FM: Surveillance (1979)

SurveillanceFM:n kaksi ensimmäistä levyä näkivät päivänvalon varsin rajallisissa merkeissä. Vasta Surveillancen myötä yhtye löysi tiensä levykauppojen hyllyille ja sen vanavedessä myös mainio esikoisalbumi Black Noise lopulta sai tilaisuutensa tienata bändille kultalevy. Tässä vaiheessa alkuperäisjäsen Nash the Slash oli jo vaihtunut vähemmän värikkääseen Ben Minkiin, mutta syntetisaattoreita ja progea yhdistelevä resepti pysyi samana.

Energinen ”Rocket Roll” aloittaa Surveillancen lähes uhmakkaan kuuloisesti – aivan kuin bändi haluaisi sanoa, että vastoinkäymisistä ja miehistönvaihdoksista huolimatta sillä on edelleen painavaa sanottavaa. Surveillancen kohdalla tämä on kuitenkin vain osatotuus. Albumilta ei löydy ainuttakaan varsinaisesti huonoa kappaletta, mitäänsanomattomia hetkiä sen sijaan kyllä. Pahimmin tunnelmaa tärvelevät lattean ylipitkät ”Seventh Heaven” ja ”Father Time”, jotka kaiken lisäksi kajahtavat ämyreistä peräjälkeen. Vahvimmaksi lenkiksi nousee turboahdettu Yardbirds-cover ”Shapes of Things”. Alkuperäissävellyksen suhteen melko suuria vapauksia ottava vetäisy on niin äkäinen että oksat pois. Toiseksi pisimmän tikun vetää eeppinen lopetuskappale ”Destruction”, joka kylläkin lainailee estottomasti Black Noisen niin ikään finaalina toiminutta nimiraitaa.

FM:n soundi ei ole Surveillancella oleellisesti muuttunut, ellei sitten entistäkin synteettisempään suuntaan. Monin paikoin nokkamies Cameron Hawkinsin koskettimistaan vyöryttämä elektroninen hyökyaalto hukuttaa alleen Minkin mandoliineineen. Se tasapäistää äänimaisemaa ikävällä tavalla, eikä Surveillancelta juuri löydy kahta edellistä albumia piristäneitä efektoituja äänivalleja sen enempää kuin sooloiluakaan. Herra Mink ei kylläkään ole tähän syypää, vaan on pätevä soittaja ja osoittaa kelpoisuutensa aina kun vain saa suunvuoron.

Suurin ero bändin esikoislevyyn on kuitenkin sanoituksissa, joissa sci-fi ei enää edusta vain pakoa todellisuudesta vaan myös toivoa paremmasta huomisesta. Hawkinsin kynäilemät kannanotot ympäristön ja maailmanrauhan puolesta ovat suoruudessaan hellyyttäviä, erityisesti ”Destructionissa”, jossa Terran asujaimet asetetaan galaktisessa oikeusistuimessa syytteeseen kansanmurhasta ja sodasta. Far out!

FM asetti Black Noisella riman niin korkealle, ettei enää koskaan yltänyt samaan. Vaikka Surveillance pintapuolisesti muistuttaa edeltäjäänsä, siitä puuttuu monta olennaista yksityiskohtaa. Improvisointi, jazz-vaikutteet ja rikas äänimaailma eivät ole tyystin kadonneet, mutta jäävät silti kovin vähiin. Siinä missä Black Noise kuulosti vaivattomalta ja viattomalta, Surveillance on kuin suoraan videolle tehtailtu jatko-osa. Lähtötaso oli kuitenkin niin korkea, että vielä tässä vaiheessa pudotus ei tarkoittanut maahan murskaantumista.

FM: Black Noise (1977)

Black NoiseHistorioitsija Oswald Spenglerin mukaan länsimaisen kulttuurin eteenpäinajava voima on äärettömyyden kaipuu. Koska tätä kunnianhimoista tavoitetta ei tietenkään voi ikinä saavuttaa, länsimainen ihminen on ainaisesti onneton ja pohjimmiltaan traaginen hahmo. Ja niinhän se on, että kun mihin tahansa maapallolla on mahdollista lennähtää muutamassa tunnissa, viimeinen mielikuvitusta kutkuttava korpimaa sijaitsee avaruudessa. Tätä tuntemattoman ja uusien elämyksien kaipuuta heijastelee myös kanadalaisen progetrio FM:n debyytti Black Noise.

FM:n musiikissa scifi-vaikutteet ja elektroninen äänimaailma yhdistyvät popin tarttuvuuteen, progen kokeellisuuteen ja fuusiojazzin improvisaatioon. Voimakkaimmin musiikista erottuu tietenkin koko miehityksen luotsaama syntetisaattorien armada, mutta myös Cameron Hawkinsin pehmeällä lauluäänellä, Nash the Slashin mandoliinistaan hakkaamilla särösoundeilla ja Martin Dellerin svengaavan melodisella rumpaloinnilla on oma vahva asemansa. Kolmikon tekninen osaaminen on aivan huikealla tasolla, mistä kertoo jo sekin, että joka äijä musisoi albumilla laajaa soitinten kirjoa. Moogien lisäksi kun soolosoittimina kuullaan myös viulua, lyömäsoittimia ja kellopeliä.

Myös Black Noisen tuotanto on erinomaista. En ole tietoinen albumin tuottaneen Keith Whitingin muista edesottamuksista, mutta niihin olisi erittäin hauska tutustua. Soundit ovat kristallinkirkkaat, mutta silti analogisen lämpimät. Soittotaitojen ja soitinvalikoiman runsaudesta huolimatta albumia ei ole soitettu tukkoon, vaan kaikki kerrokset, laulu mukaanluettuna, erottuvat selkeästi. Soitto on muutenkin suhteellisen hillittyä, eikä Emerson Lake Palmerin tapaistarytmien ja juoksutusten kaaosta pääse syntymään. Kaiken kaikkiaan albumi kuulostaa ilmavalta ja sen äänimaisemat ovat omiaan viemään aatokset vieraiden maailmojen ja värikkäiden tähtisumujen luo.

Pelkkä loistava tekninen laatu ei tietenkään riitä mestariteoksen aikaansaamiseen. Black Noiselta sattuu löytymään vain ja ainoastaan huippulaadukkaita sävellyksiä. Moniosaiset kappaleet polveilevat eteenpäin luonnollisen ja kiireettömän tuntuisesti, vaikka niiden pituus pysyykin hillityissä mitoissa. Star Trekiä henkivät sanoitukset hymyilyttävät, mutta istuvat musiikkiin kuin nyrkki silmään. Erityisesti aloitusraita ”Phasors on Stun” vie välittömästi mennessään. Kappaleen aikanaan kokema menestys singlelistoilla ei ihmetytä lainkaan.

Vauhdikkaassa ”Journeyssä” on myös hittipotentiaalia, laatusooloilun ohella. Fuusiovaikutteet tulevat parhaiten esiin Dellerin säveltämissä instrumentaaleissa ”Hours” ja ”Slaughter in Robot Village”, joista erityisesti jälkimmäinen kykenee sanoitusten puutteesta huolimatta kertomaan vahvan visuaalisen tarinan. Eeppinen nimikappale toimii oivallisena lopetuksena, vaikka voisikin kestää pidempään. Black Noisen materiaalista vain ”Aldebaran” jää toisten varjoon. Hitaanpuoleinen ja hivenen päämäärätön biisi tuntuu piirun lattealta verrattuna muutoin täynnä unohtumattomia hetkiä oleviin tovereihinsa.

Black Noisella on parin vuoden kuluttua ikää jo neljäkymmentä vuotta. Siihen nähden albumi tuntuu hämmästyttävän tuoreelta, eivätkä sen soundit ole vanhentuneet lainkaan. Jos FM:n musiikille pitäisi hakea esikuvia, Camel voisi olla vahva ehdokas. Hawkinsin pehmeässä tulkinnassa taas on enemmän kuin aavistus Greg Lakea. Edellä mainituista suuruuksista Black Noisen erottavat kuitenkin scifi-teemat sekä elektronisuus. Muihin avaruusrockbändeihin verrattuna FM taas on paljon kurinalaisempi eikä esimerkiksi Hawkwindille keskeistä psykedeliaa yhtyeen musiikista löydy, vaikka sen ultrakevyessä ilmaisussa onkin edelleen aistittavissa edeltäneen vuosikymmenen viattomuutta.

Aina silloin tällöin allekirjoittaneeseen iskee halu kuunnella ”Phasors on Stun”. Ihan muuten vain, mutta eihän se siihen jää. Ja kun viimeinenkin kappale on soinut loppuun, tekisi mieli aloittaa saman tien alusta. On vaikea sanoa, minkä levyn ottaisin mukaan autiolle saarelle, mutta autioplaneetalle Black Noise olisi ilmeinen valinta.

FM ja kohtalon kolhut

Jos fanaatikkofaneja on uskominen, liki jokainen planeetallamme vaikuttanut orkesteri kävi jossain uransa pisteessä lähellä läpimurtoa – pois lukien tietenkin ne tyylilajit, joissa suosio on ilmiselvä osoitus itsensä myymisestä. Luonnollisesti syypää takariviin jäämiselle ei milloinkaan ole yhtyeessä tai kuluttajien vaikeasti ennustettavissa päähänpistoissa, vaan isoissa pahoissa levy-yhtiöissä, joiden virheliikkeet, hitaat reaktiot ja välinpitämättömyys kykenevät tuhoamaan yhtyeen kuin yhtyeen. Siellä kun ei välitetä mistään muusta kuin rahasta, joten mitään motivaatiota saada bändien hittipotentiaalia hyödynnetyksi ei ole.

Cameron Hawkins ja syntikka.

Cameron Hawkins ja syntikka. Kuva Laurie Overton.

Oma suosikkini näistä kohtalon kolhimista unohdetuista neroista on kanadalainen FM. Pohjois-Amerikan ulkopuolella tuntemattomaksi jäänyt, Nash the Slashin ja Cameron Hawkinsin vuonna 1976 perustama progetrio nauttii kotikulmillaan Torontossa arvostusta paikallisena suuruuteena. Useampi kuin yksi ulkolainen taas on kuvannut bändiä osuvasti ”Kanadan suurista progebändeistä pienimmäksi”. Ensimmäisen vuosikymmenensä aikana FM kävi tutun kaavan mukaisesti useita kertoja suursuosion kynnyksellä, mutta joka kerta ohraleipä niin sanotusti tuli ja otti. Yleensä syynä olivat ongelmat rahoituksessa ja levyjen jakelussa. Progen aikakausi alkoi joka tapauksessa olla jo ohi, joten tokkopa levy-yhtiöitä voi varovaisuudesta moittiakaan. Tai sitten bändi vain oli huono-onninen.

70-luvulla levy-yhtiöt olivat huomattavasti nykymenoa kiinnostuneempia kokeilemaan kepillä jäätä ja pestaamaan nuoria yhtyeitä. Toisaalta tarjontakin oli vähäisempää, mutta niin joka tapauksessa kävi, että Kanadan yleisradion omistama CBC Records otti FM:n talliinsa. Bändin esikoislevy Black Noise oli ensimmäisten kokonaan digitaalisesti äänitettyjen joukossa, mikä sopikin kuvioon, kun levyllä kuultiin sellaisia kappaleita kuin ”Phasors on Stun”, ”Slaughter in Robot Village” ja ”Aldebaran”. Levyä painettiin huikeat 500 kappaletta ja sitä myytiin pelkästään postimyynnin kautta. Ei siis ihmekään, että Black Noise jäi vähälle huomiolle, vaikka FM oli aiemmin musisoinut jopa telkkarissa.

Vitutusta oli ilmassa ja Nash the Slash suuntasi soolouralle, joka saikin nopeasti siipiensä alle kohtalaisen puhurin. Kolme vuosikymmentä myöhemmin mies muisteli eräässä haastattelussa FM:n ongelman olleen manageroinnin kankeus. Itse asiaan ei päästy, kun toiminta jämähti loputtomaan nysväämiseen ja neuvottelemiseen. Soolourallaan Nash the Slash hoiti hommat kättä päälle -periaatteella ja lämmittelikin The Who’n ja Iggy Popin kaltaisia nimiä.

FM:n leirissä Nash the Slashin korvasi muuan Ben Mink ja Black Noisen tuuttaamisen otti hoitaakseen Yhdysvaltalainen Visa Records. ”Phasors on Stun” julkaistiin singlenä ja se kipusi top 20:n molemmin puolin rajaa. Albumi myi reilut 100 000 kappaletta ja ansaitsi kultalevyn. Asiat olisivat siis olleet mallillaan, elleivät sopimusongelmat olisi lyöneet rahahanoja umpeen. Visa ja FM jäivät ilman osuuttaan levymyynnistä Kanadassa. Myös suunnitellun kakkosalbumin tekeminen lykkääntyi kohtalokkaasti, kun Kanadan jakelija GRT teki konkurssin. Ennen hiljaiseloon siirtymistä FM julkaisi vielä vuosina 1979 ja -80 pitkäsoitot, jotka allekirjoittaneen mielestä tosin ovat varsin mitäänsanomattomia. Paljon mielenkiintoisempi on vähemmälle huomiolle jäänyt, vain rajoitetun jakelun saanut ja jonkinlaisen välityön asemaan päätynyt Direct to Disc, jonka yhtye teki Ben Minkin kanssa ennen Visa Recordsin leipiin siirtymistä. Nimensä mukaisesti kerralla purkkiin vetäisty vinyyli sisältää kaksi vartin mittaista sävellystä, joista toisessa kuullaan analogisyntetisaattorin läpi rutattua rumpali Martin Dellerin aivosähkökäyrää.

Takatukkien ja toimintaleffojen vuosikymmenen FM mainosjulistepuolenvälin lähestyessä Nash the Slash palasi FM:n, mutta ensimmäinen alkuperäiskolmikon uusista aikaansaannoksista oli kuitenkin Nash the Slashin sooloalbumi American BandAges. Eipä se FM:ltä juuri kuulostakaan. Jos vuonna 1977 proge alkoi olla menneen talven lumia, niin vuoteen 1985 mennessä FM:n tarjoaman fuusiojazzin ja Star Trekin synteesin kaupallinen potentiaali oli laskenut nollan alapuolelle. Elektronisuus oli kuitenkin edelleen kuvioissa, ja uusi albumi Con-Test hyppäsikin häpeilemättä synth pop -kelkkaan. Progea albumilta on turha hakea, mutta sinkkuna julkaistu ”Just Like You” on kieltämättä tarttuvaa tavaraa.

Kuvakaappaus Just Like You -videosta.

”Just Like You” ja FM:n uusi poikabändi-look.

Albumin julkaisussa ilmeni kuitenkin ongelma: yhtyeen levyjä Kanadassa levittänyt Passport Records teki konkurssin. Hätiin laukkasi Quality Records, jonka suojissa myös Nash the Slashin soololevyt löysivät tiensä kuluttajille. ”Just Like You” kipusi singlelistalla sijalle 38, mutta tällä kertaa konkurssivuorossa oli Quality, ja Con-Test katosi kaupoista. Luultavasti tästä syystä pari vuotta myöhemmin julkaistu Tonight sisälsi uusien biisien joukossa myös Con-Testin parhaita paloja. Singlejulkaisu ”Dream Girl” kertoo jo nimellään karua tarinaa siitä, kuinka omaperäiseksi kokeellisena avaruusrockbändinä aloittanut FM oli heittäytynyt. Eipä ihmekään, että albumi jäi FM:n viimeiseksi, vaikka albumin musiikkia kuullaankin Perjantai 13. -slashersaagan seitsemännessä osassa The New Blood. Alkuperäisen FM:n kanssa bändillä ei tuolloin ollut enää juurikaan tekemistä, vaan Hawkinsin tukijoukot vaihtuivat vuosittain.

Parin viimeisen vuosikymmenen aikana FM on yrittänyt comebackia kolmesti tutuissa merkeissä. Monessakin mielessä. Yksinomaan positiivinen asia on, että bändi esittää tätä nykyä jälleen elektronista progea. Ikävämpää on, että Black Noisea lukuunottamatta orkesterin albumeja ei ole saanut CD-muodossa kuin vasta parin viime vuoden ajan, kiitos master-nauhojen katoamisen. Vuodesta 2011 lähtien yhtye on ollut jälleen toiminnassa (miehitys on jo ehtinyt kokea muutoksia!) ja valmistautuu uuden albumin julkaisuun. Kaiken kaikkiaan bändillä tuntuu pyyhkivän pitkästä aikaa hyvin, vaikka vuoden 2012 OhioProg-festivaalit ja sitä myötä myös FM:n suunniteltu esiintyminen peruuntuivatkin. Rahoitusongelmien vuoksi, totta kai.

Lisää aiheesta voi ja kannattaa lukea The FM Archive -sivustolta, jonka kuva-arkisto dokumentoi bändin kokemat tyylimuutokset (sekä Nash the Slashin tyylin muuttumattomuuden) paremmin kuin mikään sanallinen ilmaisu.

Nash the Slash: American BandAges (1984)

American BandAgesNash the Slash oli pitkän uransa aikana poikkeuksellisen innokas tehtailemaan covereita. Vielä poikkeuksellisempaa on, että näitä lainoja kuuntelee ihan mielellään. Entisten ja tulevien FM-bändikaverien Martin Dellerin ja Cameron Hawkinsin avustuksella äänitetty cover-kimara American BandAges jatkoi siinä suhteessa kunnioitettavaa perinnettä. Se on kuitenkin myös Nash the Slashin ylivoimaisesti helppotajuisin ja valtavirtaisin albumi. Vaikka syntetisaattoritaustoilla ja elektronisilla käsien läpsytyksillä varustettu ”Hey Joe” onkin taatusti epäsovinnainen, puuttuu albumilta muulle Nash-tuotannolle ominainen anarkia.

Kovin kaupalliseksi American BandAgesia ei voi siltikään sanoa, ja vaikka voisikin, se ei tee tästä huonoa levyä. Tunnistettava Nash the Slash -soundi on tallella ja äkkiväärät käänteet tuovat rock-klassikoista esiin aivan uusia puolia. Rajuimmat muutokset on joutunut läpikäymään Count Fiven ”Psychotic Reaction”, jossa vainoharhaista tunnelmaa herättävät painostava sovitus ja pitkät yksinpuheluosuudet. Muita suosikkejani ovat turboahdettu ”Born to be Wild” -tulkinta sekä vain CD-uusintapainokselta löytyvä Moog-blues ”(I’m a) King Bee”. Kyllä, se Muddy Watersin biisi; versio on ilmeisesti äänitetty alun perin vuonna 1988 ilmestynyttä The Legend of Wolf Lodge -elokuvaa varten. Mainitulta uusintapainokselta löytyy myös Nashin ensimmäinen hitti, Jan & Deanin ”Dead Man’s Curve”, joskin Children of the Night -albumia heikompana versiona.

Soundillisesti American BandAges ei ole yhtä omaperäinen tai rikas kuin muut Nash the Slash -albumit. Biisit on ajettu Nash-muottiin ja sillä selvä, joten alkujärkytyksen jälkeen suurempia yllätyksiä ei ole luvassa. Syntetisaattorit ovat aika isossa roolissa – ehkä tavallistakin isommassa – kun taas säröviulut ja vastaavat uppoavat säestykseen. Miksaus on onnistunut ja soundit sopivan järeät, tuotanto lie parempaa kuin millään muulla NtS-albumilla. Myös Nash the Slashin kehittyminen laulajana tulee tällä albumilla esiin. Laulusuoritukset ovat paljon aiempaa hallitumpia ja itsevarmempia, ja niistä löytyy aivan uudella tavalla munaa, mikä sopiikin erityisen hyvin ”Born to be Wildiin” ja muihin stadionrock-standardeihin.

Nash the Slash: Children of the Night (1981)

Nash the Slash: Children of the Night

Viime vuonna aktiiviuransa päättänyt Nash the Slash tunnetaan paremmin erikoisesta imagostaan kuin musiikistaan. Valkoiseen smokkiin ja sideharsoihin pukeutunut miekkonen ei koskenut sähkökitaraan, mutta paikkasi ”puutetta” mandoliinista kaavituilla voimasoinnuilla ja efektimuurin läpi runnotulla viululla. Tällä perusteella muusikko olisi helppo viskata novelty-kategoriaan, mutta siihen Nash the Slash oli aivan liian anarkistinen ja kunnianhimoinen. Valtavirran poppia, elektronista kaaosta ja kokeellista rockia taiten yhdistelevä yhden miehen orkesteri taitaa populaarimusiikin konventiot erinomaisesti, mutta purkaa ne osiin ja yhdistelee uudelleen täysin arvaamattomin lopputuloksin. Luovan hullun toinen soolopitkäsoitto Children of the Night ei ole hänen omaperäisimpänsä, mutta ehdottomasti suosituin se on.

Mikäli pari välisoittoa lasketaan pois, Children of the Nightin materiaali menee aika tarkkaan puoliksi coverien ja Nash the Slashin omien sävellysten välillä. Intro ”Wolf” tarjoaa Sergei Prokofjevin Pekkaa ja Sutta korvat lukkoon lyövällä äänivallilla ryyditettynä, ja erikoisia äänimaisemia tarjoillaan myös kolmessa muussa instrumentaalissa.

”Children of the Night” on tunnelmaltaan kuin kauhuelokuva ja tuo mieleen sekä Robert E. Howardin samannimisen novellin että Black Sabbathin ensimmäisen levyn. Heavy metal -henkisen riffittelyn ja pahaenteisten sanoitusten luulisi olevan ristiriidassa syntetisaattoritaustan kanssa, mutta todellisuudessa koko asiaa ei tule edes ajatelleeksi.

Jyrkän kontrastin synkähköön materiaaliin luovat veikeät poprock-versioinnit ”Dead Man’s Curve” ja ”19th Nervous Breakdown”. Ensin mainittu oli tietoisen pöhkön musavideonsa siivittämänä Nash the Slashin suurin hitti, jälkimmäinen taas pistää syntikka-arpeggioineen ja tapposärjettyine mandoliineineen huimasti vauhtia The Rolling Stonesin jo alkujaankin rivakkaan tuotokseen. Deep Purple -cover ”Dopes on the Water” menee suoraan huumoriosastoon, mutta tarjoaa silti täysin pätevää sooloilua

Vaikka albumilla on kuultavissa melkoista tyylilajien kirjoa hevistä syntikkapoppiin ja efektipainotteisista sooloiluista klassisten kappaleiden rock-versioihin, se pysyy yhtenäisenä ja tiivistunnelmaisena kokonaisuutena. Ehkä se johtuu soitinvalikoimasta ja äänimaailmasta, jotka ovat äärimmäisen poikkeukselliset mille tahansa mainituista genreistä. Useammassa kuin yhdessä kappaleessa rumpukone on kokonaisuudessaan korvattu elektronisella jyskeellä, mitä ei kuitenkaan heti kättelyssä edes huomaa.

Huomio kiinnittyy myös Nash the Slashin monipuolisuuteen laulajana. Mikään kultakurkku hän ei ole, mutta osaa eläytyä kappaleiden vaihteleviin tunnelmiin kuulostaen väliin aggressiiviselta, väliin eteeriseltä ja – ”Dead Man’s Curven” tapauksessa  – lystikkäältä. Useimmat Nash the Slashin omat kappaleet tosin ovat instrumentaaleja, mutta niissäkin tanakat taustat ja instrumenttipuoli, jolla todella sattuu ja tapahtuu, pitävät mielenkiinnon ylhäällä kuuntelukerrasta toiseen. Tuottaja Steve Hillagen loihtima äänimaailma on rikas ja monipuolinen.

Nash the Slashin tapa koota rock-kliseet yhteen ja kääntää ne sitten ylösalaisin on äärimmäisen virkistävää. 2010-luvulla, jolloin rock-musiikki tuntuu olevansa kaavoihinsa pahoin kangistunut ja marginaalisimmatkin tyylilajit koluttu läpikotaisin puhki Children of the Night tuntuu tuoreelta ja sen sanoma ajankohtaiselta, vaikka albumilla on ikää jo yli 30 vuotta.

Laser Dance: Around the Planet (1988)

Around the Planet -kansikuvaAlankomaalainen spacesynth-duo Laser Dance takoi vuosikymmenen mittaisen olemassaolonsa aikana kunnioitettavan kokoisen diskografian – yhteensä 11 pitkäsoittoa ja vastaava määrä sinkkuja ja EP:itä. Kenties nopeasta julkaisutahdista johtuen vain pieni osa materiaalista on mieleenpainuvaa, mutta siitä huolimatta Laser Dancen tuotanto on varsin tasalaatuista ja taatusti viihdyttävää kuunneltavaa.

Kuten useimmat alan pumput, myös Laser Dance keskittyi levykokonaisuuksia enemmän sinkkuihin ja yksittäisiin kappaleisiin. Suurin osa Laser Dance -albumeista soljuukin tasaisesti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Se on toisaalta myös niiden vahvuus: rytmi tarttuu kivasti ja siirtyy myös kuulijan jalkaan sekä bileissä että arjen taustamusiikkina.

Oma suosikkini bändin albumeista on Around the Planet. Se ei oikeastaan riko yllä kuvailtua kaavaa, vaan toteuttaa sen parhain mahdollisin lopputuloksin. Moneen kollegaansa verrattuna levy on aika popahtava ja leppoisa, paikoitellen ilmeisen kieli poskessa tehty. Biisien pituudet pysyvät siedettävissä mitoissa, kolmeminuuttista lopetusraita ”Final Zonea” lukuunottamatta viiden ja kuuden minuutin välimaastossa.

Iso osa biiseistä on välittömiä hittejä. ”Shotgun (into the Night)” on duon tunnetuimpia biisejä, ja nostattaa aloituskappaleena hyvin tunnelmaa. Pääriffin syntikkasoundia siistimpää juttua ei varmaan ole kuunaan keksitty. ”You & Me” lienee levyn tarttuvin ja sen voisi hyvin kuvitella jonkin kasaritoimintaleffan taustalle. Eniten munaa löytyy ”My Minestä”, jonka svengi vie mukanaan vaikka lopullinen nostatus jääkin puuttumaan. Se on yleinen ongelma sekä Around the Planetilla että muilla Laser Dancen levyillä.

Around the Planet on hyvä albumi, eikä siltä löydy yhtään huonoa kappaletta. Toisaalta siltä ei löydy yhtäkään erinomaista kappaletta. Avaruusdiscon areenalla Laser Dance täytti peruspuurtajan ekologisen lokeron: yhtye suolti huimaa vauhtia laadukasta ja toisinaan jopa omaperäistä materiaalia, jossa tuotantopuoli ja soundit olivat enemmän kuin kohdallaan. Siinä sivussa yhtye sai aikaan jopa muutaman klassikon. Paljoa enempää ei voi yhdeltäkään artistilta vaatia.

Koto: The 12″ Mixes (1995)

Anfrando Maiolan ja Stefano Cundarin luotsaama Koto oli italodiscon räväkimpiä edustajia. Hupaisia puhesampleja ja veikeitä syntikkariffejä yhdistelleen bändin tuotanto pistää kankeampaankin eloa. Koto – the 12″ Mixes pitää sisällään nimensä mukaisesti yhtyeen sinkuista tehtailtuja pidennettyjä remixejä. Ei siis ihmekään, että kappaleiden pituus nousee kroonisesti yli kuuden minuutin.

Heti alkuun ladataan yhtyeen suurimmat hitit ”Visitors”, ”Jabdah” ja ”Dragon’s Legend”. Melko kaoottinen ”Visitors” ei ole aivan parasta Kotoa, mutta ennemmin tätä kuuntelee kuin selkäänsä ottaa. ”Jabdahista” kuultava versio ei – toisin kuin kansilehtinen väittää – ole alkuperäinen vaan vuotta myöhemmin julkaistu pornahtava megamix. Originaalin legendaarinen riffi on saanut tyytyä statistin rooliin discojumputuksen viedessä pääosan, ja biisi kärsii tästä pahan kerran.

Prinsessa Daphne

Lead on, adventurer. Your quest awaits!

Viimeistään ”Dragon’s Legend” tekee selväksi, mistä hyvästä duo oli mustan vyönsä ansainnut. Kasariklassikkopeli Dragon’s Lairia syntikkapopin keinoin tulkitseva teos kuorisi jopa Ristomatti Ratiasta parkettien partaveitsen. Uutistenlukijamainen kerronta yhdistettynä avaruussoundeihin luo hauskoja mielikuvia siitä, millaista suitsutusta nykypäivän lohikäärmeenlahtaajaritari saattaisi mediassa saada osakseen.

Maiolan ja Cundarin pantua Koton telakalle levy-yhtiö ZYX pestasi Laser Dancesta tutun Michiel van der Kuyn tehtailemaan lisää musiikkia bändin nimissä. van der Kuyn renkutukset eivät mielestäni yllä sen enempää Laser Dancen kuin Koto-veteraanienkaan tasolle. Lisäksi ne ovat aika lailla toistensa kaltaisia. Tällä kokoelmalla kuullaan kappaleet ”Time”, ”Mind Machine” ja ”Acknowledge”. van der Kuyn kynästä on lähtenyt ihan kivoja riffejä, mutta loputtoman tuntuisesti itseään toistavat kappalerakenteet ja ärsyttävät robottipuhesämplet syövät hupia. Bonuksena kuullaan vielä sekava ”Koto Mix” yhtyeen tunnetuimpia riffejä sekä van der Kuyn remix John Carpenterin The End -elokuvan tunnarista.

Koton musiikista välittyvä hyväntuulisuus ja huumori toimii yhtyeen valttina, sillä toisin kuin monet aikalaisensa, bändi on kyennyt vanhenemaan arvokkaasti. Tanssittavaksihan tällaiset on tarkoitettu, mutta yllättävän mieluusti näitä kuuntelee muutenkin. The 12″ Mixes on ihan hyvä läpileikkaus orkesterin tuotannosta; useimmista kokoelman ralleista vain sattuu helposti ja vieläpä täysin laillisesti löytymään paljon parempiakin versioita.

Jenni Vartiainen: Seili (2010)

Nostalgian voima on ihmeellinen. En hetkeäkään epäile, etteikö kasarimusiikki tulvinut kyseisen vuosikymmenen päättyessä itse kunkin korvista. Silti 80-luvun kliseisiin suhtaudutaan nykyään asiaankuuluvalla huumorilla ja ne ovat tärkeä osa aikakauden viihteen viehätystä. Tämä pätee jopa kaltaisiini myöhäsyntyisiin yksilöihin.

Nyt 2010-luvulla lienee vuosituhannen vaihteesta kulunut jo riittävä aika, jotta sen musiikista diggailu ei ole enää valtavirtaista typeryyttä vaan nostalgisen tiedostavaa. Tähän saumaan Jenni Vartiaisen soolotuotanto ainakin meikäläisessä iskee. Vartiaisen musiikki on erittäin modernin kuuloista ja taatusti muodikasta, mutta siinä on myös vastustamattoman viehättävä ysärihenkisyys. Tämän ohella se on tietenkin virheettömästi tuotettua.

Parhaiten Vartiaisen kakkosalbumilla toimivat elektronisimmat iskut, joissa ohjelmointi ja soitto on hoidettu tyylitajulla. En käsitä, mikseivät suomalaiset osaa rakentaa poppiinsa kelvollisia taustoja. ”Duran Duranin” rumpalointi funkkaa hurjasti ja ”En haluu kuolla tänä yönä” tarjoilee massiivisia Moog-äänimaisemia. Aloituskaksikko ”Koti / Seili” hoitaa taidepuolen kunnialla kotiin ja Vartiaisen jykevä ulosanti istuu hyvin dramaattiseen säestykseen.

Siitä huolimatta Seili on kovin epätasainen albumi. Suoranaista roskaa siltä ei löydy, mutta taso heittelee silti. Balladiosasto ei toimi juuri ollenkaan ja pliisu lopetuskappale ”Halvalla” muodostuu aikamoiseksi mahalaskuksi. Gimmel-muistoja ikävällä tavalla herättelevä ”Nettiin” huokuu vuosituhannen vaihdetta ja sen kertosäe tarjoaisi hillitöntä nostatusta, elleivät sanoitukset herättäisi niin voimakasta myötähäpeää. (”Sinä munapää / et voi ymmärtää”; ”miks piti luvata / että saa kuvata”.) Sanoitusten ajoittainen pöhköys on ongelma, joka kummittelee läpi albumin.

Seili huokuu ammattitaitoa ja siistejä fiiliksiä, mutta ajoittain löysä kappalemateriaali syö sen tehoa. Siinä on kuitenkin esillä selkeä ja omaperäinen tyyli, jolla Vartiaisen on helppo toivoa jatkavan.