FM: Surveillance (1979)

SurveillanceFM:n kaksi ensimmäistä levyä näkivät päivänvalon varsin rajallisissa merkeissä. Vasta Surveillancen myötä yhtye löysi tiensä levykauppojen hyllyille ja sen vanavedessä myös mainio esikoisalbumi Black Noise lopulta sai tilaisuutensa tienata bändille kultalevy. Tässä vaiheessa alkuperäisjäsen Nash the Slash oli jo vaihtunut vähemmän värikkääseen Ben Minkiin, mutta syntetisaattoreita ja progea yhdistelevä resepti pysyi samana.

Energinen ”Rocket Roll” aloittaa Surveillancen lähes uhmakkaan kuuloisesti – aivan kuin bändi haluaisi sanoa, että vastoinkäymisistä ja miehistönvaihdoksista huolimatta sillä on edelleen painavaa sanottavaa. Surveillancen kohdalla tämä on kuitenkin vain osatotuus. Albumilta ei löydy ainuttakaan varsinaisesti huonoa kappaletta, mitäänsanomattomia hetkiä sen sijaan kyllä. Pahimmin tunnelmaa tärvelevät lattean ylipitkät ”Seventh Heaven” ja ”Father Time”, jotka kaiken lisäksi kajahtavat ämyreistä peräjälkeen. Vahvimmaksi lenkiksi nousee turboahdettu Yardbirds-cover ”Shapes of Things”. Alkuperäissävellyksen suhteen melko suuria vapauksia ottava vetäisy on niin äkäinen että oksat pois. Toiseksi pisimmän tikun vetää eeppinen lopetuskappale ”Destruction”, joka kylläkin lainailee estottomasti Black Noisen niin ikään finaalina toiminutta nimiraitaa.

FM:n soundi ei ole Surveillancella oleellisesti muuttunut, ellei sitten entistäkin synteettisempään suuntaan. Monin paikoin nokkamies Cameron Hawkinsin koskettimistaan vyöryttämä elektroninen hyökyaalto hukuttaa alleen Minkin mandoliineineen. Se tasapäistää äänimaisemaa ikävällä tavalla, eikä Surveillancelta juuri löydy kahta edellistä albumia piristäneitä efektoituja äänivalleja sen enempää kuin sooloiluakaan. Herra Mink ei kylläkään ole tähän syypää, vaan on pätevä soittaja ja osoittaa kelpoisuutensa aina kun vain saa suunvuoron.

Suurin ero bändin esikoislevyyn on kuitenkin sanoituksissa, joissa sci-fi ei enää edusta vain pakoa todellisuudesta vaan myös toivoa paremmasta huomisesta. Hawkinsin kynäilemät kannanotot ympäristön ja maailmanrauhan puolesta ovat suoruudessaan hellyyttäviä, erityisesti ”Destructionissa”, jossa Terran asujaimet asetetaan galaktisessa oikeusistuimessa syytteeseen kansanmurhasta ja sodasta. Far out!

FM asetti Black Noisella riman niin korkealle, ettei enää koskaan yltänyt samaan. Vaikka Surveillance pintapuolisesti muistuttaa edeltäjäänsä, siitä puuttuu monta olennaista yksityiskohtaa. Improvisointi, jazz-vaikutteet ja rikas äänimaailma eivät ole tyystin kadonneet, mutta jäävät silti kovin vähiin. Siinä missä Black Noise kuulosti vaivattomalta ja viattomalta, Surveillance on kuin suoraan videolle tehtailtu jatko-osa. Lähtötaso oli kuitenkin niin korkea, että vielä tässä vaiheessa pudotus ei tarkoittanut maahan murskaantumista.

FM: Black Noise (1977)

Black NoiseHistorioitsija Oswald Spenglerin mukaan länsimaisen kulttuurin eteenpäinajava voima on äärettömyyden kaipuu. Koska tätä kunnianhimoista tavoitetta ei tietenkään voi ikinä saavuttaa, länsimainen ihminen on ainaisesti onneton ja pohjimmiltaan traaginen hahmo. Ja niinhän se on, että kun mihin tahansa maapallolla on mahdollista lennähtää muutamassa tunnissa, viimeinen mielikuvitusta kutkuttava korpimaa sijaitsee avaruudessa. Tätä tuntemattoman ja uusien elämyksien kaipuuta heijastelee myös kanadalaisen progetrio FM:n debyytti Black Noise.

FM:n musiikissa scifi-vaikutteet ja elektroninen äänimaailma yhdistyvät popin tarttuvuuteen, progen kokeellisuuteen ja fuusiojazzin improvisaatioon. Voimakkaimmin musiikista erottuu tietenkin koko miehityksen luotsaama syntetisaattorien armada, mutta myös Cameron Hawkinsin pehmeällä lauluäänellä, Nash the Slashin mandoliinistaan hakkaamilla särösoundeilla ja Martin Dellerin svengaavan melodisella rumpaloinnilla on oma vahva asemansa. Kolmikon tekninen osaaminen on aivan huikealla tasolla, mistä kertoo jo sekin, että joka äijä musisoi albumilla laajaa soitinten kirjoa. Moogien lisäksi kun soolosoittimina kuullaan myös viulua, lyömäsoittimia ja kellopeliä.

Myös Black Noisen tuotanto on erinomaista. En ole tietoinen albumin tuottaneen Keith Whitingin muista edesottamuksista, mutta niihin olisi erittäin hauska tutustua. Soundit ovat kristallinkirkkaat, mutta silti analogisen lämpimät. Soittotaitojen ja soitinvalikoiman runsaudesta huolimatta albumia ei ole soitettu tukkoon, vaan kaikki kerrokset, laulu mukaanluettuna, erottuvat selkeästi. Soitto on muutenkin suhteellisen hillittyä, eikä Emerson Lake Palmerin tapaistarytmien ja juoksutusten kaaosta pääse syntymään. Kaiken kaikkiaan albumi kuulostaa ilmavalta ja sen äänimaisemat ovat omiaan viemään aatokset vieraiden maailmojen ja värikkäiden tähtisumujen luo.

Pelkkä loistava tekninen laatu ei tietenkään riitä mestariteoksen aikaansaamiseen. Black Noiselta sattuu löytymään vain ja ainoastaan huippulaadukkaita sävellyksiä. Moniosaiset kappaleet polveilevat eteenpäin luonnollisen ja kiireettömän tuntuisesti, vaikka niiden pituus pysyykin hillityissä mitoissa. Star Trekiä henkivät sanoitukset hymyilyttävät, mutta istuvat musiikkiin kuin nyrkki silmään. Erityisesti aloitusraita ”Phasors on Stun” vie välittömästi mennessään. Kappaleen aikanaan kokema menestys singlelistoilla ei ihmetytä lainkaan.

Vauhdikkaassa ”Journeyssä” on myös hittipotentiaalia, laatusooloilun ohella. Fuusiovaikutteet tulevat parhaiten esiin Dellerin säveltämissä instrumentaaleissa ”Hours” ja ”Slaughter in Robot Village”, joista erityisesti jälkimmäinen kykenee sanoitusten puutteesta huolimatta kertomaan vahvan visuaalisen tarinan. Eeppinen nimikappale toimii oivallisena lopetuksena, vaikka voisikin kestää pidempään. Black Noisen materiaalista vain ”Aldebaran” jää toisten varjoon. Hitaanpuoleinen ja hivenen päämäärätön biisi tuntuu piirun lattealta verrattuna muutoin täynnä unohtumattomia hetkiä oleviin tovereihinsa.

Black Noisella on parin vuoden kuluttua ikää jo neljäkymmentä vuotta. Siihen nähden albumi tuntuu hämmästyttävän tuoreelta, eivätkä sen soundit ole vanhentuneet lainkaan. Jos FM:n musiikille pitäisi hakea esikuvia, Camel voisi olla vahva ehdokas. Hawkinsin pehmeässä tulkinnassa taas on enemmän kuin aavistus Greg Lakea. Edellä mainituista suuruuksista Black Noisen erottavat kuitenkin scifi-teemat sekä elektronisuus. Muihin avaruusrockbändeihin verrattuna FM taas on paljon kurinalaisempi eikä esimerkiksi Hawkwindille keskeistä psykedeliaa yhtyeen musiikista löydy, vaikka sen ultrakevyessä ilmaisussa onkin edelleen aistittavissa edeltäneen vuosikymmenen viattomuutta.

Aina silloin tällöin allekirjoittaneeseen iskee halu kuunnella ”Phasors on Stun”. Ihan muuten vain, mutta eihän se siihen jää. Ja kun viimeinenkin kappale on soinut loppuun, tekisi mieli aloittaa saman tien alusta. On vaikea sanoa, minkä levyn ottaisin mukaan autiolle saarelle, mutta autioplaneetalle Black Noise olisi ilmeinen valinta.

FM ja kohtalon kolhut

Jos fanaatikkofaneja on uskominen, liki jokainen planeetallamme vaikuttanut orkesteri kävi jossain uransa pisteessä lähellä läpimurtoa – pois lukien tietenkin ne tyylilajit, joissa suosio on ilmiselvä osoitus itsensä myymisestä. Luonnollisesti syypää takariviin jäämiselle ei milloinkaan ole yhtyeessä tai kuluttajien vaikeasti ennustettavissa päähänpistoissa, vaan isoissa pahoissa levy-yhtiöissä, joiden virheliikkeet, hitaat reaktiot ja välinpitämättömyys kykenevät tuhoamaan yhtyeen kuin yhtyeen. Siellä kun ei välitetä mistään muusta kuin rahasta, joten mitään motivaatiota saada bändien hittipotentiaalia hyödynnetyksi ei ole.

Cameron Hawkins ja syntikka.

Cameron Hawkins ja syntikka. Kuva Laurie Overton.

Oma suosikkini näistä kohtalon kolhimista unohdetuista neroista on kanadalainen FM. Pohjois-Amerikan ulkopuolella tuntemattomaksi jäänyt, Nash the Slashin ja Cameron Hawkinsin vuonna 1976 perustama progetrio nauttii kotikulmillaan Torontossa arvostusta paikallisena suuruuteena. Useampi kuin yksi ulkolainen taas on kuvannut bändiä osuvasti ”Kanadan suurista progebändeistä pienimmäksi”. Ensimmäisen vuosikymmenensä aikana FM kävi tutun kaavan mukaisesti useita kertoja suursuosion kynnyksellä, mutta joka kerta ohraleipä niin sanotusti tuli ja otti. Yleensä syynä olivat ongelmat rahoituksessa ja levyjen jakelussa. Progen aikakausi alkoi joka tapauksessa olla jo ohi, joten tokkopa levy-yhtiöitä voi varovaisuudesta moittiakaan. Tai sitten bändi vain oli huono-onninen.

70-luvulla levy-yhtiöt olivat huomattavasti nykymenoa kiinnostuneempia kokeilemaan kepillä jäätä ja pestaamaan nuoria yhtyeitä. Toisaalta tarjontakin oli vähäisempää, mutta niin joka tapauksessa kävi, että Kanadan yleisradion omistama CBC Records otti FM:n talliinsa. Bändin esikoislevy Black Noise oli ensimmäisten kokonaan digitaalisesti äänitettyjen joukossa, mikä sopikin kuvioon, kun levyllä kuultiin sellaisia kappaleita kuin ”Phasors on Stun”, ”Slaughter in Robot Village” ja ”Aldebaran”. Levyä painettiin huikeat 500 kappaletta ja sitä myytiin pelkästään postimyynnin kautta. Ei siis ihmekään, että Black Noise jäi vähälle huomiolle, vaikka FM oli aiemmin musisoinut jopa telkkarissa.

Vitutusta oli ilmassa ja Nash the Slash suuntasi soolouralle, joka saikin nopeasti siipiensä alle kohtalaisen puhurin. Kolme vuosikymmentä myöhemmin mies muisteli eräässä haastattelussa FM:n ongelman olleen manageroinnin kankeus. Itse asiaan ei päästy, kun toiminta jämähti loputtomaan nysväämiseen ja neuvottelemiseen. Soolourallaan Nash the Slash hoiti hommat kättä päälle -periaatteella ja lämmittelikin The Who’n ja Iggy Popin kaltaisia nimiä.

FM:n leirissä Nash the Slashin korvasi muuan Ben Mink ja Black Noisen tuuttaamisen otti hoitaakseen Yhdysvaltalainen Visa Records. ”Phasors on Stun” julkaistiin singlenä ja se kipusi top 20:n molemmin puolin rajaa. Albumi myi reilut 100 000 kappaletta ja ansaitsi kultalevyn. Asiat olisivat siis olleet mallillaan, elleivät sopimusongelmat olisi lyöneet rahahanoja umpeen. Visa ja FM jäivät ilman osuuttaan levymyynnistä Kanadassa. Myös suunnitellun kakkosalbumin tekeminen lykkääntyi kohtalokkaasti, kun Kanadan jakelija GRT teki konkurssin. Ennen hiljaiseloon siirtymistä FM julkaisi vielä vuosina 1979 ja -80 pitkäsoitot, jotka allekirjoittaneen mielestä tosin ovat varsin mitäänsanomattomia. Paljon mielenkiintoisempi on vähemmälle huomiolle jäänyt, vain rajoitetun jakelun saanut ja jonkinlaisen välityön asemaan päätynyt Direct to Disc, jonka yhtye teki Ben Minkin kanssa ennen Visa Recordsin leipiin siirtymistä. Nimensä mukaisesti kerralla purkkiin vetäisty vinyyli sisältää kaksi vartin mittaista sävellystä, joista toisessa kuullaan analogisyntetisaattorin läpi rutattua rumpali Martin Dellerin aivosähkökäyrää.

Takatukkien ja toimintaleffojen vuosikymmenen FM mainosjulistepuolenvälin lähestyessä Nash the Slash palasi FM:n, mutta ensimmäinen alkuperäiskolmikon uusista aikaansaannoksista oli kuitenkin Nash the Slashin sooloalbumi American BandAges. Eipä se FM:ltä juuri kuulostakaan. Jos vuonna 1977 proge alkoi olla menneen talven lumia, niin vuoteen 1985 mennessä FM:n tarjoaman fuusiojazzin ja Star Trekin synteesin kaupallinen potentiaali oli laskenut nollan alapuolelle. Elektronisuus oli kuitenkin edelleen kuvioissa, ja uusi albumi Con-Test hyppäsikin häpeilemättä synth pop -kelkkaan. Progea albumilta on turha hakea, mutta sinkkuna julkaistu ”Just Like You” on kieltämättä tarttuvaa tavaraa.

Kuvakaappaus Just Like You -videosta.

”Just Like You” ja FM:n uusi poikabändi-look.

Albumin julkaisussa ilmeni kuitenkin ongelma: yhtyeen levyjä Kanadassa levittänyt Passport Records teki konkurssin. Hätiin laukkasi Quality Records, jonka suojissa myös Nash the Slashin soololevyt löysivät tiensä kuluttajille. ”Just Like You” kipusi singlelistalla sijalle 38, mutta tällä kertaa konkurssivuorossa oli Quality, ja Con-Test katosi kaupoista. Luultavasti tästä syystä pari vuotta myöhemmin julkaistu Tonight sisälsi uusien biisien joukossa myös Con-Testin parhaita paloja. Singlejulkaisu ”Dream Girl” kertoo jo nimellään karua tarinaa siitä, kuinka omaperäiseksi kokeellisena avaruusrockbändinä aloittanut FM oli heittäytynyt. Eipä ihmekään, että albumi jäi FM:n viimeiseksi, vaikka albumin musiikkia kuullaankin Perjantai 13. -slashersaagan seitsemännessä osassa The New Blood. Alkuperäisen FM:n kanssa bändillä ei tuolloin ollut enää juurikaan tekemistä, vaan Hawkinsin tukijoukot vaihtuivat vuosittain.

Parin viimeisen vuosikymmenen aikana FM on yrittänyt comebackia kolmesti tutuissa merkeissä. Monessakin mielessä. Yksinomaan positiivinen asia on, että bändi esittää tätä nykyä jälleen elektronista progea. Ikävämpää on, että Black Noisea lukuunottamatta orkesterin albumeja ei ole saanut CD-muodossa kuin vasta parin viime vuoden ajan, kiitos master-nauhojen katoamisen. Vuodesta 2011 lähtien yhtye on ollut jälleen toiminnassa (miehitys on jo ehtinyt kokea muutoksia!) ja valmistautuu uuden albumin julkaisuun. Kaiken kaikkiaan bändillä tuntuu pyyhkivän pitkästä aikaa hyvin, vaikka vuoden 2012 OhioProg-festivaalit ja sitä myötä myös FM:n suunniteltu esiintyminen peruuntuivatkin. Rahoitusongelmien vuoksi, totta kai.

Lisää aiheesta voi ja kannattaa lukea The FM Archive -sivustolta, jonka kuva-arkisto dokumentoi bändin kokemat tyylimuutokset (sekä Nash the Slashin tyylin muuttumattomuuden) paremmin kuin mikään sanallinen ilmaisu.