Kingston Wall: Tri-Logy (Kingston Wall III, 1994)

Kingston Tri-LogyWall on yhtye, josta haluaisin pitää enemmän. Olisihan hienoa päästä sanomaan, että Suomesta on tullut maailmanluokan progebändi. Ja onhan se aivan totta, että Kingston Wallissa oli taitoa vaikka muille jakaa. Yhtyeen elektronisia äänimassoja, itämaisia vaikutteita ja perinteisempää progea yhdistellyt soundi oli suorastaan huumaava. Yksi asia Kingston Wallilta kuitenkin puuttui ja se oli kyky tuottaa riittävästi tasalaatuista materiaalia.

Olisi tietenkin epäreilua sanoa, ettei Kingston Wall levyttänyt yhtään hyvää kappaletta. Äänitti toki, aika montakin. Kylmä tosiasia kuitenkin on, että niiden vastapainona yhtyeen levyillä oli melkoisesti keskinkertaisia ja jopa huonoja kappaleita. Selvimmin tämä näkyy yhtyeen viimeisellä levyllä Tri-Logyllä.

Nimensä mukaisesti albumi koostuu kolmesta erillisestä kokonaisuudesta. Näistä ensimmäinen kattaa suurimman osan albumia ja jatkuu kappaleesta toiseen, raitojen alkujen ja loppujen sulautuessa toisiinsa. Jatkumolla on kestoa vinyylin verran eli noin 40 minuuttia. Mukana on viehättäviä soundeja ja mystistä tunnelmaa onnistuneesti nostattavia osuuksia, mutta kaiken kaikkiaan ideoita ei tunnu olevan riittävästi. Yksittäiset kappaleet epäonnistuvat vaihtelevista syistä. Osa on yksinkertaisesti tylsää, geneeristä Kingston Wallia (”I’m the King, I’m the Sun”). Toiset taas katkaisevat lupaavasti käynnistyvän meiningin täysin tyhjänpäiväisellä sekoilulla (”Stüldt Håjt”), jota albumilla kuullaan piinallisen paljon. Kokonaisuutena Tri-Logyn ensimmäinen osio ei vakuuta, vaan jää puuduttavaksi kuuntelukokemukseksi.

Ennen eeppistä lopetuskappaletta kuullaan jonkinlaisen välisoiton asemaan jäävät ”For All Mankind” ja ”Time”. Näissä kappaleissa on jo yritystä ja varsinkin ensin mainittu voisi hyvinkin herättää myönteisiä reaktioita, ellei kuulija olisi sitä ennen jo vaipunut koomaan.

Tri-Logyn viimeinen kappale, liki 20-minuuttinen ”The Real Thing” sen sijaan on erittäin vaikuttava teos ja todennäköisesti Kingston Wallin paras yksittäinen kappale. ”The Real Thing” on kaikkea sitä, mitä muu Tri-Logy ei ole. Monipolvinen, rikas sävellys, jossa on kuitenkin selkeä rakenne. ”The Real Thingissä” kuullaan vaikutteita fuusiosta enemmän kuin missään muussa Kingston Wall -kappaleessa, ja ne tuovat kokonaisuuteen huimasti lisäarvoa, samoin introna toimiva, eteerinen didgeridoo.

Tri-Logy tuntuu jakavan Kingston Wallin kuulijoita. Monen mielestä se on heittämällä yhtyeen paras tuotos. Itse pidän siitä huomattavasti bändin kahta ensimmäistä levyä vähemmän. Kappalemateriaali on aiempaa epätasaisempaa ja yli 70 minuutin kesto aivan liikaa. Albumin lopettava ”The Real Thing” pelastaa kuitenkin paljon ja tekee jo yksistään levystä ostamisen arvoisen. Myös kansitaide on todella komeaa ja visualisoi onnistuneesti Kingston Wallin psykedeelisiä äänimaisemia.

Kingston Wall I (1992)

Kingston Wall IKingston Wallin suomalaisessa musiikkiskenessä lähes ainutlaatuisessa sondissa on ehdottomasti jotakin maagista. Rikas äänimaailma, erinomainen tuotanto, itämaisia tunnelmia ja hard rock -kitaraa yhdistelevät melodiat sekä biisistä toiseen jatkuva flow vievät mukanaan. Ne ovat myös tienanneet yhtyeelle kanonisoidun valtaistuimen suomiprogen Olympoksella. Kingston Walliin on helppo rakastua. Valitettavasti siihen on myös helppo kyllästyä. Yhtye teki uransa aikana vain kolme levyä, joilla kaikilla on tarjota vähintään yksi mestariteos. Biisit eivät siis olleet ongelma. Ongelma olikin se, ettei yhtye luonut ainuttakaan levyä, joka olisi ollut mestariteos myös itsessään.

Jos Kingston Wallista jokin tekee elämää suuremman, niin se on juuri soundimaailma. Sen voimalla bändin esikoiskiekkokin kantaa loppuun asti. ”With My Mindin” ja ”Nepalin” kaltaiset maailmanluokan veisut nostavat tunnelmaa entisestään. Petri Wallin kitarointi soljuu kuin vesi ja Jukka Jyllin & Sami Kuoppamäen rytmiosasto svengaa vietävän hyvin.

Tarkempi paneutuminen kuitenkin tuo nopeasti albumista esiin lukuisia ongelmia. Tärkein niistä on kappalemateriaalin epätasaisuus. Jokaista hittiä kohden albumilla on yksi tai kaksi mitäänsanomattomampaa biisiä. Liian usein tarjolla on vain hurmaavia soundeja ja virtuoosimaista soitantoa. Kingston Wall I ei toki ole ainoa albumi, jonka kantava voima löytyy fiiliksestä, mutta yli tunnin kestävään albumiin toivoisi enemmän vaihtelua ja vähemmän maneereja.

Todellinen murheenkryyni albumilla on viimeisenä kuultava 8-osainen ”Mushrooms”, jonka aikana sekä trippaillaan että rokataan. Erityisesti kakkososa ”On My Own” toimii erinomaisesti yksittäisenä biisinä ja on sellaisena eräs Kingston Wallin muistettavimmista saavutuksista. Sieniteema ja väkinäiset välijutustelut herättävät kuitenkin lähinnä kiusaantuneisuutta. 20-minuuttinen järkäle kampittaa samalla koko levyn. Levy ei olisi sienittäkään ongelmaton, mutta vasta ”Mushrooms” nostaa kokonaiskeston kipurajoille.

Ei Kingston Wall ykkönen ole huono levy. Eikä sillä ole ainuttakaan suoranaisesti huonoa biisiä. Itse asiassa albumi on varsin hyvä ja ehdottomasti useammankin kuuntelukerran arvoinen. On kuitenkin olemassa tietty raja, montako variaatiota samasta teemasta yhdeltä istumalta jaksaa kuunnella. Albumi tarjoilee paljon hienoja hetkiä, mutta kokonaisuus on ohuehko ja kuluu helposti puhki.

Koto: The 12″ Mixes (1995)

Anfrando Maiolan ja Stefano Cundarin luotsaama Koto oli italodiscon räväkimpiä edustajia. Hupaisia puhesampleja ja veikeitä syntikkariffejä yhdistelleen bändin tuotanto pistää kankeampaankin eloa. Koto – the 12″ Mixes pitää sisällään nimensä mukaisesti yhtyeen sinkuista tehtailtuja pidennettyjä remixejä. Ei siis ihmekään, että kappaleiden pituus nousee kroonisesti yli kuuden minuutin.

Heti alkuun ladataan yhtyeen suurimmat hitit ”Visitors”, ”Jabdah” ja ”Dragon’s Legend”. Melko kaoottinen ”Visitors” ei ole aivan parasta Kotoa, mutta ennemmin tätä kuuntelee kuin selkäänsä ottaa. ”Jabdahista” kuultava versio ei – toisin kuin kansilehtinen väittää – ole alkuperäinen vaan vuotta myöhemmin julkaistu pornahtava megamix. Originaalin legendaarinen riffi on saanut tyytyä statistin rooliin discojumputuksen viedessä pääosan, ja biisi kärsii tästä pahan kerran.

Prinsessa Daphne

Lead on, adventurer. Your quest awaits!

Viimeistään ”Dragon’s Legend” tekee selväksi, mistä hyvästä duo oli mustan vyönsä ansainnut. Kasariklassikkopeli Dragon’s Lairia syntikkapopin keinoin tulkitseva teos kuorisi jopa Ristomatti Ratiasta parkettien partaveitsen. Uutistenlukijamainen kerronta yhdistettynä avaruussoundeihin luo hauskoja mielikuvia siitä, millaista suitsutusta nykypäivän lohikäärmeenlahtaajaritari saattaisi mediassa saada osakseen.

Maiolan ja Cundarin pantua Koton telakalle levy-yhtiö ZYX pestasi Laser Dancesta tutun Michiel van der Kuyn tehtailemaan lisää musiikkia bändin nimissä. van der Kuyn renkutukset eivät mielestäni yllä sen enempää Laser Dancen kuin Koto-veteraanienkaan tasolle. Lisäksi ne ovat aika lailla toistensa kaltaisia. Tällä kokoelmalla kuullaan kappaleet ”Time”, ”Mind Machine” ja ”Acknowledge”. van der Kuyn kynästä on lähtenyt ihan kivoja riffejä, mutta loputtoman tuntuisesti itseään toistavat kappalerakenteet ja ärsyttävät robottipuhesämplet syövät hupia. Bonuksena kuullaan vielä sekava ”Koto Mix” yhtyeen tunnetuimpia riffejä sekä van der Kuyn remix John Carpenterin The End -elokuvan tunnarista.

Koton musiikista välittyvä hyväntuulisuus ja huumori toimii yhtyeen valttina, sillä toisin kuin monet aikalaisensa, bändi on kyennyt vanhenemaan arvokkaasti. Tanssittavaksihan tällaiset on tarkoitettu, mutta yllättävän mieluusti näitä kuuntelee muutenkin. The 12″ Mixes on ihan hyvä läpileikkaus orkesterin tuotannosta; useimmista kokoelman ralleista vain sattuu helposti ja vieläpä täysin laillisesti löytymään paljon parempiakin versioita.

Sarcófago: The Worst (1996)

Kyynisempi voisi sanoa The Worstin nimen kertovat levystä kaiken oleellisen. Sarcófagon viides ja viimeinen täyspitkä on varmaankin kehnointa studiossa tehtailtua death metallia jota olen milloinkaan joutunut kuuntelemaan. Osapuilleen joka ainoa asia on albumilla päin helvettiä, mikä on sitäkin piinallisempaa, kun ottaa huomioon Sarcófagon kolmen ensimmäisen albumin olevan kautta linjan laadukkaita ja omaperäisiä.

Myöhäiskauden Sarcófagoa leimaa kolme asiaa: paskat soundit, mitäänsanomattomat riffit ja aivan järkyttävän kuuloinen rumpukone. Toisin kuin samoilla linjoilla kulkenut, muutaman laatumätön tarjonnut Hate, The Worst vie nämä heikkoudet kuitenkin äärimmilleen loputtomasti laahaavalla, tylsääkin tylsemmällä jyystöllään. Kuunnelkaa ”God Bless the Whores” tai ”The Necrophiliac” niin tiedätte mitä tarkoitan. Tai oikeastaan, kuunnelkaa mieluummin jotain muuta.

Sarcófago ei liene koskaan ollut yhtye, joka tunnetaan syvällisistä teemoista tai kielellisestä lahjakkuudesta. Monasti mennään heittämällä huumoriosastoon, vaikka alkuaikojen törky onkin vaihtunut erikoiseen moraalisaarnaan. ”Drugs will not make better your stupid life. / Long hair will not give you force to live. / Tatooing your ass will not turn you into batman. / Alcohol is not the chemistry of happiness.”

Tuikkii levyllä jokunen valonpilkahduskin. ”Army of the Damned” ja ”Plunged in Blood” ovat toimivia vaikkakin melko yhdentekeviä, ja niissä kuultava groove on (tai oli) orkesterille aivan uusi aluevaltaus. Kummankin aikana kajahtaa ilmoille myös menevä soolo. Suoraviivainen ”Shave Your Head” sekä turhahko ”Satanic Lustin” uusioversio ovat perinteisintä The Worstin tarjoamaa Sarcófagoa, ja ensin mainitussa on vimmaa ja tunnetta, joka levyltä muuten lähes tykkänään uupuu.

The Nights of Iguana 12″ EP (1990)

Epäonnistuneen Ameriikanvalloituksen jälkeen The Nights of Iguanalla ei enää ollut järin painavaa sanottavaa, joskin laulaja Floyd Superstar nautti singlen tai parin jälkeen nopeasti kokoon kuivahtaneesta soolourastaan huolimatta jonkinmoista kulttisuosiota aina 2006 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Kitaristi Puka Oinonen pääsi sittemmin kotimaan kamaralla osalliseksi jättimäisestä suosiosta Lapinlahden Lintujen riveissä. Muiden jäsenten kohtalona oli vaipua unohduksiin eivätkä he tietääkseni enää osallistuneet huomionarvoisiin projekteihin (korjatkaa mikäli erehdyn). Näiden vaiheiden ja Yhdysvaltojen kiertueen väliin mahtuu kuitenkin vielä yksi episodi: Hollywoodissa äänitetty, yhtyeen nimeä kantava EP.

Heti alkuun on sanottava, että vaikka kyseessä onkin laadukas ja tasavahva tuotos, esillä ovat myös kaikki syyt vihata Iguaaneja. Yhtyeelle kiusallisen tyypillinen, ”ison maailman henkeä” varsin teennäisesti tavoitteleva mahtipontisuus on vain yksi niistä. Täytebiisit ovat toinen. Vähätellä ei sovi myöskään Floydin ylimielisellä äänensävyllä ja kehnohkolla aksentilla laiskasti artikuloidun tankeroenglannin ärsyttävyyttä. ”Shining like a dessert sun.” ”Laissenss ty kill.” Ja niin edespäin.

Toisaalta levy saattaa hyvinkin olla bändin koko uran paras julkaisu. Tuotanto & soitanto on kaikin puolin tasokasta, vaikkakaan ei kovin mieleenpainuvaa. Levy myös esittelee The Nights of Iguanan monipuolisimmillaan ja antaa kenties viitettä siitä, mihin suuntaan yhtyeen musiikki olisi edennyt, jos mainittu läntisen pallonpuoliskon invaasio olisi ollut suksee.

”She Must Be in the Air” on oivallinen aloitus. Akustinen riffi, tunnelmallinen kertosäe sekä menevä kitarasoolo nostavat helposti biisin ylivoimaiseksi The Nights of Iguana -suosikikseni. ”Mau Mau” on ihan hauska boogie, ja ”Broken Heel” tanakkaa hardrockia, jonka painostava kitaravalli kuulostaa melkein Black Sabbathilta. Edes pitkästyttävä balladi ”My Lucky One” ei ole aivan niin tympeää täytettä kuin Iguanan kummastakin pitkäsoitosta suuren osan haukkaava jämäosasto.

The Nights of Iguana on kappale suomalaisen rockmusiikin historiaa, vaikka sitten melko pieni sellainen eikä välttämättä millään muotoa vallankumouksellinen tai edes poikkeuksellisen hyvä. Bändin viimeinen EP on leipääntyneiden ammattimiesten työtä ajalta, jolloin kasari alkoi jo olla menneisyyttä, ja oman aikansa lapsena se on myös nautittava.