntelukelpoista, vaikka kokonaisuus onkin hitusen epätasainen ja jää siten piirun verran jälkeen seuraajastaan Black Metalista, joka on albumina eheämpi ja soundeiltaan jämerämpi. Itse en myöskään kuulu niihin, jotka pitävät albumilla runsain mitoin kummittelevia soittovirheitä positiivisena asiana, vaikka eivätpä ne toisaalta mitään haittaakaan. Kaikenmaailman näpertely ylipäänsä on täysin merkityksetöntä tämän levyn kohdalla. Venomin kaltaisessa musiikissa on kyse kiukusta, ja tässä rähjäämisessä sitä on vaikka muille jakaa.

Deep Purple: Perfect Strangers Live (2013)

Deep Purple: Perfect Strangers Live -kansikuvaDeep Purplen comebackin alkuvuosilta ei kertoman mukaan ole olemassa kuin yksi koko konsertin kattava taltiointi. Nyt tämä ihme on saatu myös suuren yleisön saataville omaperäisesti nimetyn Perfect Strangers Live -DVD+CD:n muodossa. Mikäli joku kummastelee, miten Melbournessa 1984 purkitettu arkistojen aarre on selviytynyt julkaisematta lähes 30 vuotta, niin vastaus piilee siinä tosiasiassa, että koko levy on aivan kauheaa paskaa. Eipä sillä, etteikö Deep Purplelta olisi laadukastakin live- ja muuta arkistomateriaalia julkaistu ihan riittämiin. Onpahan joka tapauksessa sitten tältäkin kiertueelta olemassa livelevy, vaikka (tuolloin) uusi materiaali Perfect Strangers -albumilta ei olekaan sen tasoista, että live-versiot siitä todella olisivat tarpeellisia edes die hard -fanien keskuudessa.

Gillan ei laula kovinkaan hyvin, vaan ääni kuuluu olevan pahan kerran poissa. Falsetti on käheä ja laulu menee toistuvasti karjunnan puolelle. Äänen ollessa tässä kunnossa voidaan pienenä ihmeenä pitää ”Child in Timen” ainakin kohtuullista onnistumista – olin jo valmistautunut painumaan myötähäpeästä maan alle. Senkin aika on sitten 10 vuotta myöhemmin äänitetyllä Live in Europe 1993 -tuplalla.

Myös Blackmore vaikuttaa olleen tuona kohtalokkaana iltana pihalla. Sooloissa ei ole päätä eikä häntää, vaan ne koostuvat lähinnä satunnaisista riitasoinnuista ja tiluttelusta. Varsinkin ”Strange Kind of a Woman” on aika karmean kuuloinen ja sooloista huomaa, miten Blackmorelta välillä loppuvat ideat kesken – ensin tauko, sitten lisää tilutusta. ”Under the Gun” pitkine sooloiluineen on samaten melkoisen piinallista kuultavaa ja melodiat menevät jatkuvasti nuotin vierestä. Tommy Bolin soitti samat biisit Last Concert in Japanilla paremmin, vaikka hänen kätensä oli tuolloin heikkolaatuisen heroiinipiikin jäljiltä tunnoton.

Muukaan bändi ei suuremmin loista, joten ehkä Blackmore oli vain vittuuntunut. On helppo kuvitella hänen yrmeän tympääntynyt ilmeensä. Deep Purple soittaa ihan rehellisesti laiskan ja kyllästyneen rutiinikeikan. Gloverin bassoa ei edes suuremmin kuule, sillä soundit ovat niin ohuet, että kyseessä voisi melkein olla poikkeuksellisen laadukas bootleg-julkaisu. Laulu menee tuon tuosta piikkiin ja kitara on soolojen aikana aivan liian kovalla. Hevimetallissa asiaankuuluvaa jytinää piisaa, muttei juuri muuta. Se, että Deep Purplella oli aikanaan myös herkempi puolensa, ei välity tästä mekastuksesta lainkaan.

70-luvun hittien ohella settilistassa on mukana viisi Perfect Strangersilta otettua biisiä sekä Rainbow-kitarasooloilu ”Difficult to Cure”. Sen Blackmore sentään soittaa oikein, joten ehkä vasta paluun tehnyt bändi ei vain ollut vielä saanut palasia loksahtamaan kohdalleen. Paria pakollista ja etukäteen huolellisesti ulkoa opeteltua kökköjammailua lukuun ottamatta biisit esitetään studioversioille orjallisen uskollisena, vaikkakin huonommin. Kyseessä on varmaan Deep Purplen huonoin livelevy milloinkaan, vaikka bändin (tai levy-yhtiöiden) julkaisupolitiikka ei ole viime vuosina muutenkaan jaksanut pidellä lippua järin korkealla. Kaiken lisäksi tekele kestää piinaavat 116 minuuttia. Mikäli rohkeus riittää, sitä voi myös tapittaa lootan mukana tulevan DVD:n, joka kestää kymmenen minuuttia pidempään. Heikon esityksen voisi tietenkin pistää ylirasittuneisuuden piikkiin, kuten niin monet muutkin kompuroinnit Deep Purplen historiassa, mutta on vaikea käsittää, miksi kenenkään pitäisi nähdä tämä konsertti uudestaan ja uudetaan.

Venom: Fallen Angels (2011)

Fallen Angels -kansikuvaVenom ei liene ainoa pitkän linjan yhtye, joka on 2000-luvulla eksynyt pahoille harharetkille ja julkaissut tasoltaan mitäänsanomatonta tai kehnoa materiaalia. Bändin kaksi edellistä albumia – Metal Black ja Hell – olivat kuitenkin tyhjänpäiväisyydessään ja ylipituudessaan aivan omaa luokkaansa. Venomin kaltaiselle räkärockbändille spontaanius ja nuoruuden vimma ovat toki niin tärkeitä, ettei männävuosien tyyliä ja laatua liene edes teoriassa mahdollista saavuttaa, mutta puolentoista vuosikymmenen takaiset Cast in Stone ja Resurrection osoittivat, että bändillä kykyä sekä uudistumiseen että teknisesti korkeatasoiseen ilmaisuun.

Tästä on jo kuitenkin yli kymmenen vuotta, ja Fallen Angels jatkaa edellisten Venom-levyjen linjaa. Kieltäydytään uudistumasta, muttei myöskään tavoiteta alkuaikojen räyhäämistä. Vain vauhdikkaat ja kestoltaan kompaktin mittaiset ”Nemesis” ja ”Death Be Thy Name” tavoittavat jotain alkuaikojen vimmasta. Ideat eivät ole lopussa, mutta ei niitä liikaakaan ole; ei ainakaan yli tunnin mittaisen albumin tarpeisiin. Miksi jokaisen riffin ympärille on pitänyt rakentaa oma kappale? Ja miksi lähes jokaisen biisin pituus on viety äärimmäiseen maksimiinsa? Jopa ”Mayhem With Mercyä” rip-offaava akustinen välitunnelmointi ”Lest We Forget” kestää päälle 2 minuuttia.

Venomin klassikkobiisit tarjoilivat raskaansarjan riffejä lähes tuhlaillen, mutta pysyivät silti turvallisesti kolmen-neljän minuutin tienoilla. Fallen Angelsin parhaatkin biisit tuppaavat olemaan melko yksitotisia ja keskenään samasta puusta, ja silti levyltä löytyy puolenkymmentä vähintään viisiminuuttista jyystöä. Näistä ainoastaan eeppinen ”Fallen Angels” todella tarjoaa jotain, mikä oikeuttaa tuhdin keston. Muissa kappaleissa kestoa on venytetty mm. jynkytysväliosilla ja munattomien kertosäkeiden toistolla. Yksi tämänhenkinen mättö voisi toimiakin, mutta kun albumi on niitä täynnään, lopputulos on pelkkää keskitempoista puuroa.

Cronoksen maneerit ovat tallella ja se on sinänsä hyvä juttu. Tutunkuuluisia ”Hyöööö!”-huutoja ja hevinauruja viljellään sopivan usein. Varsinainen laulu jatkaa Metal Blackilta alkanutta linjaa – säröä on reilusti kaljanhuuruisia kasarikarjahteluja enemmän, mutta Cast in Stonen ja Resurrectionin hallitun ja massiivisen murahtelun sijaan laulu on aika kiukkuista örinää. Mikäpä siinä sinänsä, Cronosta on paiskattu poikkeuksellisen miehekkäällä äänellä ja keuhkot ovat kuin palkeet. ”Are you ready bitch?” -tyyppiset välihuudot sekä sanoituspuolen uhoaminen tuppaavat kuitenkin herättämään myötähäpeää. Cronos-saralla onnistunein ralli onkin bonusbiisi ”Annunaki Legacy”, jonka humoristisissa sanoituksissa (”Did we evolve as Darwin said? / Or interbred with the aliens instead?”) ja tuhdeissa loppuörinöissä on niin sanotusti sitä jotain. Mainittakoon, että myös toinen bonusraita – stoner-henkinen ”Blackened Blues” – erottuu edukseen. Kenties Venom on näissä ”ylijäämissä” uskaltanut irroitella tavalla, joka olisi nostanut myös varsinaisen albumin kiinnostavuutta huomattavasti.

Cronoksen taustajoukot ovat 1995 tapahtuneen paluun jälkeen vaihdelleet kohtuullisen tiuhaan. Fallen Angelsilla taitaa kuitenkin soittaa paras Venom-kokoonpano alkuperäisjäsenten Abaddonin ja Mantasin lähdön jälkeen. Rage nyt ei ole kitaristina mikään ruudinkeksijä, muttei myöskään nolaa itseään. Studio-olosuhteissa mies jopa malttaa olla suuremmin vinguttelematta, toisin kuin keikoilla, ja pari rock-henkistä sooloa pelaavat selvästi hevitiluttelua paremmin. Ja, luojan kiitos, Cronoksen rumpaliveli Antton on siirtynyt suosiolla räppihevin puolelle. Uusi rumpali, Black Sabbath -laulaja Tony Martinin soolobändistä tuttu Danny ”Dante” Needham kun jopa omaa jonkinlaista tyylitajua. Melko perinteisellä hevimetalliotteella rumpaloiva Dante heiluu kuin heinämies ja soittaa Antton-albumeja piinannet tomtom-tuplapedaalilätkytykset suohon vaikka vasemmalla kädellä.

Fallen Angels ei ole järin ihmeellinen levy, eikä taatusti olisi ilman kannessa komeilevaa Venom-logoa herättänyt kenenkään huomiota. Aivan kiistattomasti se on kuitenkin parempi kuin Metal Black ja Hell yhteensä. Albumilla kuullaan jonkin verran paskaa ja paljon mitäänsanottomia hetkiä, mutta myös jokunen hitti. Erittäin raskaat soundit ja Cronoksen jämerät laulusuoritukset pelastavat nekin sen, mitä pelastettavissa on. Venom on noussut pohjalta ja toivottavasti jatkaa samaan suuntaan. Jos bändi olisi tiivistänyt ilmaisuaan ja tinkinyt Fallen Angelsin keston puoleen, käsissä voisi olla paras Venom-albumi sitten Possessedin.

Deep Purple: Come Taste the Band (1975)

Kun Ian Gillan oli poissa ja Jon Lord vetäytynyt taka-alalle, toimi Ritchie Blackmore Deep Purplen höyryveturina käytännössä yksin. Blackmoren dramaattinen kitarointi ja lievästi sanottuna räväkkä persoona olivat yhtyeen imagon kantavia voimia, joten ei ole ihme, että monet povailivat hänen eronsa jälkeen pikaista loppua yhtyeelle.

Tilalle tuli amerikkalainen Tommy Bolin, jonka voimin yhtye jaksoi (teko)hengittää vielä vuoden ajan. Syntynyt Mark IV olisi helppo tyrmätä karseahkojen livealbumien ja kiertueella toinen toistaan seuranneiden katastrofien perusteella, mutta jos ennakkoluulot jättää taakseen, voi Come Taste the Bandia hyvänä päivänä pitää parhaana Deep Purple -albumina sitten Made in Japanin.

Tyylillisesti albumi muistuttaa Purplen muista albumeista eniten kenties Burnia. Kokonaisuutena Come Taste the Band on sekä tasavahva että monipuolinen tarjoillen monenlaisia tunnelmia ”Comin’ Homen” energisestä roskenrollista ”Gettin’ Tighterin” hyväntuuliseen funkiin ja lähes doomahtavasti alkavan ”Dealerin” painostavuuteen. Suurin heikkous lienee hittien puute, joskin eeppinen ”You Keep on Moving” pääsee lähelle. Myös improvisaation vähäinen rooli hämmentää, sillä se oli jazz-mies Bolinin ehdottomasti vahvinta osaamisaluetta. Pahempia täytebiisejä ei levyltä löydy, vaikka voisinkin elää ilman loppupuolellaan pahasti harhateille eksyvää ”I Need Lovea”. Myöskään pöhkösti sanoitettu ”Lady Luck” ei varsinaisesti lukeudu suosikkeihini.

Bändi on kautta albumin hyvässä iskussa. Pidän erityisesti Mark IV:n kyvystä saada lyhyehköihin, kolme-neljäminuuttisiin kappaleisiin runsaasti koukkuja ja hyvin soljuva flow. Ian Paice osaa mättämisen ohella myös funkata, kunnioittaen kuitenkin Deep Purplen perinteitä. Jon Lord ei pahemmin sooloile, mutta sen tehdessään vakuuttaa rautaisella ammattitaidollaan. Herkkä pianoblues ”This Time Around” on suorastaan upea ja Glenn Hughesin notkea lauluääni istuu kokonaisuuteen hyvin. Valitettavasti Hughes ei juurikaan laula tällä albumilla, joten kuulija joutuu tyytymään David Coverdalen mylvimiseen.

Tommy Bolin taas oli juuri oikea valinta Blackmoren suuriin saappaisiin, ollen edeltäjäänsä monipuolisempi ja tyylitajuisempi soittaja (muttei välttämättä parempi) ja uskoisin, että yhtye olisi voinut jatkaa Bolinin kanssa menestyksellä vielä pitkään, elleivät huumeet, egot ja ylirasitus olisi ajaneet yhtyettä loppuun. Joka tapauksessa Come Taste the Band on parempi kuin kaikki sen jälkeen julkaistut Deep Purple -albumit yhteensä. ”You Keep on Movingin” kaihoisat loppusävelet olisivat olleet upealle bändille paljon arvokkaammat jäähyväiset kuin Steve Morsen loputon tilutus.

Mitä tulee Come Taste the Bandin 35-vuotisjulkaisuun, on pakko nostaa hattua. En yleensä ole jaksanut Purple-uusinnoista innostua, Fireballin veikeitä bonuskappaleita (”Freedom”!) lukuunottamatta. Tällä kertaa koko tupla-CD on kuitenkin alusta loppuun tiukkaa asiaa. Remasteroidun alkuperäisalbumin ohella kuultavat Kevin Shirleyn uudelleenmiksaukset osoittavat, että remixeillä saattaa olla paikkansa elektronisen musiikin ulkopuolellakin. Heti kärkeen ”Comin’ Home” ottaa luulot pois: rummut jytisevät kuin pajavasarat ja soundeissa on munaa vaikka muille jakaa, mutta alkuperäinen soundi on kuitenkin tallella.

Bonuskappaleina kuullaan ”You Keep on Movingin” singleversio (eli siitä on pätkäisty soolot pois), Bolinin ja Paicen jammailua sekä ilmeisesti sinkuksi aiottu ”Same in L.A.” Svengaava biisi olisi hyvinkin voinut kohota Purplen keskisuurien klassikoiden joukkoon, mutta jäi jostain syystä viimeistelemättä. Nyt kappaleessa kuullaan laulua vain pari säettä laulua ensimmäisessä kertosäkeessä.

Sarcófago: The Worst (1996)

Kyynisempi voisi sanoa The Worstin nimen kertovat levystä kaiken oleellisen. Sarcófagon viides ja viimeinen täyspitkä on varmaankin kehnointa studiossa tehtailtua death metallia jota olen milloinkaan joutunut kuuntelemaan. Osapuilleen joka ainoa asia on albumilla päin helvettiä, mikä on sitäkin piinallisempaa, kun ottaa huomioon Sarcófagon kolmen ensimmäisen albumin olevan kautta linjan laadukkaita ja omaperäisiä.

Myöhäiskauden Sarcófagoa leimaa kolme asiaa: paskat soundit, mitäänsanomattomat riffit ja aivan järkyttävän kuuloinen rumpukone. Toisin kuin samoilla linjoilla kulkenut, muutaman laatumätön tarjonnut Hate, The Worst vie nämä heikkoudet kuitenkin äärimmilleen loputtomasti laahaavalla, tylsääkin tylsemmällä jyystöllään. Kuunnelkaa ”God Bless the Whores” tai ”The Necrophiliac” niin tiedätte mitä tarkoitan. Tai oikeastaan, kuunnelkaa mieluummin jotain muuta.

Sarcófago ei liene koskaan ollut yhtye, joka tunnetaan syvällisistä teemoista tai kielellisestä lahjakkuudesta. Monasti mennään heittämällä huumoriosastoon, vaikka alkuaikojen törky onkin vaihtunut erikoiseen moraalisaarnaan. ”Drugs will not make better your stupid life. / Long hair will not give you force to live. / Tatooing your ass will not turn you into batman. / Alcohol is not the chemistry of happiness.”

Tuikkii levyllä jokunen valonpilkahduskin. ”Army of the Damned” ja ”Plunged in Blood” ovat toimivia vaikkakin melko yhdentekeviä, ja niissä kuultava groove on (tai oli) orkesterille aivan uusi aluevaltaus. Kummankin aikana kajahtaa ilmoille myös menevä soolo. Suoraviivainen ”Shave Your Head” sekä turhahko ”Satanic Lustin” uusioversio ovat perinteisintä The Worstin tarjoamaa Sarcófagoa, ja ensin mainitussa on vimmaa ja tunnetta, joka levyltä muuten lähes tykkänään uupuu.

Venom: Demon (1980)

Ennen kuin Venom teki totta siitä, mitä kukkahattutädit olivat väittäneet hevimusiikin olleen alusta lähtien, bändi teki jotain paljon arkisempaa: Demon-demon. Äänitysstudiolla työskennelleen bastisti (ja myöhemmin myös laulaja) Cronoksen työkaverin Mickey Sweeneyn ihka ilmatteeksi nauhoittama kolmen biisin pläjäys on sittemmin saatettu suuren yleisön saataville Welcome to Hellin uusintapainosten bonusraitojen joukossa sekä osana MMV-keräilylootaa.

Demon kaikki kappaleet (”Angel Dust”, ”Raise the Dead” ja ”Red Light Fever”) kuultiin myöhemmin rankasti uudistettuina versioina Venomin kahdella ensimmäisellä albumilla. Mielenkiintoiseksi Demonin tekee mahdollisuus seurata bändin tyylin kehittymistä sekä alkuperäislaulaja Clive ”Jesus Christ” Archerin mukanaolo. Archerin äänihuulet on veistetty yllättävän samankaltaisesta puusta kuin Cronoksen, joskin miehen karjahtelu edustaa pikemminkin Lemmymäistä viskiraspia kuin seuraajansa tunnetuksi tekemää jämerää örinää. Jopa jonkinlaista yritystä laulaa sävelessä ja rytmissä löytyy, ja pariin otteeseen Archer kiekauttaa ilmoille väkisinkin hymyilyttämään pistävän falsetin. Muuten kokoonpano on se klassinen ja meininki sen mukaista, eli Cronos soittaa bassoaan kuin hakkaisi halkoja, Mantasin kitarasta löytyy jo tuttua sirkkelimäisyyttä ja Abaddon oppisi rumpaloimaan tempossa vasta seuraavalla vuosikymmenellä.

Mitä biiseihin tulee, niitä hädin tuskin tunnistaa. Yleisilme on kaukana bändin myöhemmästä black metal -paahdosta; sen sijaan ote on yllättävän groovaava. Jos Motörheadin tekninen osaaminen olisi ollut kosolti heikommalla tasolla ja ohjelmisto koostunut Rolling Stones -lainoista, lopputulos olisi voinut kuulostaa suunnilleen tältä. Soundit ovat melko kamalat, eivät yhtä järeät mutta paljon selkeämmät kuin lopullisilla studioalbumien versioilla. Erityisesti ”Raise the Dead” rokkaakin ihan mukavasti. Oikeastaan Demon on paljon tasokkaampi kuin useimmat klassikkotrion hajoamisen jälkeen levytetyt Venom-julkaisut.

Gillan: Mr. Universe (1979)

Kolmen tasoltaan huimasti heittelevän fuusiolevyn jälkeen laulaja Ian Gillan ja kosketinsoittaja Colin Towns tulivat siihen tulokseen, ettei funkahtava jazz-rock sittenkään ollut heidän kohtalonsa, varsinkin, kun raskas rock oli 80-luvun lähestyessä jälleen nousemassa suosioon. Parivaljakon ympärilleen kokoama uusi yhtye kantoi ytimekkäästi keulahahmonsa sukunimeä ja vain kaukoidässä julkaistun, The Japanese Albumina tunnetun debyytin jälkeen oli vuorossa kovaa rokkaava Mr. Universe.

Albumilla soittaa Gillan-yhtyeen klassinen kokoonpano, jossa edellä mainittujen ja sävellystyöstä pääosin vastaavien nokkamiesten ohella vaikuttavat basisti John McCoy, kitaristi Bernie Tormé ja sekä Ian Gillanin että Ritchie Blackmoren kanssa jo 60-luvulla musisoinut Mick Underwood. Kaikki suhteellisen kovia nimiä, joskaan eivät välttämättä kaikkein kuuluisimpia; Underwoodin rytmikorva tosin vaikuttaisi mättöosioissa pettävän pariin otteeseen. Ja vaikka Townsilla onkin ollut näppinsä pelissä jokaisen biisin sävellystyössä, pysyttelee mies syntikoineen suurimman osan ajasta taka-alalla. Se on sääli, sillä Gillanin ohella hän on tämän levyn miehistöstä ehdottomasti vaikuttavimman kuuloinen.

Pääasiassa yhteissoitto kuitenkin pelaa hyvin, kaikui ämyreistä sitten ”Secret of the Dancen” ja ”Rollerin” paahto tahi astetta hienovaraisemmat ”Mr. Universe” ja ”Fighting Man” (jossa tosin soittaa eri kokoonpano kuin muulla albumilla). Kaksi ensin mainittua edustavat Gillania aggressiivisimmillaan ja ovat adrenaliininhuuruista hevimetallia, joka selvästi jo enteili seuraavaa vuosikymmentä ja vauhtihevin nousua Motörheadin & kumppanien siivittämänä. Kuitenkin myös seiskytluvun hevin tunnelmia on vielä aistittavissa, erityisesti Underwoodin soitossa sekä Ian Gillanin äänenkäytössä – näin kiukkuista tulkintaa ei äijältä ollut kuultu sitten Made in Japanin.

Eniten nostalgiaa saadaan irti rauhallisesta, kauniin pianoinnin sävyttämästä ”She Tears Me Downista” sekä hirven lailla svengaavasta ”Dead of the Nightistä”, jonka aikana Towns (kerrankin) pääsee sooloilemaan kunnolla. Eeppisen biisin kaavaa onnistuneesti noudatteleva ”Fighting Man” on jykevää rockia ja esittelee Gillanin falsettia lähes yhtä komeasti kuin ”Child in Time”. Tämä biisikolmikko onkin ehdoton suosikkini muutoin varsin suoraviivaisella ja kitaravetoisella albumilla.

Pelkkää juhlaa Mr. Universe ei kuitenkaan ole. Vaikka laatubiisejä löytyykin useampi kappale, on mukana jokunen tyhjänpäiväisempi hetki. Soundit ovat kehnonpuoleiset, vaikkakin muita Gillan-julkaisuja paremmat. Entäpä sitten väistämätön: vertailu Deep Purpleen? Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti Gillanin paluu hard rockin pariin ei oikeastaan kuulosta Purplelta sen enempää kuin muutkaan aikakauden heavy-pumput. Deep Purplelle ominaiset blues- ja progevaikutteet ovat vähäiset, eikä groovea paria poikkeusta huolimatta oikein tunnu löytyvän. Mr. Universe on joka tapauksessa hyvä levy, vaikka onkin vaikea kuvitella, että se olisi ilman Ian Gillanin mukanaoloa kiivennyt listojen kärkipäähän (UK #11). Olkoonkin, että se levy-yhtiön tunarointien vuoksi katosi kaupoista ja sitä myötä myös listoilta heti kättelyssä.

Deep Purple: Perfect Strangers (1984)

Perfect Strangers nauttii varsin laajaa arvostusta Deep Purplen fanien keskuudessa. En ole ikinä kyennyt ymmärtämään miksi. 1980-luvulle päivitetty Purple ei vain toimi. Alkuaikojen progressiivisuus, nuoruuden vimma ja tekemisen ilo heitettiin tämän levyn myötä romukoppaan (eivätkä ole toistaiseksi sieltä löytäneet pois). Tilalle on otettu keskitempoista keskinkertaisuutta sekä roima askel kohti vaihtuneen vuosikymmenen valtavirtaa. Modernisoidussa äänimaailmassa on toki uudenlaista tanakkuutta, mutta siitä ei ole paljoakaan iloa, kun itse musiikkia tai soitantoa ei millään tavoin voi kuvailla raskaaksi. Vain Jon Lordin Hammondit ärjyvät entiseen tapaan, ja hänetkin on valitettavasti suitsittu lähinnä säestystehtäviin. Kasarihenkiset syntikkasoundit ovat paikoitellen jopa naurettavia.

Muu kaarti kuulostaa jopa tylsistyneeltä; entinen konekivääri Ian Paice vertautuu tällä kertaa pikemminkin hernepyssyyn eikä Ian Gillan taatusti särkenyt yhtään ikkunaa tämän levyn äänityksissä. Spontaanin hurjastelun ja blues-vaikutteisen improvisaation suoma yllätyksellisyys tekivät Ritchie Blackmoresta 70-luvun ehkä kovimman kitaristin, mutta Perfect Strangersilla hänen vahvuutensa loistavat lähinnä poissaoloaan. Ja vaikka ansionsa säveltäjänä ja tuottajana ovatkin kiistattomat, ei Roger Glover milloinkaan ole lukeutunut suosikkibasisteihini. Ei lukeudu tämän jälkeenkään.

Biisimateriaali on tylsää. Tylsää, tylsää ja tylsää. Ei tarttuvia riffejä eikä mieleenpainuvia sooloja. Vain keskinkertaista hard rock -junnausta. Biisistä biisiin samalla tempolla, samalla otteella, samalla tunteen puutteella. Pari yritystä saada käyntiin vähän mättöä ovat suorastaan säälittäviä. Vain kaksi kappaletta jää edes jollain lailla mieleen. Nimibiisi, kiitos massiivisen riffinsä ja eeppisen tunnelmansa; ja ”Knocking at Your Back Door”, mutta sekin vain voimakkaita mielleyhtymiä anaaliseksiin herättävän nimensä ansiosta.

Harvoinpa comeback-levyt kovin hyviä ovat, mutta Perfect Strangers on pettymys millä tahansa mittarilla. Ilman tunnistettavaa soundia ja kanteen painettua jättilogoa tätä ei edes tajuaisi Deep Purple -levyksi. En tiedä mille polulle hevirockin muusat olisivat muinaisajan kuuluisia sankareita johdattaneet, jos Deep Purple olisi jatkanut Tommy Bolinin kanssa, Ian Gillan pysytellyt Black Sabbathissa ja Blackmoren sateenkaariorkesteri pitänyt suuntanaan kasaripopin ihmemaan, mutta vision perverssiydestä huolimatta veikkaan, että lopputuloksena olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa musiikkia kuin mikään, mitä Deep Purple on vuoden 1976 jälkeen levyttänyt.