Venom: Welcome to Hell (1981)

Venom: Welcome to HellVuonna 1981 heavy metal haki uusia muotoja rivakammin kuin koskaan ennen, kun yhä uudet yhtyeet piiskasivat musiikkiinsa lisää vauhtia ja entistä jykevämpiä riffejä. Silti tuolloin alalla vaikuttaneet orkesterit voidaan suuremmitta tuskitta lokeroida kahteen osastoon: ensimmäisessä ryhmässä olivat 70-luvun raskassoutuiset blues-bändit, toisessa taas heidän oppipoikansa, jotka punk-vaikutteistaan huolimatta pysyttelivät pohjimmiltaan melodisina.

Ja sitten oli esikoisalbumillaan sodan musiikkia vastaan julistanut Venom, joka pian sai taakseen monituhatpäisen opetuslasten joukon. Tekninen taituruus ei enää ollut ainoa tie suuruuteen. Riitti, että soitanto oli sopivan ronskia ja sanomassa riittävän suuri annos törkyä. Tässä mielessä Venom oli ja on enemmän punk- kuin metallibändi. Welcome to Hell on ennen kaikkea kauhuelokuvan musiikillinen vastine. Alice Cooper ja kumppanit olivat toki jo aiemmin toimineet menestyksellä kauhurockin saralla, mutta Venom oli ensimmäinen, joka ei pilannut vitsiä paljastamalla sitä. Sillä tiellä jatkoivat lukemattomat örinäbändit, mutta niiden ylivoimaiselta enemmistöltä puuttui Venomin poikamainen kohellus, hupaisa äijäily sekä kieli poskessa -asenne.

Juuri se tekee Welcome to Hellistä alansa kärkikastia ja edelleen kuulemisen arvoisen. Venom paitsi kauhistuttaa, myös naurattaa. Omalla rujolla tavallaan Welcome to Hell rokkaa yhtä kovaa kuin Little Richard tai Rolling Stones. Sitä ei ole kukaan kyennyt samalla taialla toistamaan jälkikäteen. Tietenkään Venom ei esikoisellaan ollut yhtä varmaotteinen kuin sitä seuranneilla Black Metalilla ja At War With Satanilla, mutta kenties osa albumin viehätystä onkin juuri se, ettei yhtye tainnut itsekään tarkalleen tietää, mitä oli tekemässä.

Jokainen Welcome to Hellin kappale on toimiva ja kuulemisen arvoinen, vaikka osa jääkin lähinnä tavallista härskimmällä otteella esitetyksi aikansa perusmetalliksi. Albumilta löytyy kuitenkin sellainen tujaus klassikoita, että heikompia hirvittää. Julmetun nopea ”Sons of Satan” on kuin saatananpalvontaan hurahtanut Motörhead. ”Welcome to Hell” tarjoaa muutaman yksinkertaisen riffin, mutta jumalauta miten meneviä kaikki kolme ovat! Tunnelmallinen välisoitto ”Mayhem with Mercyn” malliin tulisi kymmentä vuotta myöhemmin lähes pakolliseksi osaksi jokaisen itseään kunnioittavan black metal -yhtyeen katalogia. Lienee turha mainita, että eräs norjalainen poikabändi sai nimelleen inspiraation kyseisestä kappaleesta.

Welcome to Hellin B-puoli alkaa Venomin ehkä kaikkein käänteentekevimmällä kappaleella. Jos jonkin yksittäisen biisin yli päänsä voi sanoa olleen lähtölaukaus kokonaiselle musiikkigenrelle, niin ”Witching Hour” on, hetki jona thrash metal syntyi. Tempo on rivakka, kitara kuin sirkkeli ja Cronos ärjyy räkäisen äijämäisesti. Haparoivia askeleita eeppisyyden saralla ottava ”One Thousand Days in Sodom” on myös yksi suosikeistani, vaikkei onnistukaan pitämään yllä muulle albumille ominaista henkeäsalpaavaa intensiteettiä. Kolmas huippuhetki on Venomin suurimpiin hitteihin lukeutuva ”In League with Satan”, jossa alkukantainen rumpukomppi, hypnoottinen toisto, huonoa makua edustavat sanoitukset sekä väärinpäin käännetyt örinät rakentavat hyytävää tunnelmaa. Kaikkia näitä elementtejä tulisivat black metal -yhtyeet toistamaan kyllästymiseen saakka, mutta Venom lienee ainoa, jonka tulkinta aiheesta sisältää huudatuskertosäkeen.

Mikäli edellä mainitut biisinnimet eivät sano mitään, asiantilaan on syytä puuttua välittömästi. Harva albumi sisältää näin kattavan valikoiman bändin suurimpia hittejä, vaikka onkin sanottava, että Venomin hienoimmat vetäisyt olivat 80-luvun alussa lähes poikkeuksetta sinkkuja. Welcome to Hellin kappalemateriaali on joka tapauksessa kautta linjan kuuntelukelpoista, vaikka kokonaisuus onkin hitusen epätasainen ja jää siten piirun verran jälkeen seuraajastaan Black Metalista, joka on albumina eheämpi ja soundeiltaan jämerämpi. Itse en myöskään kuulu niihin, jotka pitävät albumilla runsain mitoin kummittelevia soittovirheitä positiivisena asiana, vaikka eivätpä ne toisaalta mitään haittaakaan. Kaikenmaailman näpertely ylipäänsä on täysin merkityksetöntä tämän levyn kohdalla. Venomin kaltaisessa musiikissa on kyse kiukusta, ja tässä rähjäämisessä sitä on vaikka muille jakaa.

Venom: Fallen Angels (2011)

Fallen Angels -kansikuvaVenom ei liene ainoa pitkän linjan yhtye, joka on 2000-luvulla eksynyt pahoille harharetkille ja julkaissut tasoltaan mitäänsanomatonta tai kehnoa materiaalia. Bändin kaksi edellistä albumia – Metal Black ja Hell – olivat kuitenkin tyhjänpäiväisyydessään ja ylipituudessaan aivan omaa luokkaansa. Venomin kaltaiselle räkärockbändille spontaanius ja nuoruuden vimma ovat toki niin tärkeitä, ettei männävuosien tyyliä ja laatua liene edes teoriassa mahdollista saavuttaa, mutta puolentoista vuosikymmenen takaiset Cast in Stone ja Resurrection osoittivat, että bändillä kykyä sekä uudistumiseen että teknisesti korkeatasoiseen ilmaisuun.

Tästä on jo kuitenkin yli kymmenen vuotta, ja Fallen Angels jatkaa edellisten Venom-levyjen linjaa. Kieltäydytään uudistumasta, muttei myöskään tavoiteta alkuaikojen räyhäämistä. Vain vauhdikkaat ja kestoltaan kompaktin mittaiset ”Nemesis” ja ”Death Be Thy Name” tavoittavat jotain alkuaikojen vimmasta. Ideat eivät ole lopussa, mutta ei niitä liikaakaan ole; ei ainakaan yli tunnin mittaisen albumin tarpeisiin. Miksi jokaisen riffin ympärille on pitänyt rakentaa oma kappale? Ja miksi lähes jokaisen biisin pituus on viety äärimmäiseen maksimiinsa? Jopa ”Mayhem With Mercyä” rip-offaava akustinen välitunnelmointi ”Lest We Forget” kestää päälle 2 minuuttia.

Venomin klassikkobiisit tarjoilivat raskaansarjan riffejä lähes tuhlaillen, mutta pysyivät silti turvallisesti kolmen-neljän minuutin tienoilla. Fallen Angelsin parhaatkin biisit tuppaavat olemaan melko yksitotisia ja keskenään samasta puusta, ja silti levyltä löytyy puolenkymmentä vähintään viisiminuuttista jyystöä. Näistä ainoastaan eeppinen ”Fallen Angels” todella tarjoaa jotain, mikä oikeuttaa tuhdin keston. Muissa kappaleissa kestoa on venytetty mm. jynkytysväliosilla ja munattomien kertosäkeiden toistolla. Yksi tämänhenkinen mättö voisi toimiakin, mutta kun albumi on niitä täynnään, lopputulos on pelkkää keskitempoista puuroa.

Cronoksen maneerit ovat tallella ja se on sinänsä hyvä juttu. Tutunkuuluisia ”Hyöööö!”-huutoja ja hevinauruja viljellään sopivan usein. Varsinainen laulu jatkaa Metal Blackilta alkanutta linjaa – säröä on reilusti kaljanhuuruisia kasarikarjahteluja enemmän, mutta Cast in Stonen ja Resurrectionin hallitun ja massiivisen murahtelun sijaan laulu on aika kiukkuista örinää. Mikäpä siinä sinänsä, Cronosta on paiskattu poikkeuksellisen miehekkäällä äänellä ja keuhkot ovat kuin palkeet. ”Are you ready bitch?” -tyyppiset välihuudot sekä sanoituspuolen uhoaminen tuppaavat kuitenkin herättämään myötähäpeää. Cronos-saralla onnistunein ralli onkin bonusbiisi ”Annunaki Legacy”, jonka humoristisissa sanoituksissa (”Did we evolve as Darwin said? / Or interbred with the aliens instead?”) ja tuhdeissa loppuörinöissä on niin sanotusti sitä jotain. Mainittakoon, että myös toinen bonusraita – stoner-henkinen ”Blackened Blues” – erottuu edukseen. Kenties Venom on näissä ”ylijäämissä” uskaltanut irroitella tavalla, joka olisi nostanut myös varsinaisen albumin kiinnostavuutta huomattavasti.

Cronoksen taustajoukot ovat 1995 tapahtuneen paluun jälkeen vaihdelleet kohtuullisen tiuhaan. Fallen Angelsilla taitaa kuitenkin soittaa paras Venom-kokoonpano alkuperäisjäsenten Abaddonin ja Mantasin lähdön jälkeen. Rage nyt ei ole kitaristina mikään ruudinkeksijä, muttei myöskään nolaa itseään. Studio-olosuhteissa mies jopa malttaa olla suuremmin vinguttelematta, toisin kuin keikoilla, ja pari rock-henkistä sooloa pelaavat selvästi hevitiluttelua paremmin. Ja, luojan kiitos, Cronoksen rumpaliveli Antton on siirtynyt suosiolla räppihevin puolelle. Uusi rumpali, Black Sabbath -laulaja Tony Martinin soolobändistä tuttu Danny ”Dante” Needham kun jopa omaa jonkinlaista tyylitajua. Melko perinteisellä hevimetalliotteella rumpaloiva Dante heiluu kuin heinämies ja soittaa Antton-albumeja piinannet tomtom-tuplapedaalilätkytykset suohon vaikka vasemmalla kädellä.

Fallen Angels ei ole järin ihmeellinen levy, eikä taatusti olisi ilman kannessa komeilevaa Venom-logoa herättänyt kenenkään huomiota. Aivan kiistattomasti se on kuitenkin parempi kuin Metal Black ja Hell yhteensä. Albumilla kuullaan jonkin verran paskaa ja paljon mitäänsanottomia hetkiä, mutta myös jokunen hitti. Erittäin raskaat soundit ja Cronoksen jämerät laulusuoritukset pelastavat nekin sen, mitä pelastettavissa on. Venom on noussut pohjalta ja toivottavasti jatkaa samaan suuntaan. Jos bändi olisi tiivistänyt ilmaisuaan ja tinkinyt Fallen Angelsin keston puoleen, käsissä voisi olla paras Venom-albumi sitten Possessedin.

Venom: Demon (1980)

Ennen kuin Venom teki totta siitä, mitä kukkahattutädit olivat väittäneet hevimusiikin olleen alusta lähtien, bändi teki jotain paljon arkisempaa: Demon-demon. Äänitysstudiolla työskennelleen bastisti (ja myöhemmin myös laulaja) Cronoksen työkaverin Mickey Sweeneyn ihka ilmatteeksi nauhoittama kolmen biisin pläjäys on sittemmin saatettu suuren yleisön saataville Welcome to Hellin uusintapainosten bonusraitojen joukossa sekä osana MMV-keräilylootaa.

Demon kaikki kappaleet (”Angel Dust”, ”Raise the Dead” ja ”Red Light Fever”) kuultiin myöhemmin rankasti uudistettuina versioina Venomin kahdella ensimmäisellä albumilla. Mielenkiintoiseksi Demonin tekee mahdollisuus seurata bändin tyylin kehittymistä sekä alkuperäislaulaja Clive ”Jesus Christ” Archerin mukanaolo. Archerin äänihuulet on veistetty yllättävän samankaltaisesta puusta kuin Cronoksen, joskin miehen karjahtelu edustaa pikemminkin Lemmymäistä viskiraspia kuin seuraajansa tunnetuksi tekemää jämerää örinää. Jopa jonkinlaista yritystä laulaa sävelessä ja rytmissä löytyy, ja pariin otteeseen Archer kiekauttaa ilmoille väkisinkin hymyilyttämään pistävän falsetin. Muuten kokoonpano on se klassinen ja meininki sen mukaista, eli Cronos soittaa bassoaan kuin hakkaisi halkoja, Mantasin kitarasta löytyy jo tuttua sirkkelimäisyyttä ja Abaddon oppisi rumpaloimaan tempossa vasta seuraavalla vuosikymmenellä.

Mitä biiseihin tulee, niitä hädin tuskin tunnistaa. Yleisilme on kaukana bändin myöhemmästä black metal -paahdosta; sen sijaan ote on yllättävän groovaava. Jos Motörheadin tekninen osaaminen olisi ollut kosolti heikommalla tasolla ja ohjelmisto koostunut Rolling Stones -lainoista, lopputulos olisi voinut kuulostaa suunnilleen tältä. Soundit ovat melko kamalat, eivät yhtä järeät mutta paljon selkeämmät kuin lopullisilla studioalbumien versioilla. Erityisesti ”Raise the Dead” rokkaakin ihan mukavasti. Oikeastaan Demon on paljon tasokkaampi kuin useimmat klassikkotrion hajoamisen jälkeen levytetyt Venom-julkaisut.