Chris Rea: Santo Spirito Blues (2011)

Santo Spirito BluesChris Rean uran voi helposti jakaa kahteen osaan. Ensimmäisen vaiheen muodostaa kasarirock-kausi, joka poiki nipun hittejä ja teki muusikosta miljonäärin. Vuonna 2002 Rea teki tyylillisen täyskäännöksen ja ryhtyi sen sijaan kartoittamaan länsimaisen populaarimusiikin juuria. Rean uusin (mutta nyt jo muutaman vuoden ikäinen) levy Santo Spirito Blues on jonkinlainen hybridi näistä kahdesta suuntauksesta. Päällisin puolin levy on leppoisaa bluesrockia, joka paikoitellen käväisee jopa mustan musiikin puolella. Toisaalta sävellystyössä ja erityisesti synteettisessä äänimaailmassa flirttaillaan estoitta aikuisrockin suuntaan.

Levyn ehdoton vahvuus on se, että Rean joitakin blueslevyjä vaivannut plagiaatinomaisuus on poissa. Mies ei yritä kuulostaa vapautuneelta orjalta vaan ihan vain itseltään. Huono puoli on se, että hylätessään amerikkalaisten virkaveljiensä apinoinnin Rea samalla sortuu apinoimaan itse itseään. Likimain jokainen kappale on tavalla tai toisella toisinto jostain Rean aikaisemmasta levytyksestä. Esimerkiksi ”Electric Guitar” on Blue Guitars -albumin samanniminen kappale sovitettuna Dancing With the Strangers -levyn ”Joys of Christmasin” säveleen. Epäilemättä ratkaisu on tietoinen, mutta mieluummin olisin kyllä kuullut uutta materiaalia.

2000-luvulla Rea on useaan otteeseen työskennellyt yksin ja tehtaillut levynsä käytännössä ilman apumiehiä. Santo Spirito Bluesilla tämä valitettavasti kuuluu steriileinä sähkörumpuina, kolhoina syntetisaattorisoundeina ja läpitunkevan laiskana otteena. Tempot laahaavat, bluesista puuttuu roso ja popista koukut. Ulkopuolista tuottajaa olisi tarvittu – nyt sekä yksittäisillä kappaleilla että koko levyllä on yksinkertaisesti liikaa kestoa.

Jos mainitut heikkoudet on valmis antamaan anteeksi ja Reasta tykkää, levy on toki ihan mukavaa kuunneltavaa. Kakkosneloselta kalskahtavassa laulussa on edelleen karismaa ja slide-kitarassa ytyä. Ja löytyy albumilta toki jokunen onnistuminenkin. Esimerkiksi vauhdikas aloituskappale ”Dancing My Blues Away” ja Rolling Stonesilta soundaava ”Never Tie Me Down” rokkaavat mukavasti. Myös edellä mainittu ”Electric Guitar” on mukiinmenevä, ja jazzahtava hidastelu ”Lose My Heart in You” voisi sekin olla tunteellinen elämys, elleivät ponneton tulkinta ja ylipituus tekisi kappaleesta kovin unettavaa.

Chris Rea: The Road to Hell (1989)

roadtohellManner-Euroopan ulkopuolella iskelmää ei genrenä juuri tunneta, joten Atlantissa kelluvien saaripahasten (ml. Amerikka) väestö joutuu tyydyttämään tarpeensa aikuisbluesilla ja pehmorockilla. Brittiläisen laulaja-kitaristi Chris Rean tuotannosta kumpaakin lötyy roppakaupalla. Tämähän ei tietenkään ole mikään moite ja Rean ehkä tunnetuimmalla levyllä The Road to Hell pliisu ruotsinlaivaosasto jääkiin minimiin. Sen sijaan albumi tarjoaa vähäeleistä mutta muhkeasti tuotettua kasarirokkia, jolle bluesvaikutteet ja Rean kitaramaalailut tuovat roimasti lisäarvoa.

Jos kasarista ei pidä, niin tuskinpa myöskään Rea sytyttää. Kuten odottaa sopii, virveli jysähtää jyhkeämmin kuin bassorumpu ja yleisilme noin ylipäänsä on varsin elektroninen. Toisaalta aikakauden pahimmat sudenkuopat vältetään – levy on ehkä muovinen ja maneerinen, mutta se voisi olla vielä paljon muovisempi ja maneerisempi. Jos albumista jokin erottuu edukseen, niin se onkin nimenomaan tuotanto, joka tuo simppeleihin sävellyksiin roppakaupalla potkua. Biiseistä löytyy niin mehukkaita bassosoundeja kuin tyylikkäitä syntikkamausteitakin. Varsinkin nimikappaleen äänimaisemaan upotetut lukemattomat kerrokset viehättävät ja lisäävät kappaleen elinikää huimasti. Harkiten käytetyt naistaustalaulajat, Rean röhinä ja melodiset kitarasoolot viimeistelevät onnistuneen äänimaailman.

Kappalemateriaaliltaan The Road to Hell pysyy jatkuvasti korkeatasoisena. Viisuista löytyy juuri sopivasti vaihtelua, niin ettei levy ala toistaa itseään, mutta pysyy kuitenkin yhtenäisenä. Myös sanoitukset ovat keskimääräistä kunnianhimoisempia Rean tutkiskellessa ihmiselämän kauhuja rakkauden loppumisesta kuolemaan ja kaupunkielämän yksinäisyydestä kokonaisten kansojen kärsimyksiin. Albumin huippuhetkeksi nousee eeppisyyden rajoja kolkutteleva ”Looking for a Rainbow”, jonka sanoitus viljelee viittauksia niin Raamattuun kuin Bob Dylaniinkin.

Poikkeuksen jykevään kokonaisuuteen tuo loputtomalta tuntuva finaali ”Tell Me There’s a Heaven”, jonka mauttomat jouset ja äitelä yleisilme lähes pilaavat koko levyn. Tyylillisesti biisi sopisikin paremmin jonkin valistusvideon taustamusiikiksi, ja siihen sitä itse asiassa käytettiinkin pari vuotta levyn ilmestymisen jälkeen. The Road to Hellille se on pelkkää painolastia. Aivan niin paljon en kappaletta kuitenkaan inhoa, että olisin valmis lyttäämään koko levyn. Vai voiko sitä muka vihata albumia, jonka ensimmäisessä kappalessa haastellaan hetken aikaa selvää suomea?