Chris Rea: Santo Spirito Blues (2011)

Santo Spirito BluesChris Rean uran voi helposti jakaa kahteen osaan. Ensimmäisen vaiheen muodostaa kasarirock-kausi, joka poiki nipun hittejä ja teki muusikosta miljonäärin. Vuonna 2002 Rea teki tyylillisen täyskäännöksen ja ryhtyi sen sijaan kartoittamaan länsimaisen populaarimusiikin juuria. Rean uusin (mutta nyt jo muutaman vuoden ikäinen) levy Santo Spirito Blues on jonkinlainen hybridi näistä kahdesta suuntauksesta. Päällisin puolin levy on leppoisaa bluesrockia, joka paikoitellen käväisee jopa mustan musiikin puolella. Toisaalta sävellystyössä ja erityisesti synteettisessä äänimaailmassa flirttaillaan estoitta aikuisrockin suuntaan.

Levyn ehdoton vahvuus on se, että Rean joitakin blueslevyjä vaivannut plagiaatinomaisuus on poissa. Mies ei yritä kuulostaa vapautuneelta orjalta vaan ihan vain itseltään. Huono puoli on se, että hylätessään amerikkalaisten virkaveljiensä apinoinnin Rea samalla sortuu apinoimaan itse itseään. Likimain jokainen kappale on tavalla tai toisella toisinto jostain Rean aikaisemmasta levytyksestä. Esimerkiksi ”Electric Guitar” on Blue Guitars -albumin samanniminen kappale sovitettuna Dancing With the Strangers -levyn ”Joys of Christmasin” säveleen. Epäilemättä ratkaisu on tietoinen, mutta mieluummin olisin kyllä kuullut uutta materiaalia.

2000-luvulla Rea on useaan otteeseen työskennellyt yksin ja tehtaillut levynsä käytännössä ilman apumiehiä. Santo Spirito Bluesilla tämä valitettavasti kuuluu steriileinä sähkörumpuina, kolhoina syntetisaattorisoundeina ja läpitunkevan laiskana otteena. Tempot laahaavat, bluesista puuttuu roso ja popista koukut. Ulkopuolista tuottajaa olisi tarvittu – nyt sekä yksittäisillä kappaleilla että koko levyllä on yksinkertaisesti liikaa kestoa.

Jos mainitut heikkoudet on valmis antamaan anteeksi ja Reasta tykkää, levy on toki ihan mukavaa kuunneltavaa. Kakkosneloselta kalskahtavassa laulussa on edelleen karismaa ja slide-kitarassa ytyä. Ja löytyy albumilta toki jokunen onnistuminenkin. Esimerkiksi vauhdikas aloituskappale ”Dancing My Blues Away” ja Rolling Stonesilta soundaava ”Never Tie Me Down” rokkaavat mukavasti. Myös edellä mainittu ”Electric Guitar” on mukiinmenevä, ja jazzahtava hidastelu ”Lose My Heart in You” voisi sekin olla tunteellinen elämys, elleivät ponneton tulkinta ja ylipituus tekisi kappaleesta kovin unettavaa.

Eric Clapton & Friends: The Breeze – An Appreciation of JJ Cale (2014)

The Breeze: An Appreciation of J.J. CaleEric Clapton tunnetaan suurena J.J. Calen ihailijana ja hänen soolouransa onkin tyylillisesti läheisempää sukua Calen Tulsa-soundille kuin vaikkapa Yardbirdsille, Creamille tai muille blues-vaikutteisille brittiyhtyeille. Clapton ei myöskään ole koskaan kaihtanut idolinsa lainailua, ja siksi suuri yleisö onkin saanut nauttia kokaiinista keskiyön jälkeen jo ennen kuin Cale julkaisi ensimmäistäkään studioalbumia. Ennen Calen pari vuotta sitten tapahtunutta poismenoa miehet ehtivät tehdä yhteistyötä kohtalaisen onnistuneen Escondidon merkeissä, joten Claptonilla voidaan sanoa olevan poikkeuksellisen hyvät edellytykset tehdä Cale-tribuuttilevy.

The Breezellä Eki kavereineen coveroi 16 Calen parasta biisiä. Mukana ovat kaikki oleelliset hitit, poisluettuna ne, jotka Clapton on ehtinyt versioida jo aiemmin. Jos jonkun artistin tuotannon ylipäänsä voi yhteen sanaan tiivistää, niin J.J. Calen. Se sana on ”letkeä” ja sellainen on myös The Breeze. Ehkä vähän liiankin letkeä. Claptonilla on selvästi vahva mielipide siitä, miltä Calen musiikki kuulostaa. Cale ei koskaan poikennut toimivasta kaavasta tarpeettomasti, mutta Claptonin käsittelyssä musiikki on tasapäistynyt entisestään.

Tämä näkyy niin biisivalinnoissa kuin sovituksessakin. Varsinkin Calen tuotannossa suurehkoa roolia näytellyt kantri on saanut tehdä tilaa leppoisalle jammailulle. Sitä paitsi Calella oli tarpeen tullen silmää aidoille yllätyksille, kuten Troubadour-albumin lähestulkoon elektroninen ”Ride Me High” todistaa.

Verrattuna alkuperäisversioiden minimalistiseen tuotantoon The Breeze on täynnä kaikenlaista pientä kivaa. Claptonin ja Simon Climien luoma äänimaailma onkin levyn parasta antia ja tuo Calen soittoa uskollisesti toisintavaan musiikkiin omaa väriään. Parhaiten toimivat todella tuhdin kuuloisella bassolla varustettu ”Call Me the Breeze” sekä kosolti kerroksia sisältävät ”Cajun Moon” ja ”Train to Nowhere”. Samalla biisit tosin myös menettävät osan minimalistisesta viehätyksestään.

The Breezen suurin heikkous on sen pituus. On täysin ymmärrettävää, että Clapton on halunnut sisällyttää mukaan kaikki suosikkinsa. Pari-kolme biisiä olisi silti voinut hyvin heivata syrjään 50-minuuttisen levyn siitä kärsimättä. Muutoin albumi on puutteistaankin huolimatta toimiva ja paikoin jopa päihittää alkuperäisversiot.

Chris Rea: The Road to Hell (1989)

roadtohellManner-Euroopan ulkopuolella iskelmää ei genrenä juuri tunneta, joten Atlantissa kelluvien saaripahasten (ml. Amerikka) väestö joutuu tyydyttämään tarpeensa aikuisbluesilla ja pehmorockilla. Brittiläisen laulaja-kitaristi Chris Rean tuotannosta kumpaakin lötyy roppakaupalla. Tämähän ei tietenkään ole mikään moite ja Rean ehkä tunnetuimmalla levyllä The Road to Hell pliisu ruotsinlaivaosasto jääkiin minimiin. Sen sijaan albumi tarjoaa vähäeleistä mutta muhkeasti tuotettua kasarirokkia, jolle bluesvaikutteet ja Rean kitaramaalailut tuovat roimasti lisäarvoa.

Jos kasarista ei pidä, niin tuskinpa myöskään Rea sytyttää. Kuten odottaa sopii, virveli jysähtää jyhkeämmin kuin bassorumpu ja yleisilme noin ylipäänsä on varsin elektroninen. Toisaalta aikakauden pahimmat sudenkuopat vältetään – levy on ehkä muovinen ja maneerinen, mutta se voisi olla vielä paljon muovisempi ja maneerisempi. Jos albumista jokin erottuu edukseen, niin se onkin nimenomaan tuotanto, joka tuo simppeleihin sävellyksiin roppakaupalla potkua. Biiseistä löytyy niin mehukkaita bassosoundeja kuin tyylikkäitä syntikkamausteitakin. Varsinkin nimikappaleen äänimaisemaan upotetut lukemattomat kerrokset viehättävät ja lisäävät kappaleen elinikää huimasti. Harkiten käytetyt naistaustalaulajat, Rean röhinä ja melodiset kitarasoolot viimeistelevät onnistuneen äänimaailman.

Kappalemateriaaliltaan The Road to Hell pysyy jatkuvasti korkeatasoisena. Viisuista löytyy juuri sopivasti vaihtelua, niin ettei levy ala toistaa itseään, mutta pysyy kuitenkin yhtenäisenä. Myös sanoitukset ovat keskimääräistä kunnianhimoisempia Rean tutkiskellessa ihmiselämän kauhuja rakkauden loppumisesta kuolemaan ja kaupunkielämän yksinäisyydestä kokonaisten kansojen kärsimyksiin. Albumin huippuhetkeksi nousee eeppisyyden rajoja kolkutteleva ”Looking for a Rainbow”, jonka sanoitus viljelee viittauksia niin Raamattuun kuin Bob Dylaniinkin.

Poikkeuksen jykevään kokonaisuuteen tuo loputtomalta tuntuva finaali ”Tell Me There’s a Heaven”, jonka mauttomat jouset ja äitelä yleisilme lähes pilaavat koko levyn. Tyylillisesti biisi sopisikin paremmin jonkin valistusvideon taustamusiikiksi, ja siihen sitä itse asiassa käytettiinkin pari vuotta levyn ilmestymisen jälkeen. The Road to Hellille se on pelkkää painolastia. Aivan niin paljon en kappaletta kuitenkaan inhoa, että olisin valmis lyttäämään koko levyn. Vai voiko sitä muka vihata albumia, jonka ensimmäisessä kappalessa haastellaan hetken aikaa selvää suomea?

Venom: Welcome to Hell (1981)

Venom: Welcome to HellVuonna 1981 heavy metal haki uusia muotoja rivakammin kuin koskaan ennen, kun yhä uudet yhtyeet piiskasivat musiikkiinsa lisää vauhtia ja entistä jykevämpiä riffejä. Silti tuolloin alalla vaikuttaneet orkesterit voidaan suuremmitta tuskitta lokeroida kahteen osastoon: ensimmäisessä ryhmässä olivat 70-luvun raskassoutuiset blues-bändit, toisessa taas heidän oppipoikansa, jotka punk-vaikutteistaan huolimatta pysyttelivät pohjimmiltaan melodisina.

Ja sitten oli esikoisalbumillaan sodan musiikkia vastaan julistanut Venom, joka pian sai taakseen monituhatpäisen opetuslasten joukon. Tekninen taituruus ei enää ollut ainoa tie suuruuteen. Riitti, että soitanto oli sopivan ronskia ja sanomassa riittävän suuri annos törkyä. Tässä mielessä Venom oli ja on enemmän punk- kuin metallibändi. Welcome to Hell on ennen kaikkea kauhuelokuvan musiikillinen vastine. Alice Cooper ja kumppanit olivat toki jo aiemmin toimineet menestyksellä kauhurockin saralla, mutta Venom oli ensimmäinen, joka ei pilannut vitsiä paljastamalla sitä. Sillä tiellä jatkoivat lukemattomat örinäbändit, mutta niiden ylivoimaiselta enemmistöltä puuttui Venomin poikamainen kohellus, hupaisa äijäily sekä kieli poskessa -asenne.

Juuri se tekee Welcome to Hellistä alansa kärkikastia ja edelleen kuulemisen arvoisen. Venom paitsi kauhistuttaa, myös naurattaa. Omalla rujolla tavallaan Welcome to Hell rokkaa yhtä kovaa kuin Little Richard tai Rolling Stones. Sitä ei ole kukaan kyennyt samalla taialla toistamaan jälkikäteen. Tietenkään Venom ei esikoisellaan ollut yhtä varmaotteinen kuin sitä seuranneilla Black Metalilla ja At War With Satanilla, mutta kenties osa albumin viehätystä onkin juuri se, ettei yhtye tainnut itsekään tarkalleen tietää, mitä oli tekemässä.

Jokainen Welcome to Hellin kappale on toimiva ja kuulemisen arvoinen, vaikka osa jääkin lähinnä tavallista härskimmällä otteella esitetyksi aikansa perusmetalliksi. Albumilta löytyy kuitenkin sellainen tujaus klassikoita, että heikompia hirvittää. Julmetun nopea ”Sons of Satan” on kuin saatananpalvontaan hurahtanut Motörhead. ”Welcome to Hell” tarjoaa muutaman yksinkertaisen riffin, mutta jumalauta miten meneviä kaikki kolme ovat! Tunnelmallinen välisoitto ”Mayhem with Mercyn” malliin tulisi kymmentä vuotta myöhemmin lähes pakolliseksi osaksi jokaisen itseään kunnioittavan black metal -yhtyeen katalogia. Lienee turha mainita, että eräs norjalainen poikabändi sai nimelleen inspiraation kyseisestä kappaleesta.

Welcome to Hellin B-puoli alkaa Venomin ehkä kaikkein käänteentekevimmällä kappaleella. Jos jonkin yksittäisen biisin yli päänsä voi sanoa olleen lähtölaukaus kokonaiselle musiikkigenrelle, niin ”Witching Hour” on, hetki jona thrash metal syntyi. Tempo on rivakka, kitara kuin sirkkeli ja Cronos ärjyy räkäisen äijämäisesti. Haparoivia askeleita eeppisyyden saralla ottava ”One Thousand Days in Sodom” on myös yksi suosikeistani, vaikkei onnistukaan pitämään yllä muulle albumille ominaista henkeäsalpaavaa intensiteettiä. Kolmas huippuhetki on Venomin suurimpiin hitteihin lukeutuva ”In League with Satan”, jossa alkukantainen rumpukomppi, hypnoottinen toisto, huonoa makua edustavat sanoitukset sekä väärinpäin käännetyt örinät rakentavat hyytävää tunnelmaa. Kaikkia näitä elementtejä tulisivat black metal -yhtyeet toistamaan kyllästymiseen saakka, mutta Venom lienee ainoa, jonka tulkinta aiheesta sisältää huudatuskertosäkeen.

Mikäli edellä mainitut biisinnimet eivät sano mitään, asiantilaan on syytä puuttua välittömästi. Harva albumi sisältää näin kattavan valikoiman bändin suurimpia hittejä, vaikka onkin sanottava, että Venomin hienoimmat vetäisyt olivat 80-luvun alussa lähes poikkeuksetta sinkkuja. Welcome to Hellin kappalemateriaali on joka tapauksessa kautta linjan kuuntelukelpoista, vaikka kokonaisuus onkin hitusen epätasainen ja jää siten piirun verran jälkeen seuraajastaan Black Metalista, joka on albumina eheämpi ja soundeiltaan jämerämpi. Itse en myöskään kuulu niihin, jotka pitävät albumilla runsain mitoin kummittelevia soittovirheitä positiivisena asiana, vaikka eivätpä ne toisaalta mitään haittaakaan. Kaikenmaailman näpertely ylipäänsä on täysin merkityksetöntä tämän levyn kohdalla. Venomin kaltaisessa musiikissa on kyse kiukusta, ja tässä rähjäämisessä sitä on vaikka muille jakaa.

Deep Purple: Perfect Strangers Live (2013)

Deep Purple: Perfect Strangers Live -kansikuvaDeep Purplen comebackin alkuvuosilta ei kertoman mukaan ole olemassa kuin yksi koko konsertin kattava taltiointi. Nyt tämä ihme on saatu myös suuren yleisön saataville omaperäisesti nimetyn Perfect Strangers Live -DVD+CD:n muodossa. Mikäli joku kummastelee, miten Melbournessa 1984 purkitettu arkistojen aarre on selviytynyt julkaisematta lähes 30 vuotta, niin vastaus piilee siinä tosiasiassa, että koko levy on aivan kauheaa paskaa. Eipä sillä, etteikö Deep Purplelta olisi laadukastakin live- ja muuta arkistomateriaalia julkaistu ihan riittämiin. Onpahan joka tapauksessa sitten tältäkin kiertueelta olemassa livelevy, vaikka (tuolloin) uusi materiaali Perfect Strangers -albumilta ei olekaan sen tasoista, että live-versiot siitä todella olisivat tarpeellisia edes die hard -fanien keskuudessa.

Gillan ei laula kovinkaan hyvin, vaan ääni kuuluu olevan pahan kerran poissa. Falsetti on käheä ja laulu menee toistuvasti karjunnan puolelle. Äänen ollessa tässä kunnossa voidaan pienenä ihmeenä pitää ”Child in Timen” ainakin kohtuullista onnistumista – olin jo valmistautunut painumaan myötähäpeästä maan alle. Senkin aika on sitten 10 vuotta myöhemmin äänitetyllä Live in Europe 1993 -tuplalla.

Myös Blackmore vaikuttaa olleen tuona kohtalokkaana iltana pihalla. Sooloissa ei ole päätä eikä häntää, vaan ne koostuvat lähinnä satunnaisista riitasoinnuista ja tiluttelusta. Varsinkin ”Strange Kind of a Woman” on aika karmean kuuloinen ja sooloista huomaa, miten Blackmorelta välillä loppuvat ideat kesken – ensin tauko, sitten lisää tilutusta. ”Under the Gun” pitkine sooloiluineen on samaten melkoisen piinallista kuultavaa ja melodiat menevät jatkuvasti nuotin vierestä. Tommy Bolin soitti samat biisit Last Concert in Japanilla paremmin, vaikka hänen kätensä oli tuolloin heikkolaatuisen heroiinipiikin jäljiltä tunnoton.

Muukaan bändi ei suuremmin loista, joten ehkä Blackmore oli vain vittuuntunut. On helppo kuvitella hänen yrmeän tympääntynyt ilmeensä. Deep Purple soittaa ihan rehellisesti laiskan ja kyllästyneen rutiinikeikan. Gloverin bassoa ei edes suuremmin kuule, sillä soundit ovat niin ohuet, että kyseessä voisi melkein olla poikkeuksellisen laadukas bootleg-julkaisu. Laulu menee tuon tuosta piikkiin ja kitara on soolojen aikana aivan liian kovalla. Hevimetallissa asiaankuuluvaa jytinää piisaa, muttei juuri muuta. Se, että Deep Purplella oli aikanaan myös herkempi puolensa, ei välity tästä mekastuksesta lainkaan.

70-luvun hittien ohella settilistassa on mukana viisi Perfect Strangersilta otettua biisiä sekä Rainbow-kitarasooloilu ”Difficult to Cure”. Sen Blackmore sentään soittaa oikein, joten ehkä vasta paluun tehnyt bändi ei vain ollut vielä saanut palasia loksahtamaan kohdalleen. Paria pakollista ja etukäteen huolellisesti ulkoa opeteltua kökköjammailua lukuun ottamatta biisit esitetään studioversioille orjallisen uskollisena, vaikkakin huonommin. Kyseessä on varmaan Deep Purplen huonoin livelevy milloinkaan, vaikka bändin (tai levy-yhtiöiden) julkaisupolitiikka ei ole viime vuosina muutenkaan jaksanut pidellä lippua järin korkealla. Kaiken lisäksi tekele kestää piinaavat 116 minuuttia. Mikäli rohkeus riittää, sitä voi myös tapittaa lootan mukana tulevan DVD:n, joka kestää kymmenen minuuttia pidempään. Heikon esityksen voisi tietenkin pistää ylirasittuneisuuden piikkiin, kuten niin monet muutkin kompuroinnit Deep Purplen historiassa, mutta on vaikea käsittää, miksi kenenkään pitäisi nähdä tämä konsertti uudestaan ja uudetaan.

Venom: Fallen Angels (2011)

Fallen Angels -kansikuvaVenom ei liene ainoa pitkän linjan yhtye, joka on 2000-luvulla eksynyt pahoille harharetkille ja julkaissut tasoltaan mitäänsanomatonta tai kehnoa materiaalia. Bändin kaksi edellistä albumia – Metal Black ja Hell – olivat kuitenkin tyhjänpäiväisyydessään ja ylipituudessaan aivan omaa luokkaansa. Venomin kaltaiselle räkärockbändille spontaanius ja nuoruuden vimma ovat toki niin tärkeitä, ettei männävuosien tyyliä ja laatua liene edes teoriassa mahdollista saavuttaa, mutta puolentoista vuosikymmenen takaiset Cast in Stone ja Resurrection osoittivat, että bändillä kykyä sekä uudistumiseen että teknisesti korkeatasoiseen ilmaisuun.

Tästä on jo kuitenkin yli kymmenen vuotta, ja Fallen Angels jatkaa edellisten Venom-levyjen linjaa. Kieltäydytään uudistumasta, muttei myöskään tavoiteta alkuaikojen räyhäämistä. Vain vauhdikkaat ja kestoltaan kompaktin mittaiset ”Nemesis” ja ”Death Be Thy Name” tavoittavat jotain alkuaikojen vimmasta. Ideat eivät ole lopussa, mutta ei niitä liikaakaan ole; ei ainakaan yli tunnin mittaisen albumin tarpeisiin. Miksi jokaisen riffin ympärille on pitänyt rakentaa oma kappale? Ja miksi lähes jokaisen biisin pituus on viety äärimmäiseen maksimiinsa? Jopa ”Mayhem With Mercyä” rip-offaava akustinen välitunnelmointi ”Lest We Forget” kestää päälle 2 minuuttia.

Venomin klassikkobiisit tarjoilivat raskaansarjan riffejä lähes tuhlaillen, mutta pysyivät silti turvallisesti kolmen-neljän minuutin tienoilla. Fallen Angelsin parhaatkin biisit tuppaavat olemaan melko yksitotisia ja keskenään samasta puusta, ja silti levyltä löytyy puolenkymmentä vähintään viisiminuuttista jyystöä. Näistä ainoastaan eeppinen ”Fallen Angels” todella tarjoaa jotain, mikä oikeuttaa tuhdin keston. Muissa kappaleissa kestoa on venytetty mm. jynkytysväliosilla ja munattomien kertosäkeiden toistolla. Yksi tämänhenkinen mättö voisi toimiakin, mutta kun albumi on niitä täynnään, lopputulos on pelkkää keskitempoista puuroa.

Cronoksen maneerit ovat tallella ja se on sinänsä hyvä juttu. Tutunkuuluisia ”Hyöööö!”-huutoja ja hevinauruja viljellään sopivan usein. Varsinainen laulu jatkaa Metal Blackilta alkanutta linjaa – säröä on reilusti kaljanhuuruisia kasarikarjahteluja enemmän, mutta Cast in Stonen ja Resurrectionin hallitun ja massiivisen murahtelun sijaan laulu on aika kiukkuista örinää. Mikäpä siinä sinänsä, Cronosta on paiskattu poikkeuksellisen miehekkäällä äänellä ja keuhkot ovat kuin palkeet. ”Are you ready bitch?” -tyyppiset välihuudot sekä sanoituspuolen uhoaminen tuppaavat kuitenkin herättämään myötähäpeää. Cronos-saralla onnistunein ralli onkin bonusbiisi ”Annunaki Legacy”, jonka humoristisissa sanoituksissa (”Did we evolve as Darwin said? / Or interbred with the aliens instead?”) ja tuhdeissa loppuörinöissä on niin sanotusti sitä jotain. Mainittakoon, että myös toinen bonusraita – stoner-henkinen ”Blackened Blues” – erottuu edukseen. Kenties Venom on näissä ”ylijäämissä” uskaltanut irroitella tavalla, joka olisi nostanut myös varsinaisen albumin kiinnostavuutta huomattavasti.

Cronoksen taustajoukot ovat 1995 tapahtuneen paluun jälkeen vaihdelleet kohtuullisen tiuhaan. Fallen Angelsilla taitaa kuitenkin soittaa paras Venom-kokoonpano alkuperäisjäsenten Abaddonin ja Mantasin lähdön jälkeen. Rage nyt ei ole kitaristina mikään ruudinkeksijä, muttei myöskään nolaa itseään. Studio-olosuhteissa mies jopa malttaa olla suuremmin vinguttelematta, toisin kuin keikoilla, ja pari rock-henkistä sooloa pelaavat selvästi hevitiluttelua paremmin. Ja, luojan kiitos, Cronoksen rumpaliveli Antton on siirtynyt suosiolla räppihevin puolelle. Uusi rumpali, Black Sabbath -laulaja Tony Martinin soolobändistä tuttu Danny ”Dante” Needham kun jopa omaa jonkinlaista tyylitajua. Melko perinteisellä hevimetalliotteella rumpaloiva Dante heiluu kuin heinämies ja soittaa Antton-albumeja piinannet tomtom-tuplapedaalilätkytykset suohon vaikka vasemmalla kädellä.

Fallen Angels ei ole järin ihmeellinen levy, eikä taatusti olisi ilman kannessa komeilevaa Venom-logoa herättänyt kenenkään huomiota. Aivan kiistattomasti se on kuitenkin parempi kuin Metal Black ja Hell yhteensä. Albumilla kuullaan jonkin verran paskaa ja paljon mitäänsanottomia hetkiä, mutta myös jokunen hitti. Erittäin raskaat soundit ja Cronoksen jämerät laulusuoritukset pelastavat nekin sen, mitä pelastettavissa on. Venom on noussut pohjalta ja toivottavasti jatkaa samaan suuntaan. Jos bändi olisi tiivistänyt ilmaisuaan ja tinkinyt Fallen Angelsin keston puoleen, käsissä voisi olla paras Venom-albumi sitten Possessedin.

Love Sculpture: Forms and Feelings (1970)

Forms and Feelings -kansikuvaDave Edmunds oli ensimmäisiä brittiläisiä kitarasankareita, joka nykyään tunnetaan parhaiten uuden aallon tuottajana ja lukuisista rock & roll -klassikkojen versioinneistaan. Ensimmäistä kertaa hän saavutti menestystä kuitenkin walesilaisen Love Sculpturen riveissä. Lähinnä blues-standardien kitaravoittoisista toisinnoista koostunut debyyttialbumi Blues Helping (1968) oli hyvä, mutta melko perinteinen bluesrock-albumi. Pari vuotta myöhemmin ilmestyneellä seuraajalla Forms and Feelingsillä esiintyy selvästi itsevarmempi yhtye, joka on löytänyt oman soundinsa ja tyylinsä.

Vaikka Love Sculpturen rooli kappaleiden kirjoittamisessa vaikuttaa olleen vähäinen, on albumilla useita yhtyeelle varta vasten tehtyjä biisejä. Ne ovat tyyliltään vaihtelevia, eikä blues ole niin vahvasti esillä kuin ensimmäisellä albumilla. ”Seagull” ja ”People People” ovat esimerkiksi melko perinteisiä rock-balladeja, ja Edmundsin laulu nousee niissä pääosaan. ”Why (How-Now)” on efektoituine äänimassoineen ja happoisine harhailuineen melkein kuin Electric Wizard vuosimallia 1970. Chuck Berry -cover ”You Can’t Catch Me” taas kaahaa tuhatta ja sataa ja sen raivokkaat kitarasoolot saavat ”Ace of Spadesin” kuulostamaan vanhainkodin kevätretkeltä. Ihan oikeasti.

60-luvun loppu oli aikaa, jolloin hevimetalli haki muotoaan. Love Sculpture jää alan pioneereista puhuttaessa yleensä vähemmälle huomiolle, mikä on suorastaan käsittämätöntä, sen verran monta kortea se kakkosalbumillaan kantaa kekoon. Aloitusbiisi ”In the Land of the Few” on pätevä esimerkki. Tuottajina toimineiden Edmundsin, Mike Finesilverin ja Pete Kerin kynäilemä kappale on tempoltaan rauhallinen, mutta soundiltaan suorastaan painostava. Tuotannossa on useita kerroksia ja päällekkäisiä kitararaitoja, ja kertosäkeessä alarekisteri jylisee kuin ukkonen. Samaan aikaan sieltä täältä klassisesta musiikista melodianpätkiä pihistelevä biisi on myös siinä määrin tarttuva, ettei sen kuuntelemista haluaisi lainkaan lopettaa.

Vinyylin kummankin puolen päättää rock-toisinto klassisesta musiikista. A-puolella on luvassa Georges Bizetin ”Farandole”, jonka kitarajuoksutukset ovat enemmän vaikuttavan kuin miellyttävän kuuloisia. Lopetusraita ”Sabre Dance” on yhtyeen ainoaksi hitiksi noussut toisinto Aram Hatšaturjanin Gajane-baletin legendaarisesta ”Miekkatanssista”, ajan psykedeelisten vaatimusten mukaisesti peräti 11-minuuttiseksi venytettynä. Tänä aikana Edmunds vuoroin fiilistelee itämaisia skaaloja ja vuoroin tiluttaa sormet verillä.

Olisi tietenkin typerää puhua näin hyvästä albumista pelkästään tyylillisesti käänteentekevänä. Se on erinomaisen hyvin tuotettu ja soitettu. Edmunds on ihan hyvä laulaja, mutta missään vaiheessa ei kyllä vallitse epäselvyyttä siitä, miksi hänet tunnetaan etupäässä kitarataiturina. John David Williamsin basso on jo hylännyt blues-juuret ja keskittyy sen sijaan tanakkaan taustajytään. Rumpali Rob ”Congo” Jones on tiukka soittaja ja heiluu klassisissa kappaleissa hurjana mättäen aivan järjettömän nopeaa komppia. ”Farandolessa” kuullaan hetkittäin jotain, mitä ei oikein voi kuvailla muuksi kuin varhaiseksi blast beatiksi. Varsinaisesta metallista Love Sculpturen kuitenkin erottaa sävellysten tapa rakentua riffien sijaan melodioille.

Forms and Feelings jäi Love Sculpturen viimeiseksi julkaisuksi, minkä jälkeen Edmunds suuntasi kohtalaisella menestyksellä soolouralle. Vielä samana vuonna julkaistu single ”I Hear You Knocking” kipusi Britannian listoilla peräti ykköseksi. Samalle taiteelliselle tasolle hän ei kuitenkaan enää yltänyt, ja ”Sabre Dance” lieneekin edelleen hänen isoin hittinsä. Monilla Edmunds-kokoelmilla Love Sculpturen tuotanto on surutta merkattu hänen omiin nimiinsä.

Forms and Feelingsin ehdottomasti huonoin puoli on sen pituus: reilu puolituntinen albumi on aina liian nopeasti ohi. Tätä ongelmaa saattaa korjata läjällä bonusbiisejä (mm. vain Yhdysvaltojen versiossa kuultu, erittäin metallinen välisoitto ”Mars”) paiskattu CD-uusintapainos, mutta meikäläiseltä moinen ihme on vielä kokematta.

Jesus Christ Superstar (1970)

Kaikkien rock-oopperoiden äiti, Andrew Lloyd Webberin säveltämä ja Tim Ricen sanoittama Jesus Christ Superstar, julkaistiin tuotannollisista syistä ensin pelkkänä ääniteversiona. Ajatus Jeesus-aiheisesta teema-albumista on nerokas, mutta valitettavasti toteutus kärsii epätasaisuudesta. Pahimmillaan kappaleet ovat sen kertaluokan diskohumppaa, että voisivat olla Microsoft Songsmithillä generoituja.

Parhaimmillaan teos on kuitenkin erittäin hyvää kuultavaa. Vaikuttavin hetki jysähtää eetteriin jo alkupuolella temppelitapahtuman merkeissä, jonka musiikillisesti dramaattisia käänteitä mukailee Jeesus-Gillanin vimmattu huutaminen. Myös kärsimyskertomus ja ristiinnaulitseminen nostattavat odotetusti jännityksen suureen finaaliin.

Tarinan sovitus kuuluu Jeesus-fiktion mielenkiintoisempaan osastoon. Juudas ei ole pelkkä tarinan konna, vaan Jeesukseen asettamiinsa odotuksiin syvästi pettynyt mies, joka lopulta löytää tilanteestaan vain yhden tien ulos. Jeesuskin horjuu; hänellä on vankka kutsumus ja ymmärrys siitä, että muutosta tarvitaan, mutta hän kykenee uhraamaan itsensä vasta pitkän kamppailun jälkeen. Rock-oopperan Jeesus-kuva on kaukana erityisesti Johanneksen evankeliumissa kuvatusta yliluonnollisesta olennosta ja keskittyy sen sijaan päähenkilönsä inhimillisiin puoliin.

Rooleista jäävät parhaiten mieleen Ian Gillan Jeesuksena sekä Yvonne Elliman Maria Magdaleenana. Kaksikon yhteiskohtaukset ovatkin kautta linjan koskettavia. Se, ettei pariskunta milloinkaan saa toisiaan, antaa onnellisesti päättymään tuomitulle tarinalle tarpeellisen traagisen sävyn. Sivurooleissa mennään paikoitellen tahattoman komiikan puolelle, kun roistot keskittyvät kähisemään Disney-pahiksien elkein tyhmällä ja rumalla äänellä. Soundit eivät ole mitenkään ihmeelliset, erittäin selkeät kylläkin. Kerrontaa pystyy helposti seuraamaan ilman sanoitusläpyskää.

Pian alkuperäisjulkaisunsa jälkeen teatteriversion saanut Jesus Christ Superstar oli alun alkaenkin tarkoitettu näyttämölle, ja se syö tehoa albumiversiosta. Siinä missä lavalla kohtausten väliin jää aina lyhyitä taukoja ja muuta pienimuotoista toimintaa, levyversiossa vaihdot tuppaavat tulemaan puun takaa ja kuulostavat sellaisina varsin tökeröiltä. Yli tunnin mittainen eepos ei myöskään jaksa pitää kiinnostusta tasapuolisesti yllä, sillä hittien väliin jää musiikillisesti vähemmän mielenkiintoista materiaalia, joiden pääasiallisena tehtävänä on viedä juonta eteenpäin.

Deep Purple: Come Taste the Band (1975)

Kun Ian Gillan oli poissa ja Jon Lord vetäytynyt taka-alalle, toimi Ritchie Blackmore Deep Purplen höyryveturina käytännössä yksin. Blackmoren dramaattinen kitarointi ja lievästi sanottuna räväkkä persoona olivat yhtyeen imagon kantavia voimia, joten ei ole ihme, että monet povailivat hänen eronsa jälkeen pikaista loppua yhtyeelle.

Tilalle tuli amerikkalainen Tommy Bolin, jonka voimin yhtye jaksoi (teko)hengittää vielä vuoden ajan. Syntynyt Mark IV olisi helppo tyrmätä karseahkojen livealbumien ja kiertueella toinen toistaan seuranneiden katastrofien perusteella, mutta jos ennakkoluulot jättää taakseen, voi Come Taste the Bandia hyvänä päivänä pitää parhaana Deep Purple -albumina sitten Made in Japanin.

Tyylillisesti albumi muistuttaa Purplen muista albumeista eniten kenties Burnia. Kokonaisuutena Come Taste the Band on sekä tasavahva että monipuolinen tarjoillen monenlaisia tunnelmia ”Comin’ Homen” energisestä roskenrollista ”Gettin’ Tighterin” hyväntuuliseen funkiin ja lähes doomahtavasti alkavan ”Dealerin” painostavuuteen. Suurin heikkous lienee hittien puute, joskin eeppinen ”You Keep on Moving” pääsee lähelle. Myös improvisaation vähäinen rooli hämmentää, sillä se oli jazz-mies Bolinin ehdottomasti vahvinta osaamisaluetta. Pahempia täytebiisejä ei levyltä löydy, vaikka voisinkin elää ilman loppupuolellaan pahasti harhateille eksyvää ”I Need Lovea”. Myöskään pöhkösti sanoitettu ”Lady Luck” ei varsinaisesti lukeudu suosikkeihini.

Bändi on kautta albumin hyvässä iskussa. Pidän erityisesti Mark IV:n kyvystä saada lyhyehköihin, kolme-neljäminuuttisiin kappaleisiin runsaasti koukkuja ja hyvin soljuva flow. Ian Paice osaa mättämisen ohella myös funkata, kunnioittaen kuitenkin Deep Purplen perinteitä. Jon Lord ei pahemmin sooloile, mutta sen tehdessään vakuuttaa rautaisella ammattitaidollaan. Herkkä pianoblues ”This Time Around” on suorastaan upea ja Glenn Hughesin notkea lauluääni istuu kokonaisuuteen hyvin. Valitettavasti Hughes ei juurikaan laula tällä albumilla, joten kuulija joutuu tyytymään David Coverdalen mylvimiseen.

Tommy Bolin taas oli juuri oikea valinta Blackmoren suuriin saappaisiin, ollen edeltäjäänsä monipuolisempi ja tyylitajuisempi soittaja (muttei välttämättä parempi) ja uskoisin, että yhtye olisi voinut jatkaa Bolinin kanssa menestyksellä vielä pitkään, elleivät huumeet, egot ja ylirasitus olisi ajaneet yhtyettä loppuun. Joka tapauksessa Come Taste the Band on parempi kuin kaikki sen jälkeen julkaistut Deep Purple -albumit yhteensä. ”You Keep on Movingin” kaihoisat loppusävelet olisivat olleet upealle bändille paljon arvokkaammat jäähyväiset kuin Steve Morsen loputon tilutus.

Mitä tulee Come Taste the Bandin 35-vuotisjulkaisuun, on pakko nostaa hattua. En yleensä ole jaksanut Purple-uusinnoista innostua, Fireballin veikeitä bonuskappaleita (”Freedom”!) lukuunottamatta. Tällä kertaa koko tupla-CD on kuitenkin alusta loppuun tiukkaa asiaa. Remasteroidun alkuperäisalbumin ohella kuultavat Kevin Shirleyn uudelleenmiksaukset osoittavat, että remixeillä saattaa olla paikkansa elektronisen musiikin ulkopuolellakin. Heti kärkeen ”Comin’ Home” ottaa luulot pois: rummut jytisevät kuin pajavasarat ja soundeissa on munaa vaikka muille jakaa, mutta alkuperäinen soundi on kuitenkin tallella.

Bonuskappaleina kuullaan ”You Keep on Movingin” singleversio (eli siitä on pätkäisty soolot pois), Bolinin ja Paicen jammailua sekä ilmeisesti sinkuksi aiottu ”Same in L.A.” Svengaava biisi olisi hyvinkin voinut kohota Purplen keskisuurien klassikoiden joukkoon, mutta jäi jostain syystä viimeistelemättä. Nyt kappaleessa kuullaan laulua vain pari säettä laulua ensimmäisessä kertosäkeessä.

Deep Purple: Shades of Deep Purple (1968)

Shades of Deep Purple -kansikuvaDeep Purplen ensialbumi on melko sympaattinen ilmestys. Kannessa hymyilee neljä poikkeuksellisen muhkealla kampauksella varustettua kaunista poikaa sekä röyhelöasuinen John Lord mursunviiksineen. Tyylisuunta on sekin hieman hukassa, eikä Shades of Deep Purplea voi satunnaisista laatubiiseistä huolimatta hyvällä tahdollakaan kuvailla kovin jämäkäksi tai yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

Ei levy huono ole, sitäkin päämäärättömämpi vain. Lordin vahvasti klassisvaikutteiset Hammondit, Ritchie Blackmoren korvia riipivän diskanttinen kitarasärö sekä laulaja Rod Evansin balladiotteet yksinkertaisesti ovat aika kummallinen yhdistelmä. Kappalemateriaalissa yhdistyvät Beatleksien hengessä soitettu kevyt poprock-rallattelu ja varsin väkinäisen kuuloinen jammailu, toisinaan samanaikaisesti. On aika vaikea sanoa, missä määrin albumilla kuultava psykedelia on tietoista ja milloin yhtye on yksinkertaisesti eksyksissä. Varsinkin pituudeltaan lähes kolminkertaiseksi venytetty Beatles-laina ”Help!” on jokseenkin kummallinen.

Purplen omat sävellykset ”One More Rainy Day” ja ”Love Help Me” kuulostavat esikuvaltaan paljon enemmän ja edustavat albumin vahvempaa osastoa. Shades of Deep Purplen mielenkiintoisinta antia ovat kuitenkin Ameriikassa listaneloseksi kivunnut ”Hush” sekä keikkastandardi ”Mandrake Root”. Ne antavat jo viitteitä siitä, millainen yhtyeen tyyli tulisi olemaan, vaikka jälkimmäisenä mainittu kuulostaakin lattealta verrattuna pari vuotta myöhemmin taltioituihin live-esityksiin. ”Hushin” meininki sen sijaan on niin hurja, että kappaleessa on hittiainesta vielä 45 vuotta myöhemminkin.