FM: Surveillance (1979)

SurveillanceFM:n kaksi ensimmäistä levyä näkivät päivänvalon varsin rajallisissa merkeissä. Vasta Surveillancen myötä yhtye löysi tiensä levykauppojen hyllyille ja sen vanavedessä myös mainio esikoisalbumi Black Noise lopulta sai tilaisuutensa tienata bändille kultalevy. Tässä vaiheessa alkuperäisjäsen Nash the Slash oli jo vaihtunut vähemmän värikkääseen Ben Minkiin, mutta syntetisaattoreita ja progea yhdistelevä resepti pysyi samana.

Energinen ”Rocket Roll” aloittaa Surveillancen lähes uhmakkaan kuuloisesti – aivan kuin bändi haluaisi sanoa, että vastoinkäymisistä ja miehistönvaihdoksista huolimatta sillä on edelleen painavaa sanottavaa. Surveillancen kohdalla tämä on kuitenkin vain osatotuus. Albumilta ei löydy ainuttakaan varsinaisesti huonoa kappaletta, mitäänsanomattomia hetkiä sen sijaan kyllä. Pahimmin tunnelmaa tärvelevät lattean ylipitkät ”Seventh Heaven” ja ”Father Time”, jotka kaiken lisäksi kajahtavat ämyreistä peräjälkeen. Vahvimmaksi lenkiksi nousee turboahdettu Yardbirds-cover ”Shapes of Things”. Alkuperäissävellyksen suhteen melko suuria vapauksia ottava vetäisy on niin äkäinen että oksat pois. Toiseksi pisimmän tikun vetää eeppinen lopetuskappale ”Destruction”, joka kylläkin lainailee estottomasti Black Noisen niin ikään finaalina toiminutta nimiraitaa.

FM:n soundi ei ole Surveillancella oleellisesti muuttunut, ellei sitten entistäkin synteettisempään suuntaan. Monin paikoin nokkamies Cameron Hawkinsin koskettimistaan vyöryttämä elektroninen hyökyaalto hukuttaa alleen Minkin mandoliineineen. Se tasapäistää äänimaisemaa ikävällä tavalla, eikä Surveillancelta juuri löydy kahta edellistä albumia piristäneitä efektoituja äänivalleja sen enempää kuin sooloiluakaan. Herra Mink ei kylläkään ole tähän syypää, vaan on pätevä soittaja ja osoittaa kelpoisuutensa aina kun vain saa suunvuoron.

Suurin ero bändin esikoislevyyn on kuitenkin sanoituksissa, joissa sci-fi ei enää edusta vain pakoa todellisuudesta vaan myös toivoa paremmasta huomisesta. Hawkinsin kynäilemät kannanotot ympäristön ja maailmanrauhan puolesta ovat suoruudessaan hellyyttäviä, erityisesti ”Destructionissa”, jossa Terran asujaimet asetetaan galaktisessa oikeusistuimessa syytteeseen kansanmurhasta ja sodasta. Far out!

FM asetti Black Noisella riman niin korkealle, ettei enää koskaan yltänyt samaan. Vaikka Surveillance pintapuolisesti muistuttaa edeltäjäänsä, siitä puuttuu monta olennaista yksityiskohtaa. Improvisointi, jazz-vaikutteet ja rikas äänimaailma eivät ole tyystin kadonneet, mutta jäävät silti kovin vähiin. Siinä missä Black Noise kuulosti vaivattomalta ja viattomalta, Surveillance on kuin suoraan videolle tehtailtu jatko-osa. Lähtötaso oli kuitenkin niin korkea, että vielä tässä vaiheessa pudotus ei tarkoittanut maahan murskaantumista.

FM: Black Noise (1977)

Black NoiseHistorioitsija Oswald Spenglerin mukaan länsimaisen kulttuurin eteenpäinajava voima on äärettömyyden kaipuu. Koska tätä kunnianhimoista tavoitetta ei tietenkään voi ikinä saavuttaa, länsimainen ihminen on ainaisesti onneton ja pohjimmiltaan traaginen hahmo. Ja niinhän se on, että kun mihin tahansa maapallolla on mahdollista lennähtää muutamassa tunnissa, viimeinen mielikuvitusta kutkuttava korpimaa sijaitsee avaruudessa. Tätä tuntemattoman ja uusien elämyksien kaipuuta heijastelee myös kanadalaisen progetrio FM:n debyytti Black Noise.

FM:n musiikissa scifi-vaikutteet ja elektroninen äänimaailma yhdistyvät popin tarttuvuuteen, progen kokeellisuuteen ja fuusiojazzin improvisaatioon. Voimakkaimmin musiikista erottuu tietenkin koko miehityksen luotsaama syntetisaattorien armada, mutta myös Cameron Hawkinsin pehmeällä lauluäänellä, Nash the Slashin mandoliinistaan hakkaamilla särösoundeilla ja Martin Dellerin svengaavan melodisella rumpaloinnilla on oma vahva asemansa. Kolmikon tekninen osaaminen on aivan huikealla tasolla, mistä kertoo jo sekin, että joka äijä musisoi albumilla laajaa soitinten kirjoa. Moogien lisäksi kun soolosoittimina kuullaan myös viulua, lyömäsoittimia ja kellopeliä.

Myös Black Noisen tuotanto on erinomaista. En ole tietoinen albumin tuottaneen Keith Whitingin muista edesottamuksista, mutta niihin olisi erittäin hauska tutustua. Soundit ovat kristallinkirkkaat, mutta silti analogisen lämpimät. Soittotaitojen ja soitinvalikoiman runsaudesta huolimatta albumia ei ole soitettu tukkoon, vaan kaikki kerrokset, laulu mukaanluettuna, erottuvat selkeästi. Soitto on muutenkin suhteellisen hillittyä, eikä Emerson Lake Palmerin tapaistarytmien ja juoksutusten kaaosta pääse syntymään. Kaiken kaikkiaan albumi kuulostaa ilmavalta ja sen äänimaisemat ovat omiaan viemään aatokset vieraiden maailmojen ja värikkäiden tähtisumujen luo.

Pelkkä loistava tekninen laatu ei tietenkään riitä mestariteoksen aikaansaamiseen. Black Noiselta sattuu löytymään vain ja ainoastaan huippulaadukkaita sävellyksiä. Moniosaiset kappaleet polveilevat eteenpäin luonnollisen ja kiireettömän tuntuisesti, vaikka niiden pituus pysyykin hillityissä mitoissa. Star Trekiä henkivät sanoitukset hymyilyttävät, mutta istuvat musiikkiin kuin nyrkki silmään. Erityisesti aloitusraita ”Phasors on Stun” vie välittömästi mennessään. Kappaleen aikanaan kokema menestys singlelistoilla ei ihmetytä lainkaan.

Vauhdikkaassa ”Journeyssä” on myös hittipotentiaalia, laatusooloilun ohella. Fuusiovaikutteet tulevat parhaiten esiin Dellerin säveltämissä instrumentaaleissa ”Hours” ja ”Slaughter in Robot Village”, joista erityisesti jälkimmäinen kykenee sanoitusten puutteesta huolimatta kertomaan vahvan visuaalisen tarinan. Eeppinen nimikappale toimii oivallisena lopetuksena, vaikka voisikin kestää pidempään. Black Noisen materiaalista vain ”Aldebaran” jää toisten varjoon. Hitaanpuoleinen ja hivenen päämäärätön biisi tuntuu piirun lattealta verrattuna muutoin täynnä unohtumattomia hetkiä oleviin tovereihinsa.

Black Noisella on parin vuoden kuluttua ikää jo neljäkymmentä vuotta. Siihen nähden albumi tuntuu hämmästyttävän tuoreelta, eivätkä sen soundit ole vanhentuneet lainkaan. Jos FM:n musiikille pitäisi hakea esikuvia, Camel voisi olla vahva ehdokas. Hawkinsin pehmeässä tulkinnassa taas on enemmän kuin aavistus Greg Lakea. Edellä mainituista suuruuksista Black Noisen erottavat kuitenkin scifi-teemat sekä elektronisuus. Muihin avaruusrockbändeihin verrattuna FM taas on paljon kurinalaisempi eikä esimerkiksi Hawkwindille keskeistä psykedeliaa yhtyeen musiikista löydy, vaikka sen ultrakevyessä ilmaisussa onkin edelleen aistittavissa edeltäneen vuosikymmenen viattomuutta.

Aina silloin tällöin allekirjoittaneeseen iskee halu kuunnella ”Phasors on Stun”. Ihan muuten vain, mutta eihän se siihen jää. Ja kun viimeinenkin kappale on soinut loppuun, tekisi mieli aloittaa saman tien alusta. On vaikea sanoa, minkä levyn ottaisin mukaan autiolle saarelle, mutta autioplaneetalle Black Noise olisi ilmeinen valinta.

FM ja kohtalon kolhut

Jos fanaatikkofaneja on uskominen, liki jokainen planeetallamme vaikuttanut orkesteri kävi jossain uransa pisteessä lähellä läpimurtoa – pois lukien tietenkin ne tyylilajit, joissa suosio on ilmiselvä osoitus itsensä myymisestä. Luonnollisesti syypää takariviin jäämiselle ei milloinkaan ole yhtyeessä tai kuluttajien vaikeasti ennustettavissa päähänpistoissa, vaan isoissa pahoissa levy-yhtiöissä, joiden virheliikkeet, hitaat reaktiot ja välinpitämättömyys kykenevät tuhoamaan yhtyeen kuin yhtyeen. Siellä kun ei välitetä mistään muusta kuin rahasta, joten mitään motivaatiota saada bändien hittipotentiaalia hyödynnetyksi ei ole.

Cameron Hawkins ja syntikka.

Cameron Hawkins ja syntikka. Kuva Laurie Overton.

Oma suosikkini näistä kohtalon kolhimista unohdetuista neroista on kanadalainen FM. Pohjois-Amerikan ulkopuolella tuntemattomaksi jäänyt, Nash the Slashin ja Cameron Hawkinsin vuonna 1976 perustama progetrio nauttii kotikulmillaan Torontossa arvostusta paikallisena suuruuteena. Useampi kuin yksi ulkolainen taas on kuvannut bändiä osuvasti ”Kanadan suurista progebändeistä pienimmäksi”. Ensimmäisen vuosikymmenensä aikana FM kävi tutun kaavan mukaisesti useita kertoja suursuosion kynnyksellä, mutta joka kerta ohraleipä niin sanotusti tuli ja otti. Yleensä syynä olivat ongelmat rahoituksessa ja levyjen jakelussa. Progen aikakausi alkoi joka tapauksessa olla jo ohi, joten tokkopa levy-yhtiöitä voi varovaisuudesta moittiakaan. Tai sitten bändi vain oli huono-onninen.

70-luvulla levy-yhtiöt olivat huomattavasti nykymenoa kiinnostuneempia kokeilemaan kepillä jäätä ja pestaamaan nuoria yhtyeitä. Toisaalta tarjontakin oli vähäisempää, mutta niin joka tapauksessa kävi, että Kanadan yleisradion omistama CBC Records otti FM:n talliinsa. Bändin esikoislevy Black Noise oli ensimmäisten kokonaan digitaalisesti äänitettyjen joukossa, mikä sopikin kuvioon, kun levyllä kuultiin sellaisia kappaleita kuin ”Phasors on Stun”, ”Slaughter in Robot Village” ja ”Aldebaran”. Levyä painettiin huikeat 500 kappaletta ja sitä myytiin pelkästään postimyynnin kautta. Ei siis ihmekään, että Black Noise jäi vähälle huomiolle, vaikka FM oli aiemmin musisoinut jopa telkkarissa.

Vitutusta oli ilmassa ja Nash the Slash suuntasi soolouralle, joka saikin nopeasti siipiensä alle kohtalaisen puhurin. Kolme vuosikymmentä myöhemmin mies muisteli eräässä haastattelussa FM:n ongelman olleen manageroinnin kankeus. Itse asiaan ei päästy, kun toiminta jämähti loputtomaan nysväämiseen ja neuvottelemiseen. Soolourallaan Nash the Slash hoiti hommat kättä päälle -periaatteella ja lämmittelikin The Who’n ja Iggy Popin kaltaisia nimiä.

FM:n leirissä Nash the Slashin korvasi muuan Ben Mink ja Black Noisen tuuttaamisen otti hoitaakseen Yhdysvaltalainen Visa Records. ”Phasors on Stun” julkaistiin singlenä ja se kipusi top 20:n molemmin puolin rajaa. Albumi myi reilut 100 000 kappaletta ja ansaitsi kultalevyn. Asiat olisivat siis olleet mallillaan, elleivät sopimusongelmat olisi lyöneet rahahanoja umpeen. Visa ja FM jäivät ilman osuuttaan levymyynnistä Kanadassa. Myös suunnitellun kakkosalbumin tekeminen lykkääntyi kohtalokkaasti, kun Kanadan jakelija GRT teki konkurssin. Ennen hiljaiseloon siirtymistä FM julkaisi vielä vuosina 1979 ja -80 pitkäsoitot, jotka allekirjoittaneen mielestä tosin ovat varsin mitäänsanomattomia. Paljon mielenkiintoisempi on vähemmälle huomiolle jäänyt, vain rajoitetun jakelun saanut ja jonkinlaisen välityön asemaan päätynyt Direct to Disc, jonka yhtye teki Ben Minkin kanssa ennen Visa Recordsin leipiin siirtymistä. Nimensä mukaisesti kerralla purkkiin vetäisty vinyyli sisältää kaksi vartin mittaista sävellystä, joista toisessa kuullaan analogisyntetisaattorin läpi rutattua rumpali Martin Dellerin aivosähkökäyrää.

Takatukkien ja toimintaleffojen vuosikymmenen FM mainosjulistepuolenvälin lähestyessä Nash the Slash palasi FM:n, mutta ensimmäinen alkuperäiskolmikon uusista aikaansaannoksista oli kuitenkin Nash the Slashin sooloalbumi American BandAges. Eipä se FM:ltä juuri kuulostakaan. Jos vuonna 1977 proge alkoi olla menneen talven lumia, niin vuoteen 1985 mennessä FM:n tarjoaman fuusiojazzin ja Star Trekin synteesin kaupallinen potentiaali oli laskenut nollan alapuolelle. Elektronisuus oli kuitenkin edelleen kuvioissa, ja uusi albumi Con-Test hyppäsikin häpeilemättä synth pop -kelkkaan. Progea albumilta on turha hakea, mutta sinkkuna julkaistu ”Just Like You” on kieltämättä tarttuvaa tavaraa.

Kuvakaappaus Just Like You -videosta.

”Just Like You” ja FM:n uusi poikabändi-look.

Albumin julkaisussa ilmeni kuitenkin ongelma: yhtyeen levyjä Kanadassa levittänyt Passport Records teki konkurssin. Hätiin laukkasi Quality Records, jonka suojissa myös Nash the Slashin soololevyt löysivät tiensä kuluttajille. ”Just Like You” kipusi singlelistalla sijalle 38, mutta tällä kertaa konkurssivuorossa oli Quality, ja Con-Test katosi kaupoista. Luultavasti tästä syystä pari vuotta myöhemmin julkaistu Tonight sisälsi uusien biisien joukossa myös Con-Testin parhaita paloja. Singlejulkaisu ”Dream Girl” kertoo jo nimellään karua tarinaa siitä, kuinka omaperäiseksi kokeellisena avaruusrockbändinä aloittanut FM oli heittäytynyt. Eipä ihmekään, että albumi jäi FM:n viimeiseksi, vaikka albumin musiikkia kuullaankin Perjantai 13. -slashersaagan seitsemännessä osassa The New Blood. Alkuperäisen FM:n kanssa bändillä ei tuolloin ollut enää juurikaan tekemistä, vaan Hawkinsin tukijoukot vaihtuivat vuosittain.

Parin viimeisen vuosikymmenen aikana FM on yrittänyt comebackia kolmesti tutuissa merkeissä. Monessakin mielessä. Yksinomaan positiivinen asia on, että bändi esittää tätä nykyä jälleen elektronista progea. Ikävämpää on, että Black Noisea lukuunottamatta orkesterin albumeja ei ole saanut CD-muodossa kuin vasta parin viime vuoden ajan, kiitos master-nauhojen katoamisen. Vuodesta 2011 lähtien yhtye on ollut jälleen toiminnassa (miehitys on jo ehtinyt kokea muutoksia!) ja valmistautuu uuden albumin julkaisuun. Kaiken kaikkiaan bändillä tuntuu pyyhkivän pitkästä aikaa hyvin, vaikka vuoden 2012 OhioProg-festivaalit ja sitä myötä myös FM:n suunniteltu esiintyminen peruuntuivatkin. Rahoitusongelmien vuoksi, totta kai.

Lisää aiheesta voi ja kannattaa lukea The FM Archive -sivustolta, jonka kuva-arkisto dokumentoi bändin kokemat tyylimuutokset (sekä Nash the Slashin tyylin muuttumattomuuden) paremmin kuin mikään sanallinen ilmaisu.

Love Sculpture: Forms and Feelings (1970)

Forms and Feelings -kansikuvaDave Edmunds oli ensimmäisiä brittiläisiä kitarasankareita, joka nykyään tunnetaan parhaiten uuden aallon tuottajana ja lukuisista rock & roll -klassikkojen versioinneistaan. Ensimmäistä kertaa hän saavutti menestystä kuitenkin walesilaisen Love Sculpturen riveissä. Lähinnä blues-standardien kitaravoittoisista toisinnoista koostunut debyyttialbumi Blues Helping (1968) oli hyvä, mutta melko perinteinen bluesrock-albumi. Pari vuotta myöhemmin ilmestyneellä seuraajalla Forms and Feelingsillä esiintyy selvästi itsevarmempi yhtye, joka on löytänyt oman soundinsa ja tyylinsä.

Vaikka Love Sculpturen rooli kappaleiden kirjoittamisessa vaikuttaa olleen vähäinen, on albumilla useita yhtyeelle varta vasten tehtyjä biisejä. Ne ovat tyyliltään vaihtelevia, eikä blues ole niin vahvasti esillä kuin ensimmäisellä albumilla. ”Seagull” ja ”People People” ovat esimerkiksi melko perinteisiä rock-balladeja, ja Edmundsin laulu nousee niissä pääosaan. ”Why (How-Now)” on efektoituine äänimassoineen ja happoisine harhailuineen melkein kuin Electric Wizard vuosimallia 1970. Chuck Berry -cover ”You Can’t Catch Me” taas kaahaa tuhatta ja sataa ja sen raivokkaat kitarasoolot saavat ”Ace of Spadesin” kuulostamaan vanhainkodin kevätretkeltä. Ihan oikeasti.

60-luvun loppu oli aikaa, jolloin hevimetalli haki muotoaan. Love Sculpture jää alan pioneereista puhuttaessa yleensä vähemmälle huomiolle, mikä on suorastaan käsittämätöntä, sen verran monta kortea se kakkosalbumillaan kantaa kekoon. Aloitusbiisi ”In the Land of the Few” on pätevä esimerkki. Tuottajina toimineiden Edmundsin, Mike Finesilverin ja Pete Kerin kynäilemä kappale on tempoltaan rauhallinen, mutta soundiltaan suorastaan painostava. Tuotannossa on useita kerroksia ja päällekkäisiä kitararaitoja, ja kertosäkeessä alarekisteri jylisee kuin ukkonen. Samaan aikaan sieltä täältä klassisesta musiikista melodianpätkiä pihistelevä biisi on myös siinä määrin tarttuva, ettei sen kuuntelemista haluaisi lainkaan lopettaa.

Vinyylin kummankin puolen päättää rock-toisinto klassisesta musiikista. A-puolella on luvassa Georges Bizetin ”Farandole”, jonka kitarajuoksutukset ovat enemmän vaikuttavan kuin miellyttävän kuuloisia. Lopetusraita ”Sabre Dance” on yhtyeen ainoaksi hitiksi noussut toisinto Aram Hatšaturjanin Gajane-baletin legendaarisesta ”Miekkatanssista”, ajan psykedeelisten vaatimusten mukaisesti peräti 11-minuuttiseksi venytettynä. Tänä aikana Edmunds vuoroin fiilistelee itämaisia skaaloja ja vuoroin tiluttaa sormet verillä.

Olisi tietenkin typerää puhua näin hyvästä albumista pelkästään tyylillisesti käänteentekevänä. Se on erinomaisen hyvin tuotettu ja soitettu. Edmunds on ihan hyvä laulaja, mutta missään vaiheessa ei kyllä vallitse epäselvyyttä siitä, miksi hänet tunnetaan etupäässä kitarataiturina. John David Williamsin basso on jo hylännyt blues-juuret ja keskittyy sen sijaan tanakkaan taustajytään. Rumpali Rob ”Congo” Jones on tiukka soittaja ja heiluu klassisissa kappaleissa hurjana mättäen aivan järjettömän nopeaa komppia. ”Farandolessa” kuullaan hetkittäin jotain, mitä ei oikein voi kuvailla muuksi kuin varhaiseksi blast beatiksi. Varsinaisesta metallista Love Sculpturen kuitenkin erottaa sävellysten tapa rakentua riffien sijaan melodioille.

Forms and Feelings jäi Love Sculpturen viimeiseksi julkaisuksi, minkä jälkeen Edmunds suuntasi kohtalaisella menestyksellä soolouralle. Vielä samana vuonna julkaistu single ”I Hear You Knocking” kipusi Britannian listoilla peräti ykköseksi. Samalle taiteelliselle tasolle hän ei kuitenkaan enää yltänyt, ja ”Sabre Dance” lieneekin edelleen hänen isoin hittinsä. Monilla Edmunds-kokoelmilla Love Sculpturen tuotanto on surutta merkattu hänen omiin nimiinsä.

Forms and Feelingsin ehdottomasti huonoin puoli on sen pituus: reilu puolituntinen albumi on aina liian nopeasti ohi. Tätä ongelmaa saattaa korjata läjällä bonusbiisejä (mm. vain Yhdysvaltojen versiossa kuultu, erittäin metallinen välisoitto ”Mars”) paiskattu CD-uusintapainos, mutta meikäläiseltä moinen ihme on vielä kokematta.

Jesus Christ Superstar (1970)

Kaikkien rock-oopperoiden äiti, Andrew Lloyd Webberin säveltämä ja Tim Ricen sanoittama Jesus Christ Superstar, julkaistiin tuotannollisista syistä ensin pelkkänä ääniteversiona. Ajatus Jeesus-aiheisesta teema-albumista on nerokas, mutta valitettavasti toteutus kärsii epätasaisuudesta. Pahimmillaan kappaleet ovat sen kertaluokan diskohumppaa, että voisivat olla Microsoft Songsmithillä generoituja.

Parhaimmillaan teos on kuitenkin erittäin hyvää kuultavaa. Vaikuttavin hetki jysähtää eetteriin jo alkupuolella temppelitapahtuman merkeissä, jonka musiikillisesti dramaattisia käänteitä mukailee Jeesus-Gillanin vimmattu huutaminen. Myös kärsimyskertomus ja ristiinnaulitseminen nostattavat odotetusti jännityksen suureen finaaliin.

Tarinan sovitus kuuluu Jeesus-fiktion mielenkiintoisempaan osastoon. Juudas ei ole pelkkä tarinan konna, vaan Jeesukseen asettamiinsa odotuksiin syvästi pettynyt mies, joka lopulta löytää tilanteestaan vain yhden tien ulos. Jeesuskin horjuu; hänellä on vankka kutsumus ja ymmärrys siitä, että muutosta tarvitaan, mutta hän kykenee uhraamaan itsensä vasta pitkän kamppailun jälkeen. Rock-oopperan Jeesus-kuva on kaukana erityisesti Johanneksen evankeliumissa kuvatusta yliluonnollisesta olennosta ja keskittyy sen sijaan päähenkilönsä inhimillisiin puoliin.

Rooleista jäävät parhaiten mieleen Ian Gillan Jeesuksena sekä Yvonne Elliman Maria Magdaleenana. Kaksikon yhteiskohtaukset ovatkin kautta linjan koskettavia. Se, ettei pariskunta milloinkaan saa toisiaan, antaa onnellisesti päättymään tuomitulle tarinalle tarpeellisen traagisen sävyn. Sivurooleissa mennään paikoitellen tahattoman komiikan puolelle, kun roistot keskittyvät kähisemään Disney-pahiksien elkein tyhmällä ja rumalla äänellä. Soundit eivät ole mitenkään ihmeelliset, erittäin selkeät kylläkin. Kerrontaa pystyy helposti seuraamaan ilman sanoitusläpyskää.

Pian alkuperäisjulkaisunsa jälkeen teatteriversion saanut Jesus Christ Superstar oli alun alkaenkin tarkoitettu näyttämölle, ja se syö tehoa albumiversiosta. Siinä missä lavalla kohtausten väliin jää aina lyhyitä taukoja ja muuta pienimuotoista toimintaa, levyversiossa vaihdot tuppaavat tulemaan puun takaa ja kuulostavat sellaisina varsin tökeröiltä. Yli tunnin mittainen eepos ei myöskään jaksa pitää kiinnostusta tasapuolisesti yllä, sillä hittien väliin jää musiikillisesti vähemmän mielenkiintoista materiaalia, joiden pääasiallisena tehtävänä on viedä juonta eteenpäin.

Deep Purple: Come Taste the Band (1975)

Kun Ian Gillan oli poissa ja Jon Lord vetäytynyt taka-alalle, toimi Ritchie Blackmore Deep Purplen höyryveturina käytännössä yksin. Blackmoren dramaattinen kitarointi ja lievästi sanottuna räväkkä persoona olivat yhtyeen imagon kantavia voimia, joten ei ole ihme, että monet povailivat hänen eronsa jälkeen pikaista loppua yhtyeelle.

Tilalle tuli amerikkalainen Tommy Bolin, jonka voimin yhtye jaksoi (teko)hengittää vielä vuoden ajan. Syntynyt Mark IV olisi helppo tyrmätä karseahkojen livealbumien ja kiertueella toinen toistaan seuranneiden katastrofien perusteella, mutta jos ennakkoluulot jättää taakseen, voi Come Taste the Bandia hyvänä päivänä pitää parhaana Deep Purple -albumina sitten Made in Japanin.

Tyylillisesti albumi muistuttaa Purplen muista albumeista eniten kenties Burnia. Kokonaisuutena Come Taste the Band on sekä tasavahva että monipuolinen tarjoillen monenlaisia tunnelmia ”Comin’ Homen” energisestä roskenrollista ”Gettin’ Tighterin” hyväntuuliseen funkiin ja lähes doomahtavasti alkavan ”Dealerin” painostavuuteen. Suurin heikkous lienee hittien puute, joskin eeppinen ”You Keep on Moving” pääsee lähelle. Myös improvisaation vähäinen rooli hämmentää, sillä se oli jazz-mies Bolinin ehdottomasti vahvinta osaamisaluetta. Pahempia täytebiisejä ei levyltä löydy, vaikka voisinkin elää ilman loppupuolellaan pahasti harhateille eksyvää ”I Need Lovea”. Myöskään pöhkösti sanoitettu ”Lady Luck” ei varsinaisesti lukeudu suosikkeihini.

Bändi on kautta albumin hyvässä iskussa. Pidän erityisesti Mark IV:n kyvystä saada lyhyehköihin, kolme-neljäminuuttisiin kappaleisiin runsaasti koukkuja ja hyvin soljuva flow. Ian Paice osaa mättämisen ohella myös funkata, kunnioittaen kuitenkin Deep Purplen perinteitä. Jon Lord ei pahemmin sooloile, mutta sen tehdessään vakuuttaa rautaisella ammattitaidollaan. Herkkä pianoblues ”This Time Around” on suorastaan upea ja Glenn Hughesin notkea lauluääni istuu kokonaisuuteen hyvin. Valitettavasti Hughes ei juurikaan laula tällä albumilla, joten kuulija joutuu tyytymään David Coverdalen mylvimiseen.

Tommy Bolin taas oli juuri oikea valinta Blackmoren suuriin saappaisiin, ollen edeltäjäänsä monipuolisempi ja tyylitajuisempi soittaja (muttei välttämättä parempi) ja uskoisin, että yhtye olisi voinut jatkaa Bolinin kanssa menestyksellä vielä pitkään, elleivät huumeet, egot ja ylirasitus olisi ajaneet yhtyettä loppuun. Joka tapauksessa Come Taste the Band on parempi kuin kaikki sen jälkeen julkaistut Deep Purple -albumit yhteensä. ”You Keep on Movingin” kaihoisat loppusävelet olisivat olleet upealle bändille paljon arvokkaammat jäähyväiset kuin Steve Morsen loputon tilutus.

Mitä tulee Come Taste the Bandin 35-vuotisjulkaisuun, on pakko nostaa hattua. En yleensä ole jaksanut Purple-uusinnoista innostua, Fireballin veikeitä bonuskappaleita (”Freedom”!) lukuunottamatta. Tällä kertaa koko tupla-CD on kuitenkin alusta loppuun tiukkaa asiaa. Remasteroidun alkuperäisalbumin ohella kuultavat Kevin Shirleyn uudelleenmiksaukset osoittavat, että remixeillä saattaa olla paikkansa elektronisen musiikin ulkopuolellakin. Heti kärkeen ”Comin’ Home” ottaa luulot pois: rummut jytisevät kuin pajavasarat ja soundeissa on munaa vaikka muille jakaa, mutta alkuperäinen soundi on kuitenkin tallella.

Bonuskappaleina kuullaan ”You Keep on Movingin” singleversio (eli siitä on pätkäisty soolot pois), Bolinin ja Paicen jammailua sekä ilmeisesti sinkuksi aiottu ”Same in L.A.” Svengaava biisi olisi hyvinkin voinut kohota Purplen keskisuurien klassikoiden joukkoon, mutta jäi jostain syystä viimeistelemättä. Nyt kappaleessa kuullaan laulua vain pari säettä laulua ensimmäisessä kertosäkeessä.

Gillan: Mr. Universe (1979)

Kolmen tasoltaan huimasti heittelevän fuusiolevyn jälkeen laulaja Ian Gillan ja kosketinsoittaja Colin Towns tulivat siihen tulokseen, ettei funkahtava jazz-rock sittenkään ollut heidän kohtalonsa, varsinkin, kun raskas rock oli 80-luvun lähestyessä jälleen nousemassa suosioon. Parivaljakon ympärilleen kokoama uusi yhtye kantoi ytimekkäästi keulahahmonsa sukunimeä ja vain kaukoidässä julkaistun, The Japanese Albumina tunnetun debyytin jälkeen oli vuorossa kovaa rokkaava Mr. Universe.

Albumilla soittaa Gillan-yhtyeen klassinen kokoonpano, jossa edellä mainittujen ja sävellystyöstä pääosin vastaavien nokkamiesten ohella vaikuttavat basisti John McCoy, kitaristi Bernie Tormé ja sekä Ian Gillanin että Ritchie Blackmoren kanssa jo 60-luvulla musisoinut Mick Underwood. Kaikki suhteellisen kovia nimiä, joskaan eivät välttämättä kaikkein kuuluisimpia; Underwoodin rytmikorva tosin vaikuttaisi mättöosioissa pettävän pariin otteeseen. Ja vaikka Townsilla onkin ollut näppinsä pelissä jokaisen biisin sävellystyössä, pysyttelee mies syntikoineen suurimman osan ajasta taka-alalla. Se on sääli, sillä Gillanin ohella hän on tämän levyn miehistöstä ehdottomasti vaikuttavimman kuuloinen.

Pääasiassa yhteissoitto kuitenkin pelaa hyvin, kaikui ämyreistä sitten ”Secret of the Dancen” ja ”Rollerin” paahto tahi astetta hienovaraisemmat ”Mr. Universe” ja ”Fighting Man” (jossa tosin soittaa eri kokoonpano kuin muulla albumilla). Kaksi ensin mainittua edustavat Gillania aggressiivisimmillaan ja ovat adrenaliininhuuruista hevimetallia, joka selvästi jo enteili seuraavaa vuosikymmentä ja vauhtihevin nousua Motörheadin & kumppanien siivittämänä. Kuitenkin myös seiskytluvun hevin tunnelmia on vielä aistittavissa, erityisesti Underwoodin soitossa sekä Ian Gillanin äänenkäytössä – näin kiukkuista tulkintaa ei äijältä ollut kuultu sitten Made in Japanin.

Eniten nostalgiaa saadaan irti rauhallisesta, kauniin pianoinnin sävyttämästä ”She Tears Me Downista” sekä hirven lailla svengaavasta ”Dead of the Nightistä”, jonka aikana Towns (kerrankin) pääsee sooloilemaan kunnolla. Eeppisen biisin kaavaa onnistuneesti noudatteleva ”Fighting Man” on jykevää rockia ja esittelee Gillanin falsettia lähes yhtä komeasti kuin ”Child in Time”. Tämä biisikolmikko onkin ehdoton suosikkini muutoin varsin suoraviivaisella ja kitaravetoisella albumilla.

Pelkkää juhlaa Mr. Universe ei kuitenkaan ole. Vaikka laatubiisejä löytyykin useampi kappale, on mukana jokunen tyhjänpäiväisempi hetki. Soundit ovat kehnonpuoleiset, vaikkakin muita Gillan-julkaisuja paremmat. Entäpä sitten väistämätön: vertailu Deep Purpleen? Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti Gillanin paluu hard rockin pariin ei oikeastaan kuulosta Purplelta sen enempää kuin muutkaan aikakauden heavy-pumput. Deep Purplelle ominaiset blues- ja progevaikutteet ovat vähäiset, eikä groovea paria poikkeusta huolimatta oikein tunnu löytyvän. Mr. Universe on joka tapauksessa hyvä levy, vaikka onkin vaikea kuvitella, että se olisi ilman Ian Gillanin mukanaoloa kiivennyt listojen kärkipäähän (UK #11). Olkoonkin, että se levy-yhtiön tunarointien vuoksi katosi kaupoista ja sitä myötä myös listoilta heti kättelyssä.

Tommy Bolin: Private Eyes (1976)

Vastoin melko yleistä käsitystä Tommy Bolinin kuolema joulukuussa 1976 ei ollut viimeinen niitti Deep Purplen arkkuun, vaan yhtye oli hajonnut jo edellisenä keväänä. Ja kaikesta päätellen samalla hajosi myös Bolin, jota ero pitkäaikaisesta tyttöystävästä Karen Ulibarrista, taloudelliset vaikeudet sekä jatkuvasti paheneva heroiiniriippuvuus kuluttivat nopeasti loppuun. Kun vielä muistetaan, että Bolin oli jo muutaman vuoden ajan suoltanut tauotta uutta materiaalia milloin minkäkin yhtyeen riveissä, voi Purple-päivien jälkeen nopealla aikataululla äänitetyn ja julkaistun Private Eyesin sanoa olevan olosuhteisiin nähden oikeastaan aika hyvä albumi.

Aloituskappale ”Bustin’ Out for Rosey” on kehno toisinto Teaser-albumin ”The Grindistä” ja paikoin ihan vetävästä sooloilusta huolimatta Bolinin soolotuotannon huonoimpia tuotoksia, myöhemmin julkaistut studio-outtaket mukaanluettuna. Muutamia huonoja puolia: puhevikaisen sössötykseltä kuulostava laulu, myötähäpeää herättävät sanoitukset, mitäänsanomaton riffi ja ennen kaikkea aivan uskomattoman kauhea backmasking-efekti lyömäsoittimissa.

Ontuvan alun jälkeen päästään kuitenkin vauhtiin – ainakin hetkeksi. ”Sweet Burgundy” on leppoisa balladi, jossa sovitus on kohdallaan ja kitarointi erittäin rennon ja luonnollisen kuuloista. A-puolen päättävä ”Post Toastee” kohoaa Bolinin kovimpien suoritusten kategoriaan: Claptonin ”Cocainen” mieleen tuovan* bassottelun svengaavasti kuljettama, liki kymmenminuuttinen funk-eepos esittelee Thomas Richardin monipuolisuutta ja kiistatonta lahjakkuutta improvisaation saralla. Liki vainoharhainen, huumehommista varoitteleva sanoitus palauttaa mieleen Bolinin omaisten toisinaan levittelemät salaliittoteoriat siitä, kenen ruiskusta tappava huumecoctail hänen verenkiertoonsa olikaan päätynyt.

Hittikimaraa jatkaa vielä B-puolen painostavasti starttaava ”Shake the Devil”, jossa lähes metalliselta kalskahtavaa kitarointia komppaavat saksofoni ja – ei enempää eikä vähempää kuin – reggae-henkinen Hammond! Hämmentävä yhdistelmä, mutta rankka riffi ja lisää tyylitajuista improvisaatiota tarjoileva väliosa varmistavat, että kokonaisuus svengaa kuin hirvi.

Tunnelma on siis suhteellisen korkealla, ja kaikkein vähiten sitä olettaisi, että puoltaväliä seuraisi aivan uskomaton mahalasku neljän balladin (joista kolme akustisia) putkella. Sitten levy melkoisen antikliimaksin jälkeen loppuu kuin seinään. Paitsi että kyseessä on rakenteellisesti hyvin outo ratkaisu, nämä biisit ovat myös melkoista roskaa. Positiivisesti tarkasteltuna ”Gypsy Soulissa” on ehkä jonkinlaista viehättävää eksotiikkaa ja ”Someday Will Bring Our Love Home” svengaa paikoin ihan kivasti. Kaksi viimeistä biisiä – ”Hello, Again” ja ”You Told Me That You Love Me” – ovatkin jo niin mitäänsanomattomia, että vaikka olen omistanut levyn vuosia, minulla ei ole kummastakaan pienintäkään mielikuvaa.

Ehkä lopun latteudet voisi kestää paremmin, ellei niitä väistämättä vertaisi siihen villiin improvisointiin ja spontaaniuteen, johon Bolin parhaimpina hetkinään kykeni eri tyylilajeja liki suvereenisti yhdistellen. Toisaalta koko Private Eyesillä kuullaan suhteellisen vähän jammailua. Parhaimmillaan biisit ovat huolellisesti loppuun asti harkittuja kokonaisuuksia ja tuovat Bolinista esiin kokonaan uuden puolen säveltäjänä.

* Huomautettakoon, että riffin ja sanoitusten samankaltaisuus lienee sattumaa, sillä molemmat kappaleet on julkaistu syyskuussa 1976. Private Eyes oli äänitetty edellisenä kesänä.