FM ja kohtalon kolhut

Jos fanaatikkofaneja on uskominen, liki jokainen planeetallamme vaikuttanut orkesteri kävi jossain uransa pisteessä lähellä läpimurtoa – pois lukien tietenkin ne tyylilajit, joissa suosio on ilmiselvä osoitus itsensä myymisestä. Luonnollisesti syypää takariviin jäämiselle ei milloinkaan ole yhtyeessä tai kuluttajien vaikeasti ennustettavissa päähänpistoissa, vaan isoissa pahoissa levy-yhtiöissä, joiden virheliikkeet, hitaat reaktiot ja välinpitämättömyys kykenevät tuhoamaan yhtyeen kuin yhtyeen. Siellä kun ei välitetä mistään muusta kuin rahasta, joten mitään motivaatiota saada bändien hittipotentiaalia hyödynnetyksi ei ole.

Cameron Hawkins ja syntikka.

Cameron Hawkins ja syntikka. Kuva Laurie Overton.

Oma suosikkini näistä kohtalon kolhimista unohdetuista neroista on kanadalainen FM. Pohjois-Amerikan ulkopuolella tuntemattomaksi jäänyt, Nash the Slashin ja Cameron Hawkinsin vuonna 1976 perustama progetrio nauttii kotikulmillaan Torontossa arvostusta paikallisena suuruuteena. Useampi kuin yksi ulkolainen taas on kuvannut bändiä osuvasti ”Kanadan suurista progebändeistä pienimmäksi”. Ensimmäisen vuosikymmenensä aikana FM kävi tutun kaavan mukaisesti useita kertoja suursuosion kynnyksellä, mutta joka kerta ohraleipä niin sanotusti tuli ja otti. Yleensä syynä olivat ongelmat rahoituksessa ja levyjen jakelussa. Progen aikakausi alkoi joka tapauksessa olla jo ohi, joten tokkopa levy-yhtiöitä voi varovaisuudesta moittiakaan. Tai sitten bändi vain oli huono-onninen.

70-luvulla levy-yhtiöt olivat huomattavasti nykymenoa kiinnostuneempia kokeilemaan kepillä jäätä ja pestaamaan nuoria yhtyeitä. Toisaalta tarjontakin oli vähäisempää, mutta niin joka tapauksessa kävi, että Kanadan yleisradion omistama CBC Records otti FM:n talliinsa. Bändin esikoislevy Black Noise oli ensimmäisten kokonaan digitaalisesti äänitettyjen joukossa, mikä sopikin kuvioon, kun levyllä kuultiin sellaisia kappaleita kuin ”Phasors on Stun”, ”Slaughter in Robot Village” ja ”Aldebaran”. Levyä painettiin huikeat 500 kappaletta ja sitä myytiin pelkästään postimyynnin kautta. Ei siis ihmekään, että Black Noise jäi vähälle huomiolle, vaikka FM oli aiemmin musisoinut jopa telkkarissa.

Vitutusta oli ilmassa ja Nash the Slash suuntasi soolouralle, joka saikin nopeasti siipiensä alle kohtalaisen puhurin. Kolme vuosikymmentä myöhemmin mies muisteli eräässä haastattelussa FM:n ongelman olleen manageroinnin kankeus. Itse asiaan ei päästy, kun toiminta jämähti loputtomaan nysväämiseen ja neuvottelemiseen. Soolourallaan Nash the Slash hoiti hommat kättä päälle -periaatteella ja lämmittelikin The Who’n ja Iggy Popin kaltaisia nimiä.

FM:n leirissä Nash the Slashin korvasi muuan Ben Mink ja Black Noisen tuuttaamisen otti hoitaakseen Yhdysvaltalainen Visa Records. ”Phasors on Stun” julkaistiin singlenä ja se kipusi top 20:n molemmin puolin rajaa. Albumi myi reilut 100 000 kappaletta ja ansaitsi kultalevyn. Asiat olisivat siis olleet mallillaan, elleivät sopimusongelmat olisi lyöneet rahahanoja umpeen. Visa ja FM jäivät ilman osuuttaan levymyynnistä Kanadassa. Myös suunnitellun kakkosalbumin tekeminen lykkääntyi kohtalokkaasti, kun Kanadan jakelija GRT teki konkurssin. Ennen hiljaiseloon siirtymistä FM julkaisi vielä vuosina 1979 ja -80 pitkäsoitot, jotka allekirjoittaneen mielestä tosin ovat varsin mitäänsanomattomia. Paljon mielenkiintoisempi on vähemmälle huomiolle jäänyt, vain rajoitetun jakelun saanut ja jonkinlaisen välityön asemaan päätynyt Direct to Disc, jonka yhtye teki Ben Minkin kanssa ennen Visa Recordsin leipiin siirtymistä. Nimensä mukaisesti kerralla purkkiin vetäisty vinyyli sisältää kaksi vartin mittaista sävellystä, joista toisessa kuullaan analogisyntetisaattorin läpi rutattua rumpali Martin Dellerin aivosähkökäyrää.

Takatukkien ja toimintaleffojen vuosikymmenen FM mainosjulistepuolenvälin lähestyessä Nash the Slash palasi FM:n, mutta ensimmäinen alkuperäiskolmikon uusista aikaansaannoksista oli kuitenkin Nash the Slashin sooloalbumi American BandAges. Eipä se FM:ltä juuri kuulostakaan. Jos vuonna 1977 proge alkoi olla menneen talven lumia, niin vuoteen 1985 mennessä FM:n tarjoaman fuusiojazzin ja Star Trekin synteesin kaupallinen potentiaali oli laskenut nollan alapuolelle. Elektronisuus oli kuitenkin edelleen kuvioissa, ja uusi albumi Con-Test hyppäsikin häpeilemättä synth pop -kelkkaan. Progea albumilta on turha hakea, mutta sinkkuna julkaistu ”Just Like You” on kieltämättä tarttuvaa tavaraa.

Kuvakaappaus Just Like You -videosta.

”Just Like You” ja FM:n uusi poikabändi-look.

Albumin julkaisussa ilmeni kuitenkin ongelma: yhtyeen levyjä Kanadassa levittänyt Passport Records teki konkurssin. Hätiin laukkasi Quality Records, jonka suojissa myös Nash the Slashin soololevyt löysivät tiensä kuluttajille. ”Just Like You” kipusi singlelistalla sijalle 38, mutta tällä kertaa konkurssivuorossa oli Quality, ja Con-Test katosi kaupoista. Luultavasti tästä syystä pari vuotta myöhemmin julkaistu Tonight sisälsi uusien biisien joukossa myös Con-Testin parhaita paloja. Singlejulkaisu ”Dream Girl” kertoo jo nimellään karua tarinaa siitä, kuinka omaperäiseksi kokeellisena avaruusrockbändinä aloittanut FM oli heittäytynyt. Eipä ihmekään, että albumi jäi FM:n viimeiseksi, vaikka albumin musiikkia kuullaankin Perjantai 13. -slashersaagan seitsemännessä osassa The New Blood. Alkuperäisen FM:n kanssa bändillä ei tuolloin ollut enää juurikaan tekemistä, vaan Hawkinsin tukijoukot vaihtuivat vuosittain.

Parin viimeisen vuosikymmenen aikana FM on yrittänyt comebackia kolmesti tutuissa merkeissä. Monessakin mielessä. Yksinomaan positiivinen asia on, että bändi esittää tätä nykyä jälleen elektronista progea. Ikävämpää on, että Black Noisea lukuunottamatta orkesterin albumeja ei ole saanut CD-muodossa kuin vasta parin viime vuoden ajan, kiitos master-nauhojen katoamisen. Vuodesta 2011 lähtien yhtye on ollut jälleen toiminnassa (miehitys on jo ehtinyt kokea muutoksia!) ja valmistautuu uuden albumin julkaisuun. Kaiken kaikkiaan bändillä tuntuu pyyhkivän pitkästä aikaa hyvin, vaikka vuoden 2012 OhioProg-festivaalit ja sitä myötä myös FM:n suunniteltu esiintyminen peruuntuivatkin. Rahoitusongelmien vuoksi, totta kai.

Lisää aiheesta voi ja kannattaa lukea The FM Archive -sivustolta, jonka kuva-arkisto dokumentoi bändin kokemat tyylimuutokset (sekä Nash the Slashin tyylin muuttumattomuuden) paremmin kuin mikään sanallinen ilmaisu.

On meillä Pac–Man-kuume

Pac-Man sekä Buckner & Garcia1980-luvulla tapahtui tunnetusti kaikenlaista päätöntä ja monasti vieläpä maailmanlaajuisen  villityksen mittasuhteissa asti, mistä mainittu vuosikymmen myös hyvin on opittu sittemmin tuntemaan. Tämän huuman sai muutaman viikon ajan tuta myös jo 60-luvulla yhteistyön aloittanut ohiolaisduo Jerry Buckner ja Gary Garcia.

Vuoteen 1981 mennessä videopeleistä oli Pac-Manin ja kumppanien johdolla tullut ensimmäistä kertaa suuren yleisön hupia. Tähän suoneen Buckner & Garcia iskivät hakkunsa ja sävelsivät kappaleen ”Pac-Man Fever”. Toverukset kirjoittivat ja äänittivät työkseen mainosrallatteluja, ja tapasivat työpäivän jälkeen rentoutua takomalla lähibaarissa Pac-Mania. Levy-yhtiöt eivät kuitenkaan kiinnostuneet tuotoksesta, joten kaksikon manageri Arnie Geller päätti julkaista singlen omakustanteena. Viikon sisällä radiosoittoon päätymisestä kiekkoa oli myyty 10 000 kappaletta. Samoihin aikoihin myös Pac–Man-peli oli kohonnut suosionsa huipulle.

Yhtäkkiä levytyssopimus sitten oli kuin olikin tarjolla – mutta vain sillä ehdolla, että koko albumi kertoisi peleistä. CBS Recordsilla ymmärrettiin takoa kun rauta on kuumaa, joten Bucknerin ja Garcian oli määrä saada äänitykset purkkiin kuukauden sisällä, minkä miehet myös tekivät. Alkuvuodesta 1982 listoille ampaisivat sekä albumi Pac-Man Fever (The Billboard 200, #24) että sen nimisingle (The Billboard Hot 100, #9), joista jälkimmäisenä mainittu tienasi nopeasti kultalevyn palkintona yli miljoonasta myydystä kopiosta. Sittemmin myyntiluvut ovat ylittäneet kaksi ja puoli miljoonaa.

Buckner ja Garcia olisivat halunneet seuraavaksi julkaista E.T. the Extra-Terrestrialin inspiroiman balladin ”E.T. (I love you)”, mihin heillä oli ohjaaja Steven Spielbergin lupa, mutta levy-yhtiö pani edelle Neil Diamondin ”Heartlighteineen”. Luvaton E.T.-intoilu poiki oikeusjutun ja Diamond joutui antamaan osan voitoistaan elokuvan tekijöille. Bucknerin & Garcian seuraava etappi taas oli toukokuussa 1982 kauppoihin ilmaantunut single ”Do the Donkey Kong”. Sama vitsi ei kuitenkaan naurattanut toiseen kertaan ja aika lailla edeltäjäänsä muistuttanut biisi sai tyytyä sijaan 103.

Ajan tavan mukaisesti ”Pac-Man Feveristä” tehtailtiin rivakassa tahdissa jos jonkinlaista versiota. 12″ pidennetty versio DJ-käyttöön on täytynyt olla tuskallista kuunneltavaa, mutta epäilemättä kalpenee Tuijamarian ”Pac–Man-kuumeelle”, joka Internetin ansiosta nauttii hienoista kulttimainetta maassamme.

Valokeilassa viettämänsä varttitunnin jälkeen B & G suuntasivat kohti uusia haasteita, keskittyen kirjoittamaan ja tuottamaan kappaleita muille artisteille. Videopelien 90-luvulla tapahtuneen (jälleen) uuden tulemisen myötä kysyntä kuitenkin kasvoi siinä määrin suureksi, että Pac-Man Feverin CD-muotoinen uusintapainos muodostui ajankohtaiseksi. Valitettavasti vain CBS kieltäytyi antamasta masteria taiteilijoille, jotka lopulta päätyivät äänittämään albuminsa kokonaan uusiksi! Lopputulos muistuttaa hämmästyttävän paljon alkuperäistä – poikkeuksena ”Mousetrap”, jonka kohdalla tekijät joutuivat tyytymään oikeisiin koiriin ja kissoihin, koska eivät onnistuneet hankkimaan käsiinsä itse peliä.

Aikanaan saavuttamaansa massiiviseen huomioon suhteutettuna ”Pac-Man Feveriä” näkyy hämmästyttävän vähän ”Good Ol’ 80s” -tyyppisillä kokoelmilla. Tästä huolimatta takavuosien hitistä on tehtailtu jopa Halloween-efekteillä ryyditetty versio, jota tosin ei voi suositella kenellekään. Vuosituhannen taitteessa myös Buckner ja Garcia koettivat vielä kerran nostattaa kuumetta coveroimalla itseään, ensin akustisesti ja paria vuotta myöhemmin vain verkossa myydyllä ”Pokémon Feverillä”. Lohdutukseksi parivaljakon suosikkikappale kuitenkin taisteli tiensä VH1:n vuonna 2009 ilmestyneelle ”Greatest One-Hit Wonders of the 80’s” -listalle.

Miesten yhteistyö jatkui pienimuotoisena aina Gary Garcian 17. marraskuuta 2011 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Jerry Bucknerin (tai ainakaan hänen maineensa) videopelikuume sen sijaan ei ole ilmeisesti vieläkään laskenut normaalilukemiin, vaan häntä – yhdessä mm. Rihannan kanssa – kuullaan tutuissa merkeissä Disneyn Wreck–It Ralph -elokuvan ääniraidalla. Elokuva kertoo vanhan arcade-pelin pahiksesta, joka kyllästyy vanhoihin kuvioihin ja päättää nousta sankariksi.

Lisää aiheesta kannattaa lukea aiheelle omistetulta Pac-Man Fever Forever -sivustolta. Myös Bucknerin & Garcian virallinen kotisivu on piipahtamisen arvoinen.