Chris Rea: Santo Spirito Blues (2011)

Santo Spirito BluesChris Rean uran voi helposti jakaa kahteen osaan. Ensimmäisen vaiheen muodostaa kasarirock-kausi, joka poiki nipun hittejä ja teki muusikosta miljonäärin. Vuonna 2002 Rea teki tyylillisen täyskäännöksen ja ryhtyi sen sijaan kartoittamaan länsimaisen populaarimusiikin juuria. Rean uusin (mutta nyt jo muutaman vuoden ikäinen) levy Santo Spirito Blues on jonkinlainen hybridi näistä kahdesta suuntauksesta. Päällisin puolin levy on leppoisaa bluesrockia, joka paikoitellen käväisee jopa mustan musiikin puolella. Toisaalta sävellystyössä ja erityisesti synteettisessä äänimaailmassa flirttaillaan estoitta aikuisrockin suuntaan.

Levyn ehdoton vahvuus on se, että Rean joitakin blueslevyjä vaivannut plagiaatinomaisuus on poissa. Mies ei yritä kuulostaa vapautuneelta orjalta vaan ihan vain itseltään. Huono puoli on se, että hylätessään amerikkalaisten virkaveljiensä apinoinnin Rea samalla sortuu apinoimaan itse itseään. Likimain jokainen kappale on tavalla tai toisella toisinto jostain Rean aikaisemmasta levytyksestä. Esimerkiksi ”Electric Guitar” on Blue Guitars -albumin samanniminen kappale sovitettuna Dancing With the Strangers -levyn ”Joys of Christmasin” säveleen. Epäilemättä ratkaisu on tietoinen, mutta mieluummin olisin kyllä kuullut uutta materiaalia.

2000-luvulla Rea on useaan otteeseen työskennellyt yksin ja tehtaillut levynsä käytännössä ilman apumiehiä. Santo Spirito Bluesilla tämä valitettavasti kuuluu steriileinä sähkörumpuina, kolhoina syntetisaattorisoundeina ja läpitunkevan laiskana otteena. Tempot laahaavat, bluesista puuttuu roso ja popista koukut. Ulkopuolista tuottajaa olisi tarvittu – nyt sekä yksittäisillä kappaleilla että koko levyllä on yksinkertaisesti liikaa kestoa.

Jos mainitut heikkoudet on valmis antamaan anteeksi ja Reasta tykkää, levy on toki ihan mukavaa kuunneltavaa. Kakkosneloselta kalskahtavassa laulussa on edelleen karismaa ja slide-kitarassa ytyä. Ja löytyy albumilta toki jokunen onnistuminenkin. Esimerkiksi vauhdikas aloituskappale ”Dancing My Blues Away” ja Rolling Stonesilta soundaava ”Never Tie Me Down” rokkaavat mukavasti. Myös edellä mainittu ”Electric Guitar” on mukiinmenevä, ja jazzahtava hidastelu ”Lose My Heart in You” voisi sekin olla tunteellinen elämys, elleivät ponneton tulkinta ja ylipituus tekisi kappaleesta kovin unettavaa.

Eric Clapton & Friends: The Breeze – An Appreciation of JJ Cale (2014)

The Breeze: An Appreciation of J.J. CaleEric Clapton tunnetaan suurena J.J. Calen ihailijana ja hänen soolouransa onkin tyylillisesti läheisempää sukua Calen Tulsa-soundille kuin vaikkapa Yardbirdsille, Creamille tai muille blues-vaikutteisille brittiyhtyeille. Clapton ei myöskään ole koskaan kaihtanut idolinsa lainailua, ja siksi suuri yleisö onkin saanut nauttia kokaiinista keskiyön jälkeen jo ennen kuin Cale julkaisi ensimmäistäkään studioalbumia. Ennen Calen pari vuotta sitten tapahtunutta poismenoa miehet ehtivät tehdä yhteistyötä kohtalaisen onnistuneen Escondidon merkeissä, joten Claptonilla voidaan sanoa olevan poikkeuksellisen hyvät edellytykset tehdä Cale-tribuuttilevy.

The Breezellä Eki kavereineen coveroi 16 Calen parasta biisiä. Mukana ovat kaikki oleelliset hitit, poisluettuna ne, jotka Clapton on ehtinyt versioida jo aiemmin. Jos jonkun artistin tuotannon ylipäänsä voi yhteen sanaan tiivistää, niin J.J. Calen. Se sana on ”letkeä” ja sellainen on myös The Breeze. Ehkä vähän liiankin letkeä. Claptonilla on selvästi vahva mielipide siitä, miltä Calen musiikki kuulostaa. Cale ei koskaan poikennut toimivasta kaavasta tarpeettomasti, mutta Claptonin käsittelyssä musiikki on tasapäistynyt entisestään.

Tämä näkyy niin biisivalinnoissa kuin sovituksessakin. Varsinkin Calen tuotannossa suurehkoa roolia näytellyt kantri on saanut tehdä tilaa leppoisalle jammailulle. Sitä paitsi Calella oli tarpeen tullen silmää aidoille yllätyksille, kuten Troubadour-albumin lähestulkoon elektroninen ”Ride Me High” todistaa.

Verrattuna alkuperäisversioiden minimalistiseen tuotantoon The Breeze on täynnä kaikenlaista pientä kivaa. Claptonin ja Simon Climien luoma äänimaailma onkin levyn parasta antia ja tuo Calen soittoa uskollisesti toisintavaan musiikkiin omaa väriään. Parhaiten toimivat todella tuhdin kuuloisella bassolla varustettu ”Call Me the Breeze” sekä kosolti kerroksia sisältävät ”Cajun Moon” ja ”Train to Nowhere”. Samalla biisit tosin myös menettävät osan minimalistisesta viehätyksestään.

The Breezen suurin heikkous on sen pituus. On täysin ymmärrettävää, että Clapton on halunnut sisällyttää mukaan kaikki suosikkinsa. Pari-kolme biisiä olisi silti voinut hyvin heivata syrjään 50-minuuttisen levyn siitä kärsimättä. Muutoin albumi on puutteistaankin huolimatta toimiva ja paikoin jopa päihittää alkuperäisversiot.

Deep Purple: Perfect Strangers Live (2013)

Deep Purple: Perfect Strangers Live -kansikuvaDeep Purplen comebackin alkuvuosilta ei kertoman mukaan ole olemassa kuin yksi koko konsertin kattava taltiointi. Nyt tämä ihme on saatu myös suuren yleisön saataville omaperäisesti nimetyn Perfect Strangers Live -DVD+CD:n muodossa. Mikäli joku kummastelee, miten Melbournessa 1984 purkitettu arkistojen aarre on selviytynyt julkaisematta lähes 30 vuotta, niin vastaus piilee siinä tosiasiassa, että koko levy on aivan kauheaa paskaa. Eipä sillä, etteikö Deep Purplelta olisi laadukastakin live- ja muuta arkistomateriaalia julkaistu ihan riittämiin. Onpahan joka tapauksessa sitten tältäkin kiertueelta olemassa livelevy, vaikka (tuolloin) uusi materiaali Perfect Strangers -albumilta ei olekaan sen tasoista, että live-versiot siitä todella olisivat tarpeellisia edes die hard -fanien keskuudessa.

Gillan ei laula kovinkaan hyvin, vaan ääni kuuluu olevan pahan kerran poissa. Falsetti on käheä ja laulu menee toistuvasti karjunnan puolelle. Äänen ollessa tässä kunnossa voidaan pienenä ihmeenä pitää ”Child in Timen” ainakin kohtuullista onnistumista – olin jo valmistautunut painumaan myötähäpeästä maan alle. Senkin aika on sitten 10 vuotta myöhemmin äänitetyllä Live in Europe 1993 -tuplalla.

Myös Blackmore vaikuttaa olleen tuona kohtalokkaana iltana pihalla. Sooloissa ei ole päätä eikä häntää, vaan ne koostuvat lähinnä satunnaisista riitasoinnuista ja tiluttelusta. Varsinkin ”Strange Kind of a Woman” on aika karmean kuuloinen ja sooloista huomaa, miten Blackmorelta välillä loppuvat ideat kesken – ensin tauko, sitten lisää tilutusta. ”Under the Gun” pitkine sooloiluineen on samaten melkoisen piinallista kuultavaa ja melodiat menevät jatkuvasti nuotin vierestä. Tommy Bolin soitti samat biisit Last Concert in Japanilla paremmin, vaikka hänen kätensä oli tuolloin heikkolaatuisen heroiinipiikin jäljiltä tunnoton.

Muukaan bändi ei suuremmin loista, joten ehkä Blackmore oli vain vittuuntunut. On helppo kuvitella hänen yrmeän tympääntynyt ilmeensä. Deep Purple soittaa ihan rehellisesti laiskan ja kyllästyneen rutiinikeikan. Gloverin bassoa ei edes suuremmin kuule, sillä soundit ovat niin ohuet, että kyseessä voisi melkein olla poikkeuksellisen laadukas bootleg-julkaisu. Laulu menee tuon tuosta piikkiin ja kitara on soolojen aikana aivan liian kovalla. Hevimetallissa asiaankuuluvaa jytinää piisaa, muttei juuri muuta. Se, että Deep Purplella oli aikanaan myös herkempi puolensa, ei välity tästä mekastuksesta lainkaan.

70-luvun hittien ohella settilistassa on mukana viisi Perfect Strangersilta otettua biisiä sekä Rainbow-kitarasooloilu ”Difficult to Cure”. Sen Blackmore sentään soittaa oikein, joten ehkä vasta paluun tehnyt bändi ei vain ollut vielä saanut palasia loksahtamaan kohdalleen. Paria pakollista ja etukäteen huolellisesti ulkoa opeteltua kökköjammailua lukuun ottamatta biisit esitetään studioversioille orjallisen uskollisena, vaikkakin huonommin. Kyseessä on varmaan Deep Purplen huonoin livelevy milloinkaan, vaikka bändin (tai levy-yhtiöiden) julkaisupolitiikka ei ole viime vuosina muutenkaan jaksanut pidellä lippua järin korkealla. Kaiken lisäksi tekele kestää piinaavat 116 minuuttia. Mikäli rohkeus riittää, sitä voi myös tapittaa lootan mukana tulevan DVD:n, joka kestää kymmenen minuuttia pidempään. Heikon esityksen voisi tietenkin pistää ylirasittuneisuuden piikkiin, kuten niin monet muutkin kompuroinnit Deep Purplen historiassa, mutta on vaikea käsittää, miksi kenenkään pitäisi nähdä tämä konsertti uudestaan ja uudetaan.

Venom: Fallen Angels (2011)

Fallen Angels -kansikuvaVenom ei liene ainoa pitkän linjan yhtye, joka on 2000-luvulla eksynyt pahoille harharetkille ja julkaissut tasoltaan mitäänsanomatonta tai kehnoa materiaalia. Bändin kaksi edellistä albumia – Metal Black ja Hell – olivat kuitenkin tyhjänpäiväisyydessään ja ylipituudessaan aivan omaa luokkaansa. Venomin kaltaiselle räkärockbändille spontaanius ja nuoruuden vimma ovat toki niin tärkeitä, ettei männävuosien tyyliä ja laatua liene edes teoriassa mahdollista saavuttaa, mutta puolentoista vuosikymmenen takaiset Cast in Stone ja Resurrection osoittivat, että bändillä kykyä sekä uudistumiseen että teknisesti korkeatasoiseen ilmaisuun.

Tästä on jo kuitenkin yli kymmenen vuotta, ja Fallen Angels jatkaa edellisten Venom-levyjen linjaa. Kieltäydytään uudistumasta, muttei myöskään tavoiteta alkuaikojen räyhäämistä. Vain vauhdikkaat ja kestoltaan kompaktin mittaiset ”Nemesis” ja ”Death Be Thy Name” tavoittavat jotain alkuaikojen vimmasta. Ideat eivät ole lopussa, mutta ei niitä liikaakaan ole; ei ainakaan yli tunnin mittaisen albumin tarpeisiin. Miksi jokaisen riffin ympärille on pitänyt rakentaa oma kappale? Ja miksi lähes jokaisen biisin pituus on viety äärimmäiseen maksimiinsa? Jopa ”Mayhem With Mercyä” rip-offaava akustinen välitunnelmointi ”Lest We Forget” kestää päälle 2 minuuttia.

Venomin klassikkobiisit tarjoilivat raskaansarjan riffejä lähes tuhlaillen, mutta pysyivät silti turvallisesti kolmen-neljän minuutin tienoilla. Fallen Angelsin parhaatkin biisit tuppaavat olemaan melko yksitotisia ja keskenään samasta puusta, ja silti levyltä löytyy puolenkymmentä vähintään viisiminuuttista jyystöä. Näistä ainoastaan eeppinen ”Fallen Angels” todella tarjoaa jotain, mikä oikeuttaa tuhdin keston. Muissa kappaleissa kestoa on venytetty mm. jynkytysväliosilla ja munattomien kertosäkeiden toistolla. Yksi tämänhenkinen mättö voisi toimiakin, mutta kun albumi on niitä täynnään, lopputulos on pelkkää keskitempoista puuroa.

Cronoksen maneerit ovat tallella ja se on sinänsä hyvä juttu. Tutunkuuluisia ”Hyöööö!”-huutoja ja hevinauruja viljellään sopivan usein. Varsinainen laulu jatkaa Metal Blackilta alkanutta linjaa – säröä on reilusti kaljanhuuruisia kasarikarjahteluja enemmän, mutta Cast in Stonen ja Resurrectionin hallitun ja massiivisen murahtelun sijaan laulu on aika kiukkuista örinää. Mikäpä siinä sinänsä, Cronosta on paiskattu poikkeuksellisen miehekkäällä äänellä ja keuhkot ovat kuin palkeet. ”Are you ready bitch?” -tyyppiset välihuudot sekä sanoituspuolen uhoaminen tuppaavat kuitenkin herättämään myötähäpeää. Cronos-saralla onnistunein ralli onkin bonusbiisi ”Annunaki Legacy”, jonka humoristisissa sanoituksissa (”Did we evolve as Darwin said? / Or interbred with the aliens instead?”) ja tuhdeissa loppuörinöissä on niin sanotusti sitä jotain. Mainittakoon, että myös toinen bonusraita – stoner-henkinen ”Blackened Blues” – erottuu edukseen. Kenties Venom on näissä ”ylijäämissä” uskaltanut irroitella tavalla, joka olisi nostanut myös varsinaisen albumin kiinnostavuutta huomattavasti.

Cronoksen taustajoukot ovat 1995 tapahtuneen paluun jälkeen vaihdelleet kohtuullisen tiuhaan. Fallen Angelsilla taitaa kuitenkin soittaa paras Venom-kokoonpano alkuperäisjäsenten Abaddonin ja Mantasin lähdön jälkeen. Rage nyt ei ole kitaristina mikään ruudinkeksijä, muttei myöskään nolaa itseään. Studio-olosuhteissa mies jopa malttaa olla suuremmin vinguttelematta, toisin kuin keikoilla, ja pari rock-henkistä sooloa pelaavat selvästi hevitiluttelua paremmin. Ja, luojan kiitos, Cronoksen rumpaliveli Antton on siirtynyt suosiolla räppihevin puolelle. Uusi rumpali, Black Sabbath -laulaja Tony Martinin soolobändistä tuttu Danny ”Dante” Needham kun jopa omaa jonkinlaista tyylitajua. Melko perinteisellä hevimetalliotteella rumpaloiva Dante heiluu kuin heinämies ja soittaa Antton-albumeja piinannet tomtom-tuplapedaalilätkytykset suohon vaikka vasemmalla kädellä.

Fallen Angels ei ole järin ihmeellinen levy, eikä taatusti olisi ilman kannessa komeilevaa Venom-logoa herättänyt kenenkään huomiota. Aivan kiistattomasti se on kuitenkin parempi kuin Metal Black ja Hell yhteensä. Albumilla kuullaan jonkin verran paskaa ja paljon mitäänsanottomia hetkiä, mutta myös jokunen hitti. Erittäin raskaat soundit ja Cronoksen jämerät laulusuoritukset pelastavat nekin sen, mitä pelastettavissa on. Venom on noussut pohjalta ja toivottavasti jatkaa samaan suuntaan. Jos bändi olisi tiivistänyt ilmaisuaan ja tinkinyt Fallen Angelsin keston puoleen, käsissä voisi olla paras Venom-albumi sitten Possessedin.

Jenni Vartiainen: Seili (2010)

Nostalgian voima on ihmeellinen. En hetkeäkään epäile, etteikö kasarimusiikki tulvinut kyseisen vuosikymmenen päättyessä itse kunkin korvista. Silti 80-luvun kliseisiin suhtaudutaan nykyään asiaankuuluvalla huumorilla ja ne ovat tärkeä osa aikakauden viihteen viehätystä. Tämä pätee jopa kaltaisiini myöhäsyntyisiin yksilöihin.

Nyt 2010-luvulla lienee vuosituhannen vaihteesta kulunut jo riittävä aika, jotta sen musiikista diggailu ei ole enää valtavirtaista typeryyttä vaan nostalgisen tiedostavaa. Tähän saumaan Jenni Vartiaisen soolotuotanto ainakin meikäläisessä iskee. Vartiaisen musiikki on erittäin modernin kuuloista ja taatusti muodikasta, mutta siinä on myös vastustamattoman viehättävä ysärihenkisyys. Tämän ohella se on tietenkin virheettömästi tuotettua.

Parhaiten Vartiaisen kakkosalbumilla toimivat elektronisimmat iskut, joissa ohjelmointi ja soitto on hoidettu tyylitajulla. En käsitä, mikseivät suomalaiset osaa rakentaa poppiinsa kelvollisia taustoja. ”Duran Duranin” rumpalointi funkkaa hurjasti ja ”En haluu kuolla tänä yönä” tarjoilee massiivisia Moog-äänimaisemia. Aloituskaksikko ”Koti / Seili” hoitaa taidepuolen kunnialla kotiin ja Vartiaisen jykevä ulosanti istuu hyvin dramaattiseen säestykseen.

Siitä huolimatta Seili on kovin epätasainen albumi. Suoranaista roskaa siltä ei löydy, mutta taso heittelee silti. Balladiosasto ei toimi juuri ollenkaan ja pliisu lopetuskappale ”Halvalla” muodostuu aikamoiseksi mahalaskuksi. Gimmel-muistoja ikävällä tavalla herättelevä ”Nettiin” huokuu vuosituhannen vaihdetta ja sen kertosäe tarjoaisi hillitöntä nostatusta, elleivät sanoitukset herättäisi niin voimakasta myötähäpeää. (”Sinä munapää / et voi ymmärtää”; ”miks piti luvata / että saa kuvata”.) Sanoitusten ajoittainen pöhköys on ongelma, joka kummittelee läpi albumin.

Seili huokuu ammattitaitoa ja siistejä fiiliksiä, mutta ajoittain löysä kappalemateriaali syö sen tehoa. Siinä on kuitenkin esillä selkeä ja omaperäinen tyyli, jolla Vartiaisen on helppo toivoa jatkavan.

Regina: Soita mulle (2011)

Reginan neloslevy Soita mulle taisi olla yhtyeelle jonkinmoinen läpimurto. Ainakin kolmikko on parin vuoden sisällä nopeasti kivunnut sekä suuren yleisön tietoisuuteen että radion soittolistoille. Samalla pumppu on hankkinut kosolti sekä rakastajia että vihamiehiä – erään tuttuni sanoin ”Regina on vähän sellainen bändi, että siitä on kyllä helppo pitää, mutta äänen sitä ei kantsi sanoa.”

Samalla Soita mulle on myös roima harppaus kaupallisempaan suuntaan. Toisaalta sen voi nähdä myös pitkään jatkuneen kehityksen huipemtumana. Syntetisaattorit ovat jääneet aika pieneen osaan, ja ohjelmoitujen taustojen sijaan laulua säestää nyt pääosin kitara–rummut-duo. Äänimaailma on korostetun kevyt ja pelkistetty, mikä sopii yhtyeen viattomaan ja lämminhenkiseen musiikkiin hyvin.

Samalla on kuitenkin lopullisesti menetetty ensialbumin Katso maisemaa yllätyksellisyys ja räväkkä, paikoin lähes kaoottinen irrottelu. Sanoitukset ovat edelleen hetkessä kerrottuja pieniä arjen tarinoita, mutta Tokion ruuhkan ja talojen purkamisen sijaan kertomukset pyörivät nyt poikkeuksetta sydänten ja niiden särkymisen ympärillä.

Kyllä tämän silti Reginaksi tunnistaa – vaikka musiikki onkin yksinkertaistunut, syntikat korvattu ”oikeilla” soittimilla ja kasarivaikutteet jääneet menneisyyteen, bändi kuulostaa pohjimmiltaan tutulta. Häpeämättömästi hittikaavalla tehtaillut ”Haluan sinut”, ”Mustavalkeaa” ja ”Jos et sä soita” ovat skarpeinta Reginaa tähän mennessä. Iisa Pykärin laulu on teknisesti kaukana täydellisestä, mutta kuulas ja liioitellun söpö tulkinta istuu veikeydessään Reginaan kuin nyrkki silmään.

Soita mulle on erittäin viihdyttävä, erittäin tarttuva ja erittäin kompakti, mutta samalla myös hieman lattea ja valtavirtainen. Bändin kahteen ensimmäiseen pitkäsoittoon verrattuna loppupuolen astetta kimurantimmat biisit a’la ”Ui mun luo” kuulostavat lähes teennäisiltä. Samalla simppelimmät ja radioystävällisemmät rockailut ovat paradoksaalisesti miellyttävän aidon ja spontaanin tuntuisia. En ihmettelisi, jos tästä levystä alkaisi Reginan nousu suomalaisen popin eturiviin, mutta ikävä kyllä bändi on samalla tainnut suitsia luovaa hulluuttaan vähän liiankin kanssa.

Yona: Vaikenen laulaen (2011)

Paitsi Venäjän, myös taiteen katsotaan usein olevan järjellä ymmärtämisen ulottumattomissa. Väitteen totuudenmukaisuudesta voi tietenkin olla montaa mieltä, mutta Johanna ”Yona” Louhivuoreen se pätee täydellisesti. Hänen musiikkinsa toki kuulostaakin oikein hyvältä, mutta taivaallista siinä on tunne.

Moneen ehtivän muusikon toisella albumilla Vaikenen laulaen liikutaan varsin vaikeasti määriteltävillä vesillä. Naisella on hanskassa reipas valikoima eri tyylilajeja, eikä hän myöskään pelkää esitellä osaa osaamisensa laajuutta. Tästä huolimatta kokonaisuus on yhtenäinen ja hillitty, paikoitellen jopa minimalistinen. Varsinkin A-puolen tunnelmissa on aistittavissa sisäänpäinkääntyneisyyttä ja surumielisyyttä. B-puolella johtotähdeksi nousee kuitenkin alati vaihvistuva toiveikkuus, joka finaalikappaleessa ”Hölmökin tunnistaa rakkauden” yltyy hurjasti ulos purkautuvaksi elämäniloksi.

Paikoin lähes slaavilaiseksi yltyvään melankoliaan ja mustavalkofilmien estetiikkaan yhdistyessään teoksen läpi kaikuva tyylilajeilla leikittely johtaa melkoisen omaperäiseen lopputulokseen. Moderniin poppiin sekoitetaan vanhahtavan Suomi-iskelmän ja perinteisen tanssimusiikin ohella vaikutteita jopa mustasta musiikista! Kertaakaan jokin yksittäinen tyylilaji ei kuitenkaan nouse päällimmäiseksi, ja Vaikenen laulaen välttääkin helposti sekametelisopan sudenkuopat, ollen sen sijaan hallittu ja tasavahva kokonaisuus. Elämänmakuiset rakkaustarinat seuraavat toistaan ja kietoutuvat yhteen; pienet ilot ja surut ovat arkisia, jopa triviaaleja, mutta Yona osaa kertoa ne niin aidon ja välittömyyden tuntuisesti, etteivät ne tunnu kliseiltä. Lauluosastolla kautta linjan vallitseva rohkea tulkinta korostaa tätä entisestään, erityisesti kappaleissa ”Liian aikaisin” ja ”Poppamiehelle”, jossa Yona laulaa lähes ilman säestystä ja luo siten poikkeuksellisen henkilökohtaisen vaikutelman. Sanoma tuntuu välittyvän suoraan artistilta kuulijalle ja juuri se tekee levystä niin tunteisiin vetoavan.

Ymmärrän kyllä hyvin niitäkin, jotka eivät voi Yonaa sietää. Hyvä ihme, inhoan itsekin suomeksi laulettua reggaeta! Ilman tunnetta Vaikenen laulaen saattaisi hyvinkin olla vain satunnaista kitaranrämpyttelyä ja alkeellisia riimejä (”minääää” – ”sielläää”). Yhtä helppo sitä olisi syyttää tekotaiteellisuudesta, mitä kyseinen termi sitten ikinä tarkkoittaakaan. Vaikenen laulaen on omalla tavallaan vaativa levy ja sen mukaan täytyyy uskaltaa heittäytyä, jos siitä haluaa saada jotain irti. Paikoin suorastaan fyysiseksi nautinnoksi kohoava tunne on paljon muotoseikkoja tärkeämpää ja palkitsee vaivannäön moninkertaisesti.

Adele: Skyfall 7″ (2012)

James Bond rynnäköi Skyfallin myötä komeasti juurilleen, mutta säilytti silti modernin ja vakavahenkisen otteensa. Adelen esittämä ja laulajattaren yhdessä Paul Epworthin kanssa kirjoittama tunnussävelmä taas tekee musiikin saralla täsmälleen saman. Se on mahtipontista, komeasti orkestroitua poppia, jossa massiivinen sovitus ja Adelen yhtä massiivinen tulkinta iskevät näyttävät ylävitoset. Parin viime vuosikymmenen tyhjänpäiväiset rokkailut ja elektropopit on helppo antaa anteeksi, kun James Bond jälleen paitsi näyttää, myös kuulostaa itseltään. Jos jotakin jää kaipaamaan, niin sekä sanoituksesta että melodiasta uupuu ”Goldfingerin” tai ”You Only Live Twicen” kaltainen muistettava teema. Siltikin, ”Skyfall” on heittämällä paras Bond-tunnari ties miten pitkään aikaan ja voi sellaisena seistä pää pystyssä 1960-luvun klassikkojen rinnalla vailla pienintäkään häpeää.

Sinkun B-puolena kuullaan biisin instrumentaaliversio. En osaa sanoa, onko säestyksen melodioita vähän buustattu vai erottuvatko ne vain paremmin kun varsin pinnassa oleva laulu ei ole täyttämässä eetteriä. Se joka tapauksessa tulee selväksi, ettei orkesterisovituksessa ole suotta kursailtu – pumpussa musisoikin kertoman mukaan peräti 77 jäsentä. Ja hyvä niin, sillä jouset ja puhaltimet ovat Bond-tunnelmalle lähes yhtä tärkeitä kuin vodkamartinit ja Walther-pistoolit.