Deep Purple: Perfect Strangers Live (2013)

Deep Purple: Perfect Strangers Live -kansikuvaDeep Purplen comebackin alkuvuosilta ei kertoman mukaan ole olemassa kuin yksi koko konsertin kattava taltiointi. Nyt tämä ihme on saatu myös suuren yleisön saataville omaperäisesti nimetyn Perfect Strangers Live -DVD+CD:n muodossa. Mikäli joku kummastelee, miten Melbournessa 1984 purkitettu arkistojen aarre on selviytynyt julkaisematta lähes 30 vuotta, niin vastaus piilee siinä tosiasiassa, että koko levy on aivan kauheaa paskaa. Eipä sillä, etteikö Deep Purplelta olisi laadukastakin live- ja muuta arkistomateriaalia julkaistu ihan riittämiin. Onpahan joka tapauksessa sitten tältäkin kiertueelta olemassa livelevy, vaikka (tuolloin) uusi materiaali Perfect Strangers -albumilta ei olekaan sen tasoista, että live-versiot siitä todella olisivat tarpeellisia edes die hard -fanien keskuudessa.

Gillan ei laula kovinkaan hyvin, vaan ääni kuuluu olevan pahan kerran poissa. Falsetti on käheä ja laulu menee toistuvasti karjunnan puolelle. Äänen ollessa tässä kunnossa voidaan pienenä ihmeenä pitää ”Child in Timen” ainakin kohtuullista onnistumista – olin jo valmistautunut painumaan myötähäpeästä maan alle. Senkin aika on sitten 10 vuotta myöhemmin äänitetyllä Live in Europe 1993 -tuplalla.

Myös Blackmore vaikuttaa olleen tuona kohtalokkaana iltana pihalla. Sooloissa ei ole päätä eikä häntää, vaan ne koostuvat lähinnä satunnaisista riitasoinnuista ja tiluttelusta. Varsinkin ”Strange Kind of a Woman” on aika karmean kuuloinen ja sooloista huomaa, miten Blackmorelta välillä loppuvat ideat kesken – ensin tauko, sitten lisää tilutusta. ”Under the Gun” pitkine sooloiluineen on samaten melkoisen piinallista kuultavaa ja melodiat menevät jatkuvasti nuotin vierestä. Tommy Bolin soitti samat biisit Last Concert in Japanilla paremmin, vaikka hänen kätensä oli tuolloin heikkolaatuisen heroiinipiikin jäljiltä tunnoton.

Muukaan bändi ei suuremmin loista, joten ehkä Blackmore oli vain vittuuntunut. On helppo kuvitella hänen yrmeän tympääntynyt ilmeensä. Deep Purple soittaa ihan rehellisesti laiskan ja kyllästyneen rutiinikeikan. Gloverin bassoa ei edes suuremmin kuule, sillä soundit ovat niin ohuet, että kyseessä voisi melkein olla poikkeuksellisen laadukas bootleg-julkaisu. Laulu menee tuon tuosta piikkiin ja kitara on soolojen aikana aivan liian kovalla. Hevimetallissa asiaankuuluvaa jytinää piisaa, muttei juuri muuta. Se, että Deep Purplella oli aikanaan myös herkempi puolensa, ei välity tästä mekastuksesta lainkaan.

70-luvun hittien ohella settilistassa on mukana viisi Perfect Strangersilta otettua biisiä sekä Rainbow-kitarasooloilu ”Difficult to Cure”. Sen Blackmore sentään soittaa oikein, joten ehkä vasta paluun tehnyt bändi ei vain ollut vielä saanut palasia loksahtamaan kohdalleen. Paria pakollista ja etukäteen huolellisesti ulkoa opeteltua kökköjammailua lukuun ottamatta biisit esitetään studioversioille orjallisen uskollisena, vaikkakin huonommin. Kyseessä on varmaan Deep Purplen huonoin livelevy milloinkaan, vaikka bändin (tai levy-yhtiöiden) julkaisupolitiikka ei ole viime vuosina muutenkaan jaksanut pidellä lippua järin korkealla. Kaiken lisäksi tekele kestää piinaavat 116 minuuttia. Mikäli rohkeus riittää, sitä voi myös tapittaa lootan mukana tulevan DVD:n, joka kestää kymmenen minuuttia pidempään. Heikon esityksen voisi tietenkin pistää ylirasittuneisuuden piikkiin, kuten niin monet muutkin kompuroinnit Deep Purplen historiassa, mutta on vaikea käsittää, miksi kenenkään pitäisi nähdä tämä konsertti uudestaan ja uudetaan.

Venom: Fallen Angels (2011)

Fallen Angels -kansikuvaVenom ei liene ainoa pitkän linjan yhtye, joka on 2000-luvulla eksynyt pahoille harharetkille ja julkaissut tasoltaan mitäänsanomatonta tai kehnoa materiaalia. Bändin kaksi edellistä albumia – Metal Black ja Hell – olivat kuitenkin tyhjänpäiväisyydessään ja ylipituudessaan aivan omaa luokkaansa. Venomin kaltaiselle räkärockbändille spontaanius ja nuoruuden vimma ovat toki niin tärkeitä, ettei männävuosien tyyliä ja laatua liene edes teoriassa mahdollista saavuttaa, mutta puolentoista vuosikymmenen takaiset Cast in Stone ja Resurrection osoittivat, että bändillä kykyä sekä uudistumiseen että teknisesti korkeatasoiseen ilmaisuun.

Tästä on jo kuitenkin yli kymmenen vuotta, ja Fallen Angels jatkaa edellisten Venom-levyjen linjaa. Kieltäydytään uudistumasta, muttei myöskään tavoiteta alkuaikojen räyhäämistä. Vain vauhdikkaat ja kestoltaan kompaktin mittaiset ”Nemesis” ja ”Death Be Thy Name” tavoittavat jotain alkuaikojen vimmasta. Ideat eivät ole lopussa, mutta ei niitä liikaakaan ole; ei ainakaan yli tunnin mittaisen albumin tarpeisiin. Miksi jokaisen riffin ympärille on pitänyt rakentaa oma kappale? Ja miksi lähes jokaisen biisin pituus on viety äärimmäiseen maksimiinsa? Jopa ”Mayhem With Mercyä” rip-offaava akustinen välitunnelmointi ”Lest We Forget” kestää päälle 2 minuuttia.

Venomin klassikkobiisit tarjoilivat raskaansarjan riffejä lähes tuhlaillen, mutta pysyivät silti turvallisesti kolmen-neljän minuutin tienoilla. Fallen Angelsin parhaatkin biisit tuppaavat olemaan melko yksitotisia ja keskenään samasta puusta, ja silti levyltä löytyy puolenkymmentä vähintään viisiminuuttista jyystöä. Näistä ainoastaan eeppinen ”Fallen Angels” todella tarjoaa jotain, mikä oikeuttaa tuhdin keston. Muissa kappaleissa kestoa on venytetty mm. jynkytysväliosilla ja munattomien kertosäkeiden toistolla. Yksi tämänhenkinen mättö voisi toimiakin, mutta kun albumi on niitä täynnään, lopputulos on pelkkää keskitempoista puuroa.

Cronoksen maneerit ovat tallella ja se on sinänsä hyvä juttu. Tutunkuuluisia ”Hyöööö!”-huutoja ja hevinauruja viljellään sopivan usein. Varsinainen laulu jatkaa Metal Blackilta alkanutta linjaa – säröä on reilusti kaljanhuuruisia kasarikarjahteluja enemmän, mutta Cast in Stonen ja Resurrectionin hallitun ja massiivisen murahtelun sijaan laulu on aika kiukkuista örinää. Mikäpä siinä sinänsä, Cronosta on paiskattu poikkeuksellisen miehekkäällä äänellä ja keuhkot ovat kuin palkeet. ”Are you ready bitch?” -tyyppiset välihuudot sekä sanoituspuolen uhoaminen tuppaavat kuitenkin herättämään myötähäpeää. Cronos-saralla onnistunein ralli onkin bonusbiisi ”Annunaki Legacy”, jonka humoristisissa sanoituksissa (”Did we evolve as Darwin said? / Or interbred with the aliens instead?”) ja tuhdeissa loppuörinöissä on niin sanotusti sitä jotain. Mainittakoon, että myös toinen bonusraita – stoner-henkinen ”Blackened Blues” – erottuu edukseen. Kenties Venom on näissä ”ylijäämissä” uskaltanut irroitella tavalla, joka olisi nostanut myös varsinaisen albumin kiinnostavuutta huomattavasti.

Cronoksen taustajoukot ovat 1995 tapahtuneen paluun jälkeen vaihdelleet kohtuullisen tiuhaan. Fallen Angelsilla taitaa kuitenkin soittaa paras Venom-kokoonpano alkuperäisjäsenten Abaddonin ja Mantasin lähdön jälkeen. Rage nyt ei ole kitaristina mikään ruudinkeksijä, muttei myöskään nolaa itseään. Studio-olosuhteissa mies jopa malttaa olla suuremmin vinguttelematta, toisin kuin keikoilla, ja pari rock-henkistä sooloa pelaavat selvästi hevitiluttelua paremmin. Ja, luojan kiitos, Cronoksen rumpaliveli Antton on siirtynyt suosiolla räppihevin puolelle. Uusi rumpali, Black Sabbath -laulaja Tony Martinin soolobändistä tuttu Danny ”Dante” Needham kun jopa omaa jonkinlaista tyylitajua. Melko perinteisellä hevimetalliotteella rumpaloiva Dante heiluu kuin heinämies ja soittaa Antton-albumeja piinannet tomtom-tuplapedaalilätkytykset suohon vaikka vasemmalla kädellä.

Fallen Angels ei ole järin ihmeellinen levy, eikä taatusti olisi ilman kannessa komeilevaa Venom-logoa herättänyt kenenkään huomiota. Aivan kiistattomasti se on kuitenkin parempi kuin Metal Black ja Hell yhteensä. Albumilla kuullaan jonkin verran paskaa ja paljon mitäänsanottomia hetkiä, mutta myös jokunen hitti. Erittäin raskaat soundit ja Cronoksen jämerät laulusuoritukset pelastavat nekin sen, mitä pelastettavissa on. Venom on noussut pohjalta ja toivottavasti jatkaa samaan suuntaan. Jos bändi olisi tiivistänyt ilmaisuaan ja tinkinyt Fallen Angelsin keston puoleen, käsissä voisi olla paras Venom-albumi sitten Possessedin.

Nash the Slash: American BandAges (1984)

American BandAgesNash the Slash oli pitkän uransa aikana poikkeuksellisen innokas tehtailemaan covereita. Vielä poikkeuksellisempaa on, että näitä lainoja kuuntelee ihan mielellään. Entisten ja tulevien FM-bändikaverien Martin Dellerin ja Cameron Hawkinsin avustuksella äänitetty cover-kimara American BandAges jatkoi siinä suhteessa kunnioitettavaa perinnettä. Se on kuitenkin myös Nash the Slashin ylivoimaisesti helppotajuisin ja valtavirtaisin albumi. Vaikka syntetisaattoritaustoilla ja elektronisilla käsien läpsytyksillä varustettu ”Hey Joe” onkin taatusti epäsovinnainen, puuttuu albumilta muulle Nash-tuotannolle ominainen anarkia.

Kovin kaupalliseksi American BandAgesia ei voi siltikään sanoa, ja vaikka voisikin, se ei tee tästä huonoa levyä. Tunnistettava Nash the Slash -soundi on tallella ja äkkiväärät käänteet tuovat rock-klassikoista esiin aivan uusia puolia. Rajuimmat muutokset on joutunut läpikäymään Count Fiven ”Psychotic Reaction”, jossa vainoharhaista tunnelmaa herättävät painostava sovitus ja pitkät yksinpuheluosuudet. Muita suosikkejani ovat turboahdettu ”Born to be Wild” -tulkinta sekä vain CD-uusintapainokselta löytyvä Moog-blues ”(I’m a) King Bee”. Kyllä, se Muddy Watersin biisi; versio on ilmeisesti äänitetty alun perin vuonna 1988 ilmestynyttä The Legend of Wolf Lodge -elokuvaa varten. Mainitulta uusintapainokselta löytyy myös Nashin ensimmäinen hitti, Jan & Deanin ”Dead Man’s Curve”, joskin Children of the Night -albumia heikompana versiona.

Soundillisesti American BandAges ei ole yhtä omaperäinen tai rikas kuin muut Nash the Slash -albumit. Biisit on ajettu Nash-muottiin ja sillä selvä, joten alkujärkytyksen jälkeen suurempia yllätyksiä ei ole luvassa. Syntetisaattorit ovat aika isossa roolissa – ehkä tavallistakin isommassa – kun taas säröviulut ja vastaavat uppoavat säestykseen. Miksaus on onnistunut ja soundit sopivan järeät, tuotanto lie parempaa kuin millään muulla NtS-albumilla. Myös Nash the Slashin kehittyminen laulajana tulee tällä albumilla esiin. Laulusuoritukset ovat paljon aiempaa hallitumpia ja itsevarmempia, ja niistä löytyy aivan uudella tavalla munaa, mikä sopiikin erityisen hyvin ”Born to be Wildiin” ja muihin stadionrock-standardeihin.

Nash the Slash: Children of the Night (1981)

Nash the Slash: Children of the Night

Viime vuonna aktiiviuransa päättänyt Nash the Slash tunnetaan paremmin erikoisesta imagostaan kuin musiikistaan. Valkoiseen smokkiin ja sideharsoihin pukeutunut miekkonen ei koskenut sähkökitaraan, mutta paikkasi ”puutetta” mandoliinista kaavituilla voimasoinnuilla ja efektimuurin läpi runnotulla viululla. Tällä perusteella muusikko olisi helppo viskata novelty-kategoriaan, mutta siihen Nash the Slash oli aivan liian anarkistinen ja kunnianhimoinen. Valtavirran poppia, elektronista kaaosta ja kokeellista rockia taiten yhdistelevä yhden miehen orkesteri taitaa populaarimusiikin konventiot erinomaisesti, mutta purkaa ne osiin ja yhdistelee uudelleen täysin arvaamattomin lopputuloksin. Luovan hullun toinen soolopitkäsoitto Children of the Night ei ole hänen omaperäisimpänsä, mutta ehdottomasti suosituin se on.

Mikäli pari välisoittoa lasketaan pois, Children of the Nightin materiaali menee aika tarkkaan puoliksi coverien ja Nash the Slashin omien sävellysten välillä. Intro ”Wolf” tarjoaa Sergei Prokofjevin Pekkaa ja Sutta korvat lukkoon lyövällä äänivallilla ryyditettynä, ja erikoisia äänimaisemia tarjoillaan myös kolmessa muussa instrumentaalissa.

”Children of the Night” on tunnelmaltaan kuin kauhuelokuva ja tuo mieleen sekä Robert E. Howardin samannimisen novellin että Black Sabbathin ensimmäisen levyn. Heavy metal -henkisen riffittelyn ja pahaenteisten sanoitusten luulisi olevan ristiriidassa syntetisaattoritaustan kanssa, mutta todellisuudessa koko asiaa ei tule edes ajatelleeksi.

Jyrkän kontrastin synkähköön materiaaliin luovat veikeät poprock-versioinnit ”Dead Man’s Curve” ja ”19th Nervous Breakdown”. Ensin mainittu oli tietoisen pöhkön musavideonsa siivittämänä Nash the Slashin suurin hitti, jälkimmäinen taas pistää syntikka-arpeggioineen ja tapposärjettyine mandoliineineen huimasti vauhtia The Rolling Stonesin jo alkujaankin rivakkaan tuotokseen. Deep Purple -cover ”Dopes on the Water” menee suoraan huumoriosastoon, mutta tarjoaa silti täysin pätevää sooloilua

Vaikka albumilla on kuultavissa melkoista tyylilajien kirjoa hevistä syntikkapoppiin ja efektipainotteisista sooloiluista klassisten kappaleiden rock-versioihin, se pysyy yhtenäisenä ja tiivistunnelmaisena kokonaisuutena. Ehkä se johtuu soitinvalikoimasta ja äänimaailmasta, jotka ovat äärimmäisen poikkeukselliset mille tahansa mainituista genreistä. Useammassa kuin yhdessä kappaleessa rumpukone on kokonaisuudessaan korvattu elektronisella jyskeellä, mitä ei kuitenkaan heti kättelyssä edes huomaa.

Huomio kiinnittyy myös Nash the Slashin monipuolisuuteen laulajana. Mikään kultakurkku hän ei ole, mutta osaa eläytyä kappaleiden vaihteleviin tunnelmiin kuulostaen väliin aggressiiviselta, väliin eteeriseltä ja – ”Dead Man’s Curven” tapauksessa  – lystikkäältä. Useimmat Nash the Slashin omat kappaleet tosin ovat instrumentaaleja, mutta niissäkin tanakat taustat ja instrumenttipuoli, jolla todella sattuu ja tapahtuu, pitävät mielenkiinnon ylhäällä kuuntelukerrasta toiseen. Tuottaja Steve Hillagen loihtima äänimaailma on rikas ja monipuolinen.

Nash the Slashin tapa koota rock-kliseet yhteen ja kääntää ne sitten ylösalaisin on äärimmäisen virkistävää. 2010-luvulla, jolloin rock-musiikki tuntuu olevansa kaavoihinsa pahoin kangistunut ja marginaalisimmatkin tyylilajit koluttu läpikotaisin puhki Children of the Night tuntuu tuoreelta ja sen sanoma ajankohtaiselta, vaikka albumilla on ikää jo yli 30 vuotta.

Laser Dance: Around the Planet (1988)

Around the Planet -kansikuvaAlankomaalainen spacesynth-duo Laser Dance takoi vuosikymmenen mittaisen olemassaolonsa aikana kunnioitettavan kokoisen diskografian – yhteensä 11 pitkäsoittoa ja vastaava määrä sinkkuja ja EP:itä. Kenties nopeasta julkaisutahdista johtuen vain pieni osa materiaalista on mieleenpainuvaa, mutta siitä huolimatta Laser Dancen tuotanto on varsin tasalaatuista ja taatusti viihdyttävää kuunneltavaa.

Kuten useimmat alan pumput, myös Laser Dance keskittyi levykokonaisuuksia enemmän sinkkuihin ja yksittäisiin kappaleisiin. Suurin osa Laser Dance -albumeista soljuukin tasaisesti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Se on toisaalta myös niiden vahvuus: rytmi tarttuu kivasti ja siirtyy myös kuulijan jalkaan sekä bileissä että arjen taustamusiikkina.

Oma suosikkini bändin albumeista on Around the Planet. Se ei oikeastaan riko yllä kuvailtua kaavaa, vaan toteuttaa sen parhain mahdollisin lopputuloksin. Moneen kollegaansa verrattuna levy on aika popahtava ja leppoisa, paikoitellen ilmeisen kieli poskessa tehty. Biisien pituudet pysyvät siedettävissä mitoissa, kolmeminuuttista lopetusraita ”Final Zonea” lukuunottamatta viiden ja kuuden minuutin välimaastossa.

Iso osa biiseistä on välittömiä hittejä. ”Shotgun (into the Night)” on duon tunnetuimpia biisejä, ja nostattaa aloituskappaleena hyvin tunnelmaa. Pääriffin syntikkasoundia siistimpää juttua ei varmaan ole kuunaan keksitty. ”You & Me” lienee levyn tarttuvin ja sen voisi hyvin kuvitella jonkin kasaritoimintaleffan taustalle. Eniten munaa löytyy ”My Minestä”, jonka svengi vie mukanaan vaikka lopullinen nostatus jääkin puuttumaan. Se on yleinen ongelma sekä Around the Planetilla että muilla Laser Dancen levyillä.

Around the Planet on hyvä albumi, eikä siltä löydy yhtään huonoa kappaletta. Toisaalta siltä ei löydy yhtäkään erinomaista kappaletta. Avaruusdiscon areenalla Laser Dance täytti peruspuurtajan ekologisen lokeron: yhtye suolti huimaa vauhtia laadukasta ja toisinaan jopa omaperäistä materiaalia, jossa tuotantopuoli ja soundit olivat enemmän kuin kohdallaan. Siinä sivussa yhtye sai aikaan jopa muutaman klassikon. Paljoa enempää ei voi yhdeltäkään artistilta vaatia.

Love Sculpture: Forms and Feelings (1970)

Forms and Feelings -kansikuvaDave Edmunds oli ensimmäisiä brittiläisiä kitarasankareita, joka nykyään tunnetaan parhaiten uuden aallon tuottajana ja lukuisista rock & roll -klassikkojen versioinneistaan. Ensimmäistä kertaa hän saavutti menestystä kuitenkin walesilaisen Love Sculpturen riveissä. Lähinnä blues-standardien kitaravoittoisista toisinnoista koostunut debyyttialbumi Blues Helping (1968) oli hyvä, mutta melko perinteinen bluesrock-albumi. Pari vuotta myöhemmin ilmestyneellä seuraajalla Forms and Feelingsillä esiintyy selvästi itsevarmempi yhtye, joka on löytänyt oman soundinsa ja tyylinsä.

Vaikka Love Sculpturen rooli kappaleiden kirjoittamisessa vaikuttaa olleen vähäinen, on albumilla useita yhtyeelle varta vasten tehtyjä biisejä. Ne ovat tyyliltään vaihtelevia, eikä blues ole niin vahvasti esillä kuin ensimmäisellä albumilla. ”Seagull” ja ”People People” ovat esimerkiksi melko perinteisiä rock-balladeja, ja Edmundsin laulu nousee niissä pääosaan. ”Why (How-Now)” on efektoituine äänimassoineen ja happoisine harhailuineen melkein kuin Electric Wizard vuosimallia 1970. Chuck Berry -cover ”You Can’t Catch Me” taas kaahaa tuhatta ja sataa ja sen raivokkaat kitarasoolot saavat ”Ace of Spadesin” kuulostamaan vanhainkodin kevätretkeltä. Ihan oikeasti.

60-luvun loppu oli aikaa, jolloin hevimetalli haki muotoaan. Love Sculpture jää alan pioneereista puhuttaessa yleensä vähemmälle huomiolle, mikä on suorastaan käsittämätöntä, sen verran monta kortea se kakkosalbumillaan kantaa kekoon. Aloitusbiisi ”In the Land of the Few” on pätevä esimerkki. Tuottajina toimineiden Edmundsin, Mike Finesilverin ja Pete Kerin kynäilemä kappale on tempoltaan rauhallinen, mutta soundiltaan suorastaan painostava. Tuotannossa on useita kerroksia ja päällekkäisiä kitararaitoja, ja kertosäkeessä alarekisteri jylisee kuin ukkonen. Samaan aikaan sieltä täältä klassisesta musiikista melodianpätkiä pihistelevä biisi on myös siinä määrin tarttuva, ettei sen kuuntelemista haluaisi lainkaan lopettaa.

Vinyylin kummankin puolen päättää rock-toisinto klassisesta musiikista. A-puolella on luvassa Georges Bizetin ”Farandole”, jonka kitarajuoksutukset ovat enemmän vaikuttavan kuin miellyttävän kuuloisia. Lopetusraita ”Sabre Dance” on yhtyeen ainoaksi hitiksi noussut toisinto Aram Hatšaturjanin Gajane-baletin legendaarisesta ”Miekkatanssista”, ajan psykedeelisten vaatimusten mukaisesti peräti 11-minuuttiseksi venytettynä. Tänä aikana Edmunds vuoroin fiilistelee itämaisia skaaloja ja vuoroin tiluttaa sormet verillä.

Olisi tietenkin typerää puhua näin hyvästä albumista pelkästään tyylillisesti käänteentekevänä. Se on erinomaisen hyvin tuotettu ja soitettu. Edmunds on ihan hyvä laulaja, mutta missään vaiheessa ei kyllä vallitse epäselvyyttä siitä, miksi hänet tunnetaan etupäässä kitarataiturina. John David Williamsin basso on jo hylännyt blues-juuret ja keskittyy sen sijaan tanakkaan taustajytään. Rumpali Rob ”Congo” Jones on tiukka soittaja ja heiluu klassisissa kappaleissa hurjana mättäen aivan järjettömän nopeaa komppia. ”Farandolessa” kuullaan hetkittäin jotain, mitä ei oikein voi kuvailla muuksi kuin varhaiseksi blast beatiksi. Varsinaisesta metallista Love Sculpturen kuitenkin erottaa sävellysten tapa rakentua riffien sijaan melodioille.

Forms and Feelings jäi Love Sculpturen viimeiseksi julkaisuksi, minkä jälkeen Edmunds suuntasi kohtalaisella menestyksellä soolouralle. Vielä samana vuonna julkaistu single ”I Hear You Knocking” kipusi Britannian listoilla peräti ykköseksi. Samalle taiteelliselle tasolle hän ei kuitenkaan enää yltänyt, ja ”Sabre Dance” lieneekin edelleen hänen isoin hittinsä. Monilla Edmunds-kokoelmilla Love Sculpturen tuotanto on surutta merkattu hänen omiin nimiinsä.

Forms and Feelingsin ehdottomasti huonoin puoli on sen pituus: reilu puolituntinen albumi on aina liian nopeasti ohi. Tätä ongelmaa saattaa korjata läjällä bonusbiisejä (mm. vain Yhdysvaltojen versiossa kuultu, erittäin metallinen välisoitto ”Mars”) paiskattu CD-uusintapainos, mutta meikäläiseltä moinen ihme on vielä kokematta.

J. Karjalainen ja Mustat lasit: Yö kun saapuu Helsinkiin (1982)

Jos J. Karjalaisen ja Mustien lasien ensimmäinen albumi kuulostaa autotallissa äänitetyltä, kakkosalbumi Yö kun saapuu Helsinkiin tuo mieleen film-noirin hämyiset kapakat. En tiedä kuinka paljon albumia on studiossa säädetty, mutta se kuulostaa erittäin intiimiltä ja voisi melkein olla livelevy. Vaikka kappalemateriaali ei välttämättä ole dramaattisesti erilaista, soundi ja sovitukset kyllä ovat. Folk-soittimet ja -vaikutteet ovat jääneet vähemmälle pois ja sanoitukset ja sävellykset ovat selvästi aiempaa hiotumpia ja monimutkaisempia, vaikka esittelevätkin pohjimmiltaan samanlaisia ideoita.

Muutoksen huomaa heti avausraita ”Blueskaavassa”. Nimensä mukaista sapluunaa hartaasti mukaileva biisi voisi toteavine sanoituksineen (”ensimmäinen sointu on tällainen / toinen sointu on tällainen” jne.) hyvinkin olla bändin nimikkolevyltä, mutta kun Hammondit ja saksofonit kohta liittyvät säestykseen, ei paluuta menneeseen ole. Enemmän tai vähemmän tällä tyylillä Mustat lasit jatkaisivat loppuun asti, vaikka tyyli siirtyikin jatkuvasti lähemmäs valtavirran poprockia ja jopa iskelmää.

Mustien lasien viehättävin piirre tietynlainen kansainvälisyys, enkä tällä nyt tarkoita, että bändissä saattoi välillä vierailla ulkomaalaisia muusikoita. Tuskinpa millään suomirockin suurudella oli niin paljon vaikutteita perinteisestä amerikkalaisesta populaarimusiikista, puhuttiin sitten soitinvalikoimasta tai sävellyksistä. Karjalaisen kasarituotannossa kotimainen folk ja Badding-henkinen rokkenroll kulkevat käsi kädessä mustan musiikin ja countryn kanssa, tehden lopputuloksesta sekä persoonallisen että helposti lähestyttävän. Toteutus tietenkin on erittäin suomalaisen kuuloista, hyvässä ja pahassa.

Varhaisuudestaan huolimatta Yö kun saapuu Helsinkiin tarjoilee aika monta Karjalais-klassikkoa. ”Sä oot niin hyvä mulle” auttaa akuuteimpaan funk-hampaan kolottamiseen, vaikka svengasikin paremmin Mustat lasit live -albumilla. ”Ankkurinnappi” on selvästi albumin keskitasoa valtavirtaisempi ja vähemmän mielenkiintoinen biisi ja varmaan juuri siksi siitä muotoutui Karjalaisen ensimmäinen hitti. Tupakansavuisinta kapakkatunnelmaa tarjoilee lopetuskaksikko – tuolloin edelleen ajankohtainen ”Hyvästi John Lennon” sekä pehmeän sähköpianon säestämä blues ”Yö kun saapuu Helsinkiin”.

Huonoja kappaleita ei tältä levyltä löydy; jopa paasaavanpuoleinen ”Sankarit” voisi olla ihan hyvä, jos jääkiekkofanit olisivat malttaneet jättää sen rauhaan. Karjalaisen sanoitukset eivät ole erityisen mieleenpainuvia, mutta kaihoisan ja rehellisen oloisia kyllä: ensialbumin viattomuus on vaihtunut harmaampiin maisemiin. Bändin täydentäminen puhallinsoittajilla oli merkittävä ja yksinomaan positiivinen askel, ja myös muun orkesterin ote on edelliskertaa jämptimpi sekä uusien että vanhojen jäsenten kohdalla. Tunnelmallinen ja monipuolinen kokonaisuus, jossa toimii sekä rock & roll että herkistelyosasto.

J. Karjalainen ja Mustat lasit (1981)

J. Karjalaisen ihka ensimmäinen albumi on hänen myöhempään tuotantoonsa nähden kohtalaisen anarkistinen tuotos. Taustayhtyeessä eivät puhaltimet vielä tässä vaiheessa puhkuneet ja soittopuoli paikitellen kulmikasta. Kappaleet ja sanoitukset ovat simppeleitä, noudatellen rock and roll- ja blues-kaavoja epäilemättä tietoisen uskollisesti. Punainen lanka kuitenkin löytyy ja suurimman osan ajasta myös pysyy tallella.

Jukka Tapion tulkintaa esikoisellaan voisi kuvailla kauniisti hiomattomaksi. Myöhemmän tuotannon falskius puuttuu kokonaan, eikä tavaramerkkulvahduksia kuulla kovin montaa. Varsinkin ”Enkelissä” laulu hakee mustan musiikin fiiliksiä. Ainakin Karjalainen kuuluu olevan täysillä mukana. Mitään muutakaan ei ”Kolmen cowboyn” kertosäkeestä voi sanoa. Mutta kuten kaikki muukin tällä levyllä, laulu istuu kokonaisuuteen hyvin ja tulee suoraan sydämestä.

Mustien lasien läpi näyttäytyvä maailma on täynnä sekä pieniä iloja että suruja. Tunnelma on Little Richardin ”Lucillen” mieleen tuovaa ”Elina, anna tukkasi kasvaa” -rockailua lukuunottamatta leppoisa, eikä sekään kovin vaarallista menoa ole. Rauhalliset tempot, shuffle-rytmit, akustiset soittimet ja folkahtavat sovitukset pitävät fiilikset miellyttävinä. J. Karjalaisella ja Wagnerilla on sikäli paljon yhteistä, että heidän musiikkinsa on parempaa kuin miltä se kuulostaa. Kauttaaltaansa viaton ja sympaattinen kokonaisuus tekee tästä todellisen hyvän mielen albumin vailla väkinäisyyttä.

Koska puhallinsoittimia ei Karjalaisen taustaköörissä siis vielä tässä vaiheessa ollut, myöhemmässä tuotannossa kuullut funk- ja soul-sävyt jäävät tällä albumilla kuulematta. On se silti aika monipuolinen ja soitinvalikoima on mandoliineineen, pianoineen ja viheltelyineen yllättävän rikas. Itse pidän eniten ”Enkelistä”; rakkaushuolia suorapuheisesti ruotivat sanoitukset osuvat karuudessaan napakymppiin ja soitanto kulkee rockisti mutta kepeästi.

Mustien lasien ensimmäinen albumi saattaa hyvinkin olla sen paras, ainakin oikeassa mielentilassa. Sen verran autotallikamaa tuotos on, ettei sitä joka kekkereissä jaksa kuunnella. Bändit parhaat yksittäiset vedot löytyvät nekin myöhemmiltä julkaisuilta. Hiukan bändin debyytti natisee liitoksissaan, mutta ei useimmilla kuunteluilla kuitenkaan hajoa. Sympaattinen pläjäys pistää väkisinkin hymyn huuleen, eikä suinkaan vahingonilosta.

Jesus Christ Superstar (1970)

Kaikkien rock-oopperoiden äiti, Andrew Lloyd Webberin säveltämä ja Tim Ricen sanoittama Jesus Christ Superstar, julkaistiin tuotannollisista syistä ensin pelkkänä ääniteversiona. Ajatus Jeesus-aiheisesta teema-albumista on nerokas, mutta valitettavasti toteutus kärsii epätasaisuudesta. Pahimmillaan kappaleet ovat sen kertaluokan diskohumppaa, että voisivat olla Microsoft Songsmithillä generoituja.

Parhaimmillaan teos on kuitenkin erittäin hyvää kuultavaa. Vaikuttavin hetki jysähtää eetteriin jo alkupuolella temppelitapahtuman merkeissä, jonka musiikillisesti dramaattisia käänteitä mukailee Jeesus-Gillanin vimmattu huutaminen. Myös kärsimyskertomus ja ristiinnaulitseminen nostattavat odotetusti jännityksen suureen finaaliin.

Tarinan sovitus kuuluu Jeesus-fiktion mielenkiintoisempaan osastoon. Juudas ei ole pelkkä tarinan konna, vaan Jeesukseen asettamiinsa odotuksiin syvästi pettynyt mies, joka lopulta löytää tilanteestaan vain yhden tien ulos. Jeesuskin horjuu; hänellä on vankka kutsumus ja ymmärrys siitä, että muutosta tarvitaan, mutta hän kykenee uhraamaan itsensä vasta pitkän kamppailun jälkeen. Rock-oopperan Jeesus-kuva on kaukana erityisesti Johanneksen evankeliumissa kuvatusta yliluonnollisesta olennosta ja keskittyy sen sijaan päähenkilönsä inhimillisiin puoliin.

Rooleista jäävät parhaiten mieleen Ian Gillan Jeesuksena sekä Yvonne Elliman Maria Magdaleenana. Kaksikon yhteiskohtaukset ovatkin kautta linjan koskettavia. Se, ettei pariskunta milloinkaan saa toisiaan, antaa onnellisesti päättymään tuomitulle tarinalle tarpeellisen traagisen sävyn. Sivurooleissa mennään paikoitellen tahattoman komiikan puolelle, kun roistot keskittyvät kähisemään Disney-pahiksien elkein tyhmällä ja rumalla äänellä. Soundit eivät ole mitenkään ihmeelliset, erittäin selkeät kylläkin. Kerrontaa pystyy helposti seuraamaan ilman sanoitusläpyskää.

Pian alkuperäisjulkaisunsa jälkeen teatteriversion saanut Jesus Christ Superstar oli alun alkaenkin tarkoitettu näyttämölle, ja se syö tehoa albumiversiosta. Siinä missä lavalla kohtausten väliin jää aina lyhyitä taukoja ja muuta pienimuotoista toimintaa, levyversiossa vaihdot tuppaavat tulemaan puun takaa ja kuulostavat sellaisina varsin tökeröiltä. Yli tunnin mittainen eepos ei myöskään jaksa pitää kiinnostusta tasapuolisesti yllä, sillä hittien väliin jää musiikillisesti vähemmän mielenkiintoista materiaalia, joiden pääasiallisena tehtävänä on viedä juonta eteenpäin.

Koto: The 12″ Mixes (1995)

Anfrando Maiolan ja Stefano Cundarin luotsaama Koto oli italodiscon räväkimpiä edustajia. Hupaisia puhesampleja ja veikeitä syntikkariffejä yhdistelleen bändin tuotanto pistää kankeampaankin eloa. Koto – the 12″ Mixes pitää sisällään nimensä mukaisesti yhtyeen sinkuista tehtailtuja pidennettyjä remixejä. Ei siis ihmekään, että kappaleiden pituus nousee kroonisesti yli kuuden minuutin.

Heti alkuun ladataan yhtyeen suurimmat hitit ”Visitors”, ”Jabdah” ja ”Dragon’s Legend”. Melko kaoottinen ”Visitors” ei ole aivan parasta Kotoa, mutta ennemmin tätä kuuntelee kuin selkäänsä ottaa. ”Jabdahista” kuultava versio ei – toisin kuin kansilehtinen väittää – ole alkuperäinen vaan vuotta myöhemmin julkaistu pornahtava megamix. Originaalin legendaarinen riffi on saanut tyytyä statistin rooliin discojumputuksen viedessä pääosan, ja biisi kärsii tästä pahan kerran.

Prinsessa Daphne

Lead on, adventurer. Your quest awaits!

Viimeistään ”Dragon’s Legend” tekee selväksi, mistä hyvästä duo oli mustan vyönsä ansainnut. Kasariklassikkopeli Dragon’s Lairia syntikkapopin keinoin tulkitseva teos kuorisi jopa Ristomatti Ratiasta parkettien partaveitsen. Uutistenlukijamainen kerronta yhdistettynä avaruussoundeihin luo hauskoja mielikuvia siitä, millaista suitsutusta nykypäivän lohikäärmeenlahtaajaritari saattaisi mediassa saada osakseen.

Maiolan ja Cundarin pantua Koton telakalle levy-yhtiö ZYX pestasi Laser Dancesta tutun Michiel van der Kuyn tehtailemaan lisää musiikkia bändin nimissä. van der Kuyn renkutukset eivät mielestäni yllä sen enempää Laser Dancen kuin Koto-veteraanienkaan tasolle. Lisäksi ne ovat aika lailla toistensa kaltaisia. Tällä kokoelmalla kuullaan kappaleet ”Time”, ”Mind Machine” ja ”Acknowledge”. van der Kuyn kynästä on lähtenyt ihan kivoja riffejä, mutta loputtoman tuntuisesti itseään toistavat kappalerakenteet ja ärsyttävät robottipuhesämplet syövät hupia. Bonuksena kuullaan vielä sekava ”Koto Mix” yhtyeen tunnetuimpia riffejä sekä van der Kuyn remix John Carpenterin The End -elokuvan tunnarista.

Koton musiikista välittyvä hyväntuulisuus ja huumori toimii yhtyeen valttina, sillä toisin kuin monet aikalaisensa, bändi on kyennyt vanhenemaan arvokkaasti. Tanssittavaksihan tällaiset on tarkoitettu, mutta yllättävän mieluusti näitä kuuntelee muutenkin. The 12″ Mixes on ihan hyvä läpileikkaus orkesterin tuotannosta; useimmista kokoelman ralleista vain sattuu helposti ja vieläpä täysin laillisesti löytymään paljon parempiakin versioita.