Chris Rea: The Road to Hell (1989)

roadtohellManner-Euroopan ulkopuolella iskelmää ei genrenä juuri tunneta, joten Atlantissa kelluvien saaripahasten (ml. Amerikka) väestö joutuu tyydyttämään tarpeensa aikuisbluesilla ja pehmorockilla. Brittiläisen laulaja-kitaristi Chris Rean tuotannosta kumpaakin lötyy roppakaupalla. Tämähän ei tietenkään ole mikään moite ja Rean ehkä tunnetuimmalla levyllä The Road to Hell pliisu ruotsinlaivaosasto jääkiin minimiin. Sen sijaan albumi tarjoaa vähäeleistä mutta muhkeasti tuotettua kasarirokkia, jolle bluesvaikutteet ja Rean kitaramaalailut tuovat roimasti lisäarvoa.

Jos kasarista ei pidä, niin tuskinpa myöskään Rea sytyttää. Kuten odottaa sopii, virveli jysähtää jyhkeämmin kuin bassorumpu ja yleisilme noin ylipäänsä on varsin elektroninen. Toisaalta aikakauden pahimmat sudenkuopat vältetään – levy on ehkä muovinen ja maneerinen, mutta se voisi olla vielä paljon muovisempi ja maneerisempi. Jos albumista jokin erottuu edukseen, niin se onkin nimenomaan tuotanto, joka tuo simppeleihin sävellyksiin roppakaupalla potkua. Biiseistä löytyy niin mehukkaita bassosoundeja kuin tyylikkäitä syntikkamausteitakin. Varsinkin nimikappaleen äänimaisemaan upotetut lukemattomat kerrokset viehättävät ja lisäävät kappaleen elinikää huimasti. Harkiten käytetyt naistaustalaulajat, Rean röhinä ja melodiset kitarasoolot viimeistelevät onnistuneen äänimaailman.

Kappalemateriaaliltaan The Road to Hell pysyy jatkuvasti korkeatasoisena. Viisuista löytyy juuri sopivasti vaihtelua, niin ettei levy ala toistaa itseään, mutta pysyy kuitenkin yhtenäisenä. Myös sanoitukset ovat keskimääräistä kunnianhimoisempia Rean tutkiskellessa ihmiselämän kauhuja rakkauden loppumisesta kuolemaan ja kaupunkielämän yksinäisyydestä kokonaisten kansojen kärsimyksiin. Albumin huippuhetkeksi nousee eeppisyyden rajoja kolkutteleva ”Looking for a Rainbow”, jonka sanoitus viljelee viittauksia niin Raamattuun kuin Bob Dylaniinkin.

Poikkeuksen jykevään kokonaisuuteen tuo loputtomalta tuntuva finaali ”Tell Me There’s a Heaven”, jonka mauttomat jouset ja äitelä yleisilme lähes pilaavat koko levyn. Tyylillisesti biisi sopisikin paremmin jonkin valistusvideon taustamusiikiksi, ja siihen sitä itse asiassa käytettiinkin pari vuotta levyn ilmestymisen jälkeen. The Road to Hellille se on pelkkää painolastia. Aivan niin paljon en kappaletta kuitenkaan inhoa, että olisin valmis lyttäämään koko levyn. Vai voiko sitä muka vihata albumia, jonka ensimmäisessä kappalessa haastellaan hetken aikaa selvää suomea?

Spin̈al Tap: This is Spin̈al Tap (1984)

This is Spinal TapHyvistä hevibändeistä puhuttaessa Spin̈al Tap jää helposti vähemmälle huomiolle. Syystäkin, lisännee moni, mutta itse en voisi juuri enempää eri mieltä olla. Bändin myöhemmistä julkaisuista voidaan kylläkin olla montaa mieltä, mutta vuonna 1984 ilmestynyt This is Spinal Tap – laskutavasta riippuen joko bändin ensimmäinen tai peräti 13. studioalbumi – on alusta loppuun täyttä tavaraa. Sen kappaleet ovat monipuolisia, kompakteja ja tarjoavat joka ainoa koukun tai pari.

Koska kyseessä on ”kokoelma” yhtyeen suurimpia hittejä eri aikakausilta (mukana myös yksi uusi ralli, totta kai), levyltä ei löydy kahta samanlaista biisiä. Silti on lähestulkoon pakko puhua Spin̈al Tap -soundista, jonka kyllä tunnistaa, halusi tai ei. Koska piikki on suunnattu erityisesti vanhan kaartin hevipumppuja kohtaan, albumia voi samalla tutkailla eräänlaisena läpileikkauksena siitä, kuinka metallimusiikki oikein pääsi syntymään. Jotain albumin tasosta kertoo se, että tavaraa voisi luulla täysin aidoksi, ellei paremmin tietäisi, ja useampi kuin yksi kappaleista olisi voinut vuosikymmen tai pari aiemmin julkaistuna kohota Atlantin molemmin puolin top kymppiin.

On valitettavan harvinaista, että lähes jokaisella julkaistulla albumilla on pari enemmän tai vähemmän huonoa tekelettä. This is Spinal Tapilla ei ole yhtään, vaikka ”America” onkin muuhun soitantoon verrattuna latteahko. Ja kun sekin kerran on se edellä mainitsemani ”uusi” kappale, voitaneen tyylitajun notkahduksen sijaan puhua inhorealismista. ”Sex Farm” taas on jo aidosti huono kappale, mutta niin huono, että on siltikin valtavan viihdyttävä.

Muutoin albumi onkin sitten kerrassansa rautaa. Ritchie Blackmoren klassisvaikutteiselle kitaroinnille oikein olan takaa naureskeleva ”Heavy Duty” on ehdottomia suosikkejani, samoin areenarockin huudatusstandardit kivuttomasti täyttävä ”Tonight I’m Gonna Rock You Tonight”. Huikaisevan hyvän flow’n tarjoava ”Rock and Roll Creation” on mustempi kuin Sapatti itse, eikä vastustamattoman mukaansatempaava ”Stonehenge” olisi tehnyt Born Againille lainkaan hallaa. Varhaista Beatlesia mukaileva ”Cups and Cakes”, erehdyttävästi Rolling Stonesilta haiskahtava ”Gimme Some Money” sekä viattomuudessaan kyynelet silmiin tuova ”Listen to the Flower People” mukailevat onnistuneesti hevirokin syntyyn johtanutta musiikillista kehitystä. 60-luvun soundit on tavoitettu erinomaisesti – valitettavasti hevivetäisyjen kohdalla ei voi sanoa samaa, eivätkä tuhnut soundit todellakaan mene yhteentoista saakka.

Muitakin huonoja puolia toki löytyy, jos tikun kanssa haluaa tonkia. CD-uusintapainoksissa kuullaan bonusraitoina ”Christmas With the Devil” sekä edellä mainitun ”Scratch Mix” jotka ovat sekä ylipitkiä että melko tönkköjä, varsinkin levyn parempiin hetkiin verrattuna. Hauskoja anekdootteja joka tapauksessa. Bändin soitannossa ei myöskään voida puhua mistään teknisestä majesteettisuudesta, vaikka Guitar World nimesikin vuonna 2004 Nigel Tufnelin historian 23. parhaaksi kitaristiksi. Urkuri ”Caucasian” Jeffery Vanston sen sijaan soittelee pariin otteeseen varsin veikeitä sooloja, ja onkin harmi, ettei hän sen enempää levyllä kuin elokuvassakaan päässyt kovinkaan paljoa parrasvaloihin.

FM ja kohtalon kolhut

Jos fanaatikkofaneja on uskominen, liki jokainen planeetallamme vaikuttanut orkesteri kävi jossain uransa pisteessä lähellä läpimurtoa – pois lukien tietenkin ne tyylilajit, joissa suosio on ilmiselvä osoitus itsensä myymisestä. Luonnollisesti syypää takariviin jäämiselle ei milloinkaan ole yhtyeessä tai kuluttajien vaikeasti ennustettavissa päähänpistoissa, vaan isoissa pahoissa levy-yhtiöissä, joiden virheliikkeet, hitaat reaktiot ja välinpitämättömyys kykenevät tuhoamaan yhtyeen kuin yhtyeen. Siellä kun ei välitetä mistään muusta kuin rahasta, joten mitään motivaatiota saada bändien hittipotentiaalia hyödynnetyksi ei ole.

Cameron Hawkins ja syntikka.

Cameron Hawkins ja syntikka. Kuva Laurie Overton.

Oma suosikkini näistä kohtalon kolhimista unohdetuista neroista on kanadalainen FM. Pohjois-Amerikan ulkopuolella tuntemattomaksi jäänyt, Nash the Slashin ja Cameron Hawkinsin vuonna 1976 perustama progetrio nauttii kotikulmillaan Torontossa arvostusta paikallisena suuruuteena. Useampi kuin yksi ulkolainen taas on kuvannut bändiä osuvasti ”Kanadan suurista progebändeistä pienimmäksi”. Ensimmäisen vuosikymmenensä aikana FM kävi tutun kaavan mukaisesti useita kertoja suursuosion kynnyksellä, mutta joka kerta ohraleipä niin sanotusti tuli ja otti. Yleensä syynä olivat ongelmat rahoituksessa ja levyjen jakelussa. Progen aikakausi alkoi joka tapauksessa olla jo ohi, joten tokkopa levy-yhtiöitä voi varovaisuudesta moittiakaan. Tai sitten bändi vain oli huono-onninen.

70-luvulla levy-yhtiöt olivat huomattavasti nykymenoa kiinnostuneempia kokeilemaan kepillä jäätä ja pestaamaan nuoria yhtyeitä. Toisaalta tarjontakin oli vähäisempää, mutta niin joka tapauksessa kävi, että Kanadan yleisradion omistama CBC Records otti FM:n talliinsa. Bändin esikoislevy Black Noise oli ensimmäisten kokonaan digitaalisesti äänitettyjen joukossa, mikä sopikin kuvioon, kun levyllä kuultiin sellaisia kappaleita kuin ”Phasors on Stun”, ”Slaughter in Robot Village” ja ”Aldebaran”. Levyä painettiin huikeat 500 kappaletta ja sitä myytiin pelkästään postimyynnin kautta. Ei siis ihmekään, että Black Noise jäi vähälle huomiolle, vaikka FM oli aiemmin musisoinut jopa telkkarissa.

Vitutusta oli ilmassa ja Nash the Slash suuntasi soolouralle, joka saikin nopeasti siipiensä alle kohtalaisen puhurin. Kolme vuosikymmentä myöhemmin mies muisteli eräässä haastattelussa FM:n ongelman olleen manageroinnin kankeus. Itse asiaan ei päästy, kun toiminta jämähti loputtomaan nysväämiseen ja neuvottelemiseen. Soolourallaan Nash the Slash hoiti hommat kättä päälle -periaatteella ja lämmittelikin The Who’n ja Iggy Popin kaltaisia nimiä.

FM:n leirissä Nash the Slashin korvasi muuan Ben Mink ja Black Noisen tuuttaamisen otti hoitaakseen Yhdysvaltalainen Visa Records. ”Phasors on Stun” julkaistiin singlenä ja se kipusi top 20:n molemmin puolin rajaa. Albumi myi reilut 100 000 kappaletta ja ansaitsi kultalevyn. Asiat olisivat siis olleet mallillaan, elleivät sopimusongelmat olisi lyöneet rahahanoja umpeen. Visa ja FM jäivät ilman osuuttaan levymyynnistä Kanadassa. Myös suunnitellun kakkosalbumin tekeminen lykkääntyi kohtalokkaasti, kun Kanadan jakelija GRT teki konkurssin. Ennen hiljaiseloon siirtymistä FM julkaisi vielä vuosina 1979 ja -80 pitkäsoitot, jotka allekirjoittaneen mielestä tosin ovat varsin mitäänsanomattomia. Paljon mielenkiintoisempi on vähemmälle huomiolle jäänyt, vain rajoitetun jakelun saanut ja jonkinlaisen välityön asemaan päätynyt Direct to Disc, jonka yhtye teki Ben Minkin kanssa ennen Visa Recordsin leipiin siirtymistä. Nimensä mukaisesti kerralla purkkiin vetäisty vinyyli sisältää kaksi vartin mittaista sävellystä, joista toisessa kuullaan analogisyntetisaattorin läpi rutattua rumpali Martin Dellerin aivosähkökäyrää.

Takatukkien ja toimintaleffojen vuosikymmenen FM mainosjulistepuolenvälin lähestyessä Nash the Slash palasi FM:n, mutta ensimmäinen alkuperäiskolmikon uusista aikaansaannoksista oli kuitenkin Nash the Slashin sooloalbumi American BandAges. Eipä se FM:ltä juuri kuulostakaan. Jos vuonna 1977 proge alkoi olla menneen talven lumia, niin vuoteen 1985 mennessä FM:n tarjoaman fuusiojazzin ja Star Trekin synteesin kaupallinen potentiaali oli laskenut nollan alapuolelle. Elektronisuus oli kuitenkin edelleen kuvioissa, ja uusi albumi Con-Test hyppäsikin häpeilemättä synth pop -kelkkaan. Progea albumilta on turha hakea, mutta sinkkuna julkaistu ”Just Like You” on kieltämättä tarttuvaa tavaraa.

Kuvakaappaus Just Like You -videosta.

”Just Like You” ja FM:n uusi poikabändi-look.

Albumin julkaisussa ilmeni kuitenkin ongelma: yhtyeen levyjä Kanadassa levittänyt Passport Records teki konkurssin. Hätiin laukkasi Quality Records, jonka suojissa myös Nash the Slashin soololevyt löysivät tiensä kuluttajille. ”Just Like You” kipusi singlelistalla sijalle 38, mutta tällä kertaa konkurssivuorossa oli Quality, ja Con-Test katosi kaupoista. Luultavasti tästä syystä pari vuotta myöhemmin julkaistu Tonight sisälsi uusien biisien joukossa myös Con-Testin parhaita paloja. Singlejulkaisu ”Dream Girl” kertoo jo nimellään karua tarinaa siitä, kuinka omaperäiseksi kokeellisena avaruusrockbändinä aloittanut FM oli heittäytynyt. Eipä ihmekään, että albumi jäi FM:n viimeiseksi, vaikka albumin musiikkia kuullaankin Perjantai 13. -slashersaagan seitsemännessä osassa The New Blood. Alkuperäisen FM:n kanssa bändillä ei tuolloin ollut enää juurikaan tekemistä, vaan Hawkinsin tukijoukot vaihtuivat vuosittain.

Parin viimeisen vuosikymmenen aikana FM on yrittänyt comebackia kolmesti tutuissa merkeissä. Monessakin mielessä. Yksinomaan positiivinen asia on, että bändi esittää tätä nykyä jälleen elektronista progea. Ikävämpää on, että Black Noisea lukuunottamatta orkesterin albumeja ei ole saanut CD-muodossa kuin vasta parin viime vuoden ajan, kiitos master-nauhojen katoamisen. Vuodesta 2011 lähtien yhtye on ollut jälleen toiminnassa (miehitys on jo ehtinyt kokea muutoksia!) ja valmistautuu uuden albumin julkaisuun. Kaiken kaikkiaan bändillä tuntuu pyyhkivän pitkästä aikaa hyvin, vaikka vuoden 2012 OhioProg-festivaalit ja sitä myötä myös FM:n suunniteltu esiintyminen peruuntuivatkin. Rahoitusongelmien vuoksi, totta kai.

Lisää aiheesta voi ja kannattaa lukea The FM Archive -sivustolta, jonka kuva-arkisto dokumentoi bändin kokemat tyylimuutokset (sekä Nash the Slashin tyylin muuttumattomuuden) paremmin kuin mikään sanallinen ilmaisu.

Venom: Welcome to Hell (1981)

Venom: Welcome to HellVuonna 1981 heavy metal haki uusia muotoja rivakammin kuin koskaan ennen, kun yhä uudet yhtyeet piiskasivat musiikkiinsa lisää vauhtia ja entistä jykevämpiä riffejä. Silti tuolloin alalla vaikuttaneet orkesterit voidaan suuremmitta tuskitta lokeroida kahteen osastoon: ensimmäisessä ryhmässä olivat 70-luvun raskassoutuiset blues-bändit, toisessa taas heidän oppipoikansa, jotka punk-vaikutteistaan huolimatta pysyttelivät pohjimmiltaan melodisina.

Ja sitten oli esikoisalbumillaan sodan musiikkia vastaan julistanut Venom, joka pian sai taakseen monituhatpäisen opetuslasten joukon. Tekninen taituruus ei enää ollut ainoa tie suuruuteen. Riitti, että soitanto oli sopivan ronskia ja sanomassa riittävän suuri annos törkyä. Tässä mielessä Venom oli ja on enemmän punk- kuin metallibändi. Welcome to Hell on ennen kaikkea kauhuelokuvan musiikillinen vastine. Alice Cooper ja kumppanit olivat toki jo aiemmin toimineet menestyksellä kauhurockin saralla, mutta Venom oli ensimmäinen, joka ei pilannut vitsiä paljastamalla sitä. Sillä tiellä jatkoivat lukemattomat örinäbändit, mutta niiden ylivoimaiselta enemmistöltä puuttui Venomin poikamainen kohellus, hupaisa äijäily sekä kieli poskessa -asenne.

Juuri se tekee Welcome to Hellistä alansa kärkikastia ja edelleen kuulemisen arvoisen. Venom paitsi kauhistuttaa, myös naurattaa. Omalla rujolla tavallaan Welcome to Hell rokkaa yhtä kovaa kuin Little Richard tai Rolling Stones. Sitä ei ole kukaan kyennyt samalla taialla toistamaan jälkikäteen. Tietenkään Venom ei esikoisellaan ollut yhtä varmaotteinen kuin sitä seuranneilla Black Metalilla ja At War With Satanilla, mutta kenties osa albumin viehätystä onkin juuri se, ettei yhtye tainnut itsekään tarkalleen tietää, mitä oli tekemässä.

Jokainen Welcome to Hellin kappale on toimiva ja kuulemisen arvoinen, vaikka osa jääkin lähinnä tavallista härskimmällä otteella esitetyksi aikansa perusmetalliksi. Albumilta löytyy kuitenkin sellainen tujaus klassikoita, että heikompia hirvittää. Julmetun nopea ”Sons of Satan” on kuin saatananpalvontaan hurahtanut Motörhead. ”Welcome to Hell” tarjoaa muutaman yksinkertaisen riffin, mutta jumalauta miten meneviä kaikki kolme ovat! Tunnelmallinen välisoitto ”Mayhem with Mercyn” malliin tulisi kymmentä vuotta myöhemmin lähes pakolliseksi osaksi jokaisen itseään kunnioittavan black metal -yhtyeen katalogia. Lienee turha mainita, että eräs norjalainen poikabändi sai nimelleen inspiraation kyseisestä kappaleesta.

Welcome to Hellin B-puoli alkaa Venomin ehkä kaikkein käänteentekevimmällä kappaleella. Jos jonkin yksittäisen biisin yli päänsä voi sanoa olleen lähtölaukaus kokonaiselle musiikkigenrelle, niin ”Witching Hour” on, hetki jona thrash metal syntyi. Tempo on rivakka, kitara kuin sirkkeli ja Cronos ärjyy räkäisen äijämäisesti. Haparoivia askeleita eeppisyyden saralla ottava ”One Thousand Days in Sodom” on myös yksi suosikeistani, vaikkei onnistukaan pitämään yllä muulle albumille ominaista henkeäsalpaavaa intensiteettiä. Kolmas huippuhetki on Venomin suurimpiin hitteihin lukeutuva ”In League with Satan”, jossa alkukantainen rumpukomppi, hypnoottinen toisto, huonoa makua edustavat sanoitukset sekä väärinpäin käännetyt örinät rakentavat hyytävää tunnelmaa. Kaikkia näitä elementtejä tulisivat black metal -yhtyeet toistamaan kyllästymiseen saakka, mutta Venom lienee ainoa, jonka tulkinta aiheesta sisältää huudatuskertosäkeen.

Mikäli edellä mainitut biisinnimet eivät sano mitään, asiantilaan on syytä puuttua välittömästi. Harva albumi sisältää näin kattavan valikoiman bändin suurimpia hittejä, vaikka onkin sanottava, että Venomin hienoimmat vetäisyt olivat 80-luvun alussa lähes poikkeuksetta sinkkuja. Welcome to Hellin kappalemateriaali on joka tapauksessa kautta linjan kuuntelukelpoista, vaikka kokonaisuus onkin hitusen epätasainen ja jää siten piirun verran jälkeen seuraajastaan Black Metalista, joka on albumina eheämpi ja soundeiltaan jämerämpi. Itse en myöskään kuulu niihin, jotka pitävät albumilla runsain mitoin kummittelevia soittovirheitä positiivisena asiana, vaikka eivätpä ne toisaalta mitään haittaakaan. Kaikenmaailman näpertely ylipäänsä on täysin merkityksetöntä tämän levyn kohdalla. Venomin kaltaisessa musiikissa on kyse kiukusta, ja tässä rähjäämisessä sitä on vaikka muille jakaa.

Deep Purple: Perfect Strangers Live (2013)

Deep Purple: Perfect Strangers Live -kansikuvaDeep Purplen comebackin alkuvuosilta ei kertoman mukaan ole olemassa kuin yksi koko konsertin kattava taltiointi. Nyt tämä ihme on saatu myös suuren yleisön saataville omaperäisesti nimetyn Perfect Strangers Live -DVD+CD:n muodossa. Mikäli joku kummastelee, miten Melbournessa 1984 purkitettu arkistojen aarre on selviytynyt julkaisematta lähes 30 vuotta, niin vastaus piilee siinä tosiasiassa, että koko levy on aivan kauheaa paskaa. Eipä sillä, etteikö Deep Purplelta olisi laadukastakin live- ja muuta arkistomateriaalia julkaistu ihan riittämiin. Onpahan joka tapauksessa sitten tältäkin kiertueelta olemassa livelevy, vaikka (tuolloin) uusi materiaali Perfect Strangers -albumilta ei olekaan sen tasoista, että live-versiot siitä todella olisivat tarpeellisia edes die hard -fanien keskuudessa.

Gillan ei laula kovinkaan hyvin, vaan ääni kuuluu olevan pahan kerran poissa. Falsetti on käheä ja laulu menee toistuvasti karjunnan puolelle. Äänen ollessa tässä kunnossa voidaan pienenä ihmeenä pitää ”Child in Timen” ainakin kohtuullista onnistumista – olin jo valmistautunut painumaan myötähäpeästä maan alle. Senkin aika on sitten 10 vuotta myöhemmin äänitetyllä Live in Europe 1993 -tuplalla.

Myös Blackmore vaikuttaa olleen tuona kohtalokkaana iltana pihalla. Sooloissa ei ole päätä eikä häntää, vaan ne koostuvat lähinnä satunnaisista riitasoinnuista ja tiluttelusta. Varsinkin ”Strange Kind of a Woman” on aika karmean kuuloinen ja sooloista huomaa, miten Blackmorelta välillä loppuvat ideat kesken – ensin tauko, sitten lisää tilutusta. ”Under the Gun” pitkine sooloiluineen on samaten melkoisen piinallista kuultavaa ja melodiat menevät jatkuvasti nuotin vierestä. Tommy Bolin soitti samat biisit Last Concert in Japanilla paremmin, vaikka hänen kätensä oli tuolloin heikkolaatuisen heroiinipiikin jäljiltä tunnoton.

Muukaan bändi ei suuremmin loista, joten ehkä Blackmore oli vain vittuuntunut. On helppo kuvitella hänen yrmeän tympääntynyt ilmeensä. Deep Purple soittaa ihan rehellisesti laiskan ja kyllästyneen rutiinikeikan. Gloverin bassoa ei edes suuremmin kuule, sillä soundit ovat niin ohuet, että kyseessä voisi melkein olla poikkeuksellisen laadukas bootleg-julkaisu. Laulu menee tuon tuosta piikkiin ja kitara on soolojen aikana aivan liian kovalla. Hevimetallissa asiaankuuluvaa jytinää piisaa, muttei juuri muuta. Se, että Deep Purplella oli aikanaan myös herkempi puolensa, ei välity tästä mekastuksesta lainkaan.

70-luvun hittien ohella settilistassa on mukana viisi Perfect Strangersilta otettua biisiä sekä Rainbow-kitarasooloilu ”Difficult to Cure”. Sen Blackmore sentään soittaa oikein, joten ehkä vasta paluun tehnyt bändi ei vain ollut vielä saanut palasia loksahtamaan kohdalleen. Paria pakollista ja etukäteen huolellisesti ulkoa opeteltua kökköjammailua lukuun ottamatta biisit esitetään studioversioille orjallisen uskollisena, vaikkakin huonommin. Kyseessä on varmaan Deep Purplen huonoin livelevy milloinkaan, vaikka bändin (tai levy-yhtiöiden) julkaisupolitiikka ei ole viime vuosina muutenkaan jaksanut pidellä lippua järin korkealla. Kaiken lisäksi tekele kestää piinaavat 116 minuuttia. Mikäli rohkeus riittää, sitä voi myös tapittaa lootan mukana tulevan DVD:n, joka kestää kymmenen minuuttia pidempään. Heikon esityksen voisi tietenkin pistää ylirasittuneisuuden piikkiin, kuten niin monet muutkin kompuroinnit Deep Purplen historiassa, mutta on vaikea käsittää, miksi kenenkään pitäisi nähdä tämä konsertti uudestaan ja uudetaan.

Nash the Slash: American BandAges (1984)

American BandAgesNash the Slash oli pitkän uransa aikana poikkeuksellisen innokas tehtailemaan covereita. Vielä poikkeuksellisempaa on, että näitä lainoja kuuntelee ihan mielellään. Entisten ja tulevien FM-bändikaverien Martin Dellerin ja Cameron Hawkinsin avustuksella äänitetty cover-kimara American BandAges jatkoi siinä suhteessa kunnioitettavaa perinnettä. Se on kuitenkin myös Nash the Slashin ylivoimaisesti helppotajuisin ja valtavirtaisin albumi. Vaikka syntetisaattoritaustoilla ja elektronisilla käsien läpsytyksillä varustettu ”Hey Joe” onkin taatusti epäsovinnainen, puuttuu albumilta muulle Nash-tuotannolle ominainen anarkia.

Kovin kaupalliseksi American BandAgesia ei voi siltikään sanoa, ja vaikka voisikin, se ei tee tästä huonoa levyä. Tunnistettava Nash the Slash -soundi on tallella ja äkkiväärät käänteet tuovat rock-klassikoista esiin aivan uusia puolia. Rajuimmat muutokset on joutunut läpikäymään Count Fiven ”Psychotic Reaction”, jossa vainoharhaista tunnelmaa herättävät painostava sovitus ja pitkät yksinpuheluosuudet. Muita suosikkejani ovat turboahdettu ”Born to be Wild” -tulkinta sekä vain CD-uusintapainokselta löytyvä Moog-blues ”(I’m a) King Bee”. Kyllä, se Muddy Watersin biisi; versio on ilmeisesti äänitetty alun perin vuonna 1988 ilmestynyttä The Legend of Wolf Lodge -elokuvaa varten. Mainitulta uusintapainokselta löytyy myös Nashin ensimmäinen hitti, Jan & Deanin ”Dead Man’s Curve”, joskin Children of the Night -albumia heikompana versiona.

Soundillisesti American BandAges ei ole yhtä omaperäinen tai rikas kuin muut Nash the Slash -albumit. Biisit on ajettu Nash-muottiin ja sillä selvä, joten alkujärkytyksen jälkeen suurempia yllätyksiä ei ole luvassa. Syntetisaattorit ovat aika isossa roolissa – ehkä tavallistakin isommassa – kun taas säröviulut ja vastaavat uppoavat säestykseen. Miksaus on onnistunut ja soundit sopivan järeät, tuotanto lie parempaa kuin millään muulla NtS-albumilla. Myös Nash the Slashin kehittyminen laulajana tulee tällä albumilla esiin. Laulusuoritukset ovat paljon aiempaa hallitumpia ja itsevarmempia, ja niistä löytyy aivan uudella tavalla munaa, mikä sopiikin erityisen hyvin ”Born to be Wildiin” ja muihin stadionrock-standardeihin.

Nash the Slash: Children of the Night (1981)

Nash the Slash: Children of the Night

Viime vuonna aktiiviuransa päättänyt Nash the Slash tunnetaan paremmin erikoisesta imagostaan kuin musiikistaan. Valkoiseen smokkiin ja sideharsoihin pukeutunut miekkonen ei koskenut sähkökitaraan, mutta paikkasi ”puutetta” mandoliinista kaavituilla voimasoinnuilla ja efektimuurin läpi runnotulla viululla. Tällä perusteella muusikko olisi helppo viskata novelty-kategoriaan, mutta siihen Nash the Slash oli aivan liian anarkistinen ja kunnianhimoinen. Valtavirran poppia, elektronista kaaosta ja kokeellista rockia taiten yhdistelevä yhden miehen orkesteri taitaa populaarimusiikin konventiot erinomaisesti, mutta purkaa ne osiin ja yhdistelee uudelleen täysin arvaamattomin lopputuloksin. Luovan hullun toinen soolopitkäsoitto Children of the Night ei ole hänen omaperäisimpänsä, mutta ehdottomasti suosituin se on.

Mikäli pari välisoittoa lasketaan pois, Children of the Nightin materiaali menee aika tarkkaan puoliksi coverien ja Nash the Slashin omien sävellysten välillä. Intro ”Wolf” tarjoaa Sergei Prokofjevin Pekkaa ja Sutta korvat lukkoon lyövällä äänivallilla ryyditettynä, ja erikoisia äänimaisemia tarjoillaan myös kolmessa muussa instrumentaalissa.

”Children of the Night” on tunnelmaltaan kuin kauhuelokuva ja tuo mieleen sekä Robert E. Howardin samannimisen novellin että Black Sabbathin ensimmäisen levyn. Heavy metal -henkisen riffittelyn ja pahaenteisten sanoitusten luulisi olevan ristiriidassa syntetisaattoritaustan kanssa, mutta todellisuudessa koko asiaa ei tule edes ajatelleeksi.

Jyrkän kontrastin synkähköön materiaaliin luovat veikeät poprock-versioinnit ”Dead Man’s Curve” ja ”19th Nervous Breakdown”. Ensin mainittu oli tietoisen pöhkön musavideonsa siivittämänä Nash the Slashin suurin hitti, jälkimmäinen taas pistää syntikka-arpeggioineen ja tapposärjettyine mandoliineineen huimasti vauhtia The Rolling Stonesin jo alkujaankin rivakkaan tuotokseen. Deep Purple -cover ”Dopes on the Water” menee suoraan huumoriosastoon, mutta tarjoaa silti täysin pätevää sooloilua

Vaikka albumilla on kuultavissa melkoista tyylilajien kirjoa hevistä syntikkapoppiin ja efektipainotteisista sooloiluista klassisten kappaleiden rock-versioihin, se pysyy yhtenäisenä ja tiivistunnelmaisena kokonaisuutena. Ehkä se johtuu soitinvalikoimasta ja äänimaailmasta, jotka ovat äärimmäisen poikkeukselliset mille tahansa mainituista genreistä. Useammassa kuin yhdessä kappaleessa rumpukone on kokonaisuudessaan korvattu elektronisella jyskeellä, mitä ei kuitenkaan heti kättelyssä edes huomaa.

Huomio kiinnittyy myös Nash the Slashin monipuolisuuteen laulajana. Mikään kultakurkku hän ei ole, mutta osaa eläytyä kappaleiden vaihteleviin tunnelmiin kuulostaen väliin aggressiiviselta, väliin eteeriseltä ja – ”Dead Man’s Curven” tapauksessa  – lystikkäältä. Useimmat Nash the Slashin omat kappaleet tosin ovat instrumentaaleja, mutta niissäkin tanakat taustat ja instrumenttipuoli, jolla todella sattuu ja tapahtuu, pitävät mielenkiinnon ylhäällä kuuntelukerrasta toiseen. Tuottaja Steve Hillagen loihtima äänimaailma on rikas ja monipuolinen.

Nash the Slashin tapa koota rock-kliseet yhteen ja kääntää ne sitten ylösalaisin on äärimmäisen virkistävää. 2010-luvulla, jolloin rock-musiikki tuntuu olevansa kaavoihinsa pahoin kangistunut ja marginaalisimmatkin tyylilajit koluttu läpikotaisin puhki Children of the Night tuntuu tuoreelta ja sen sanoma ajankohtaiselta, vaikka albumilla on ikää jo yli 30 vuotta.

Laser Dance: Around the Planet (1988)

Around the Planet -kansikuvaAlankomaalainen spacesynth-duo Laser Dance takoi vuosikymmenen mittaisen olemassaolonsa aikana kunnioitettavan kokoisen diskografian – yhteensä 11 pitkäsoittoa ja vastaava määrä sinkkuja ja EP:itä. Kenties nopeasta julkaisutahdista johtuen vain pieni osa materiaalista on mieleenpainuvaa, mutta siitä huolimatta Laser Dancen tuotanto on varsin tasalaatuista ja taatusti viihdyttävää kuunneltavaa.

Kuten useimmat alan pumput, myös Laser Dance keskittyi levykokonaisuuksia enemmän sinkkuihin ja yksittäisiin kappaleisiin. Suurin osa Laser Dance -albumeista soljuukin tasaisesti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Se on toisaalta myös niiden vahvuus: rytmi tarttuu kivasti ja siirtyy myös kuulijan jalkaan sekä bileissä että arjen taustamusiikkina.

Oma suosikkini bändin albumeista on Around the Planet. Se ei oikeastaan riko yllä kuvailtua kaavaa, vaan toteuttaa sen parhain mahdollisin lopputuloksin. Moneen kollegaansa verrattuna levy on aika popahtava ja leppoisa, paikoitellen ilmeisen kieli poskessa tehty. Biisien pituudet pysyvät siedettävissä mitoissa, kolmeminuuttista lopetusraita ”Final Zonea” lukuunottamatta viiden ja kuuden minuutin välimaastossa.

Iso osa biiseistä on välittömiä hittejä. ”Shotgun (into the Night)” on duon tunnetuimpia biisejä, ja nostattaa aloituskappaleena hyvin tunnelmaa. Pääriffin syntikkasoundia siistimpää juttua ei varmaan ole kuunaan keksitty. ”You & Me” lienee levyn tarttuvin ja sen voisi hyvin kuvitella jonkin kasaritoimintaleffan taustalle. Eniten munaa löytyy ”My Minestä”, jonka svengi vie mukanaan vaikka lopullinen nostatus jääkin puuttumaan. Se on yleinen ongelma sekä Around the Planetilla että muilla Laser Dancen levyillä.

Around the Planet on hyvä albumi, eikä siltä löydy yhtään huonoa kappaletta. Toisaalta siltä ei löydy yhtäkään erinomaista kappaletta. Avaruusdiscon areenalla Laser Dance täytti peruspuurtajan ekologisen lokeron: yhtye suolti huimaa vauhtia laadukasta ja toisinaan jopa omaperäistä materiaalia, jossa tuotantopuoli ja soundit olivat enemmän kuin kohdallaan. Siinä sivussa yhtye sai aikaan jopa muutaman klassikon. Paljoa enempää ei voi yhdeltäkään artistilta vaatia.

J. Karjalainen ja Mustat lasit: Yö kun saapuu Helsinkiin (1982)

Jos J. Karjalaisen ja Mustien lasien ensimmäinen albumi kuulostaa autotallissa äänitetyltä, kakkosalbumi Yö kun saapuu Helsinkiin tuo mieleen film-noirin hämyiset kapakat. En tiedä kuinka paljon albumia on studiossa säädetty, mutta se kuulostaa erittäin intiimiltä ja voisi melkein olla livelevy. Vaikka kappalemateriaali ei välttämättä ole dramaattisesti erilaista, soundi ja sovitukset kyllä ovat. Folk-soittimet ja -vaikutteet ovat jääneet vähemmälle pois ja sanoitukset ja sävellykset ovat selvästi aiempaa hiotumpia ja monimutkaisempia, vaikka esittelevätkin pohjimmiltaan samanlaisia ideoita.

Muutoksen huomaa heti avausraita ”Blueskaavassa”. Nimensä mukaista sapluunaa hartaasti mukaileva biisi voisi toteavine sanoituksineen (”ensimmäinen sointu on tällainen / toinen sointu on tällainen” jne.) hyvinkin olla bändin nimikkolevyltä, mutta kun Hammondit ja saksofonit kohta liittyvät säestykseen, ei paluuta menneeseen ole. Enemmän tai vähemmän tällä tyylillä Mustat lasit jatkaisivat loppuun asti, vaikka tyyli siirtyikin jatkuvasti lähemmäs valtavirran poprockia ja jopa iskelmää.

Mustien lasien viehättävin piirre tietynlainen kansainvälisyys, enkä tällä nyt tarkoita, että bändissä saattoi välillä vierailla ulkomaalaisia muusikoita. Tuskinpa millään suomirockin suurudella oli niin paljon vaikutteita perinteisestä amerikkalaisesta populaarimusiikista, puhuttiin sitten soitinvalikoimasta tai sävellyksistä. Karjalaisen kasarituotannossa kotimainen folk ja Badding-henkinen rokkenroll kulkevat käsi kädessä mustan musiikin ja countryn kanssa, tehden lopputuloksesta sekä persoonallisen että helposti lähestyttävän. Toteutus tietenkin on erittäin suomalaisen kuuloista, hyvässä ja pahassa.

Varhaisuudestaan huolimatta Yö kun saapuu Helsinkiin tarjoilee aika monta Karjalais-klassikkoa. ”Sä oot niin hyvä mulle” auttaa akuuteimpaan funk-hampaan kolottamiseen, vaikka svengasikin paremmin Mustat lasit live -albumilla. ”Ankkurinnappi” on selvästi albumin keskitasoa valtavirtaisempi ja vähemmän mielenkiintoinen biisi ja varmaan juuri siksi siitä muotoutui Karjalaisen ensimmäinen hitti. Tupakansavuisinta kapakkatunnelmaa tarjoilee lopetuskaksikko – tuolloin edelleen ajankohtainen ”Hyvästi John Lennon” sekä pehmeän sähköpianon säestämä blues ”Yö kun saapuu Helsinkiin”.

Huonoja kappaleita ei tältä levyltä löydy; jopa paasaavanpuoleinen ”Sankarit” voisi olla ihan hyvä, jos jääkiekkofanit olisivat malttaneet jättää sen rauhaan. Karjalaisen sanoitukset eivät ole erityisen mieleenpainuvia, mutta kaihoisan ja rehellisen oloisia kyllä: ensialbumin viattomuus on vaihtunut harmaampiin maisemiin. Bändin täydentäminen puhallinsoittajilla oli merkittävä ja yksinomaan positiivinen askel, ja myös muun orkesterin ote on edelliskertaa jämptimpi sekä uusien että vanhojen jäsenten kohdalla. Tunnelmallinen ja monipuolinen kokonaisuus, jossa toimii sekä rock & roll että herkistelyosasto.

J. Karjalainen ja Mustat lasit (1981)

J. Karjalaisen ihka ensimmäinen albumi on hänen myöhempään tuotantoonsa nähden kohtalaisen anarkistinen tuotos. Taustayhtyeessä eivät puhaltimet vielä tässä vaiheessa puhkuneet ja soittopuoli paikitellen kulmikasta. Kappaleet ja sanoitukset ovat simppeleitä, noudatellen rock and roll- ja blues-kaavoja epäilemättä tietoisen uskollisesti. Punainen lanka kuitenkin löytyy ja suurimman osan ajasta myös pysyy tallella.

Jukka Tapion tulkintaa esikoisellaan voisi kuvailla kauniisti hiomattomaksi. Myöhemmän tuotannon falskius puuttuu kokonaan, eikä tavaramerkkulvahduksia kuulla kovin montaa. Varsinkin ”Enkelissä” laulu hakee mustan musiikin fiiliksiä. Ainakin Karjalainen kuuluu olevan täysillä mukana. Mitään muutakaan ei ”Kolmen cowboyn” kertosäkeestä voi sanoa. Mutta kuten kaikki muukin tällä levyllä, laulu istuu kokonaisuuteen hyvin ja tulee suoraan sydämestä.

Mustien lasien läpi näyttäytyvä maailma on täynnä sekä pieniä iloja että suruja. Tunnelma on Little Richardin ”Lucillen” mieleen tuovaa ”Elina, anna tukkasi kasvaa” -rockailua lukuunottamatta leppoisa, eikä sekään kovin vaarallista menoa ole. Rauhalliset tempot, shuffle-rytmit, akustiset soittimet ja folkahtavat sovitukset pitävät fiilikset miellyttävinä. J. Karjalaisella ja Wagnerilla on sikäli paljon yhteistä, että heidän musiikkinsa on parempaa kuin miltä se kuulostaa. Kauttaaltaansa viaton ja sympaattinen kokonaisuus tekee tästä todellisen hyvän mielen albumin vailla väkinäisyyttä.

Koska puhallinsoittimia ei Karjalaisen taustaköörissä siis vielä tässä vaiheessa ollut, myöhemmässä tuotannossa kuullut funk- ja soul-sävyt jäävät tällä albumilla kuulematta. On se silti aika monipuolinen ja soitinvalikoima on mandoliineineen, pianoineen ja viheltelyineen yllättävän rikas. Itse pidän eniten ”Enkelistä”; rakkaushuolia suorapuheisesti ruotivat sanoitukset osuvat karuudessaan napakymppiin ja soitanto kulkee rockisti mutta kepeästi.

Mustien lasien ensimmäinen albumi saattaa hyvinkin olla sen paras, ainakin oikeassa mielentilassa. Sen verran autotallikamaa tuotos on, ettei sitä joka kekkereissä jaksa kuunnella. Bändit parhaat yksittäiset vedot löytyvät nekin myöhemmiltä julkaisuilta. Hiukan bändin debyytti natisee liitoksissaan, mutta ei useimmilla kuunteluilla kuitenkaan hajoa. Sympaattinen pläjäys pistää väkisinkin hymyn huuleen, eikä suinkaan vahingonilosta.