Kingston Wall I (1992)

Kingston Wall IKingston Wallin suomalaisessa musiikkiskenessä lähes ainutlaatuisessa sondissa on ehdottomasti jotakin maagista. Rikas äänimaailma, erinomainen tuotanto, itämaisia tunnelmia ja hard rock -kitaraa yhdistelevät melodiat sekä biisistä toiseen jatkuva flow vievät mukanaan. Ne ovat myös tienanneet yhtyeelle kanonisoidun valtaistuimen suomiprogen Olympoksella. Kingston Walliin on helppo rakastua. Valitettavasti siihen on myös helppo kyllästyä. Yhtye teki uransa aikana vain kolme levyä, joilla kaikilla on tarjota vähintään yksi mestariteos. Biisit eivät siis olleet ongelma. Ongelma olikin se, ettei yhtye luonut ainuttakaan levyä, joka olisi ollut mestariteos myös itsessään.

Jos Kingston Wallista jokin tekee elämää suuremman, niin se on juuri soundimaailma. Sen voimalla bändin esikoiskiekkokin kantaa loppuun asti. ”With My Mindin” ja ”Nepalin” kaltaiset maailmanluokan veisut nostavat tunnelmaa entisestään. Petri Wallin kitarointi soljuu kuin vesi ja Jukka Jyllin & Sami Kuoppamäen rytmiosasto svengaa vietävän hyvin.

Tarkempi paneutuminen kuitenkin tuo nopeasti albumista esiin lukuisia ongelmia. Tärkein niistä on kappalemateriaalin epätasaisuus. Jokaista hittiä kohden albumilla on yksi tai kaksi mitäänsanomattomampaa biisiä. Liian usein tarjolla on vain hurmaavia soundeja ja virtuoosimaista soitantoa. Kingston Wall I ei toki ole ainoa albumi, jonka kantava voima löytyy fiiliksestä, mutta yli tunnin kestävään albumiin toivoisi enemmän vaihtelua ja vähemmän maneereja.

Todellinen murheenkryyni albumilla on viimeisenä kuultava 8-osainen ”Mushrooms”, jonka aikana sekä trippaillaan että rokataan. Erityisesti kakkososa ”On My Own” toimii erinomaisesti yksittäisenä biisinä ja on sellaisena eräs Kingston Wallin muistettavimmista saavutuksista. Sieniteema ja väkinäiset välijutustelut herättävät kuitenkin lähinnä kiusaantuneisuutta. 20-minuuttinen järkäle kampittaa samalla koko levyn. Levy ei olisi sienittäkään ongelmaton, mutta vasta ”Mushrooms” nostaa kokonaiskeston kipurajoille.

Ei Kingston Wall ykkönen ole huono levy. Eikä sillä ole ainuttakaan suoranaisesti huonoa biisiä. Itse asiassa albumi on varsin hyvä ja ehdottomasti useammankin kuuntelukerran arvoinen. On kuitenkin olemassa tietty raja, montako variaatiota samasta teemasta yhdeltä istumalta jaksaa kuunnella. Albumi tarjoilee paljon hienoja hetkiä, mutta kokonaisuus on ohuehko ja kuluu helposti puhki.

FM: Surveillance (1979)

SurveillanceFM:n kaksi ensimmäistä levyä näkivät päivänvalon varsin rajallisissa merkeissä. Vasta Surveillancen myötä yhtye löysi tiensä levykauppojen hyllyille ja sen vanavedessä myös mainio esikoisalbumi Black Noise lopulta sai tilaisuutensa tienata bändille kultalevy. Tässä vaiheessa alkuperäisjäsen Nash the Slash oli jo vaihtunut vähemmän värikkääseen Ben Minkiin, mutta syntetisaattoreita ja progea yhdistelevä resepti pysyi samana.

Energinen ”Rocket Roll” aloittaa Surveillancen lähes uhmakkaan kuuloisesti – aivan kuin bändi haluaisi sanoa, että vastoinkäymisistä ja miehistönvaihdoksista huolimatta sillä on edelleen painavaa sanottavaa. Surveillancen kohdalla tämä on kuitenkin vain osatotuus. Albumilta ei löydy ainuttakaan varsinaisesti huonoa kappaletta, mitäänsanomattomia hetkiä sen sijaan kyllä. Pahimmin tunnelmaa tärvelevät lattean ylipitkät ”Seventh Heaven” ja ”Father Time”, jotka kaiken lisäksi kajahtavat ämyreistä peräjälkeen. Vahvimmaksi lenkiksi nousee turboahdettu Yardbirds-cover ”Shapes of Things”. Alkuperäissävellyksen suhteen melko suuria vapauksia ottava vetäisy on niin äkäinen että oksat pois. Toiseksi pisimmän tikun vetää eeppinen lopetuskappale ”Destruction”, joka kylläkin lainailee estottomasti Black Noisen niin ikään finaalina toiminutta nimiraitaa.

FM:n soundi ei ole Surveillancella oleellisesti muuttunut, ellei sitten entistäkin synteettisempään suuntaan. Monin paikoin nokkamies Cameron Hawkinsin koskettimistaan vyöryttämä elektroninen hyökyaalto hukuttaa alleen Minkin mandoliineineen. Se tasapäistää äänimaisemaa ikävällä tavalla, eikä Surveillancelta juuri löydy kahta edellistä albumia piristäneitä efektoituja äänivalleja sen enempää kuin sooloiluakaan. Herra Mink ei kylläkään ole tähän syypää, vaan on pätevä soittaja ja osoittaa kelpoisuutensa aina kun vain saa suunvuoron.

Suurin ero bändin esikoislevyyn on kuitenkin sanoituksissa, joissa sci-fi ei enää edusta vain pakoa todellisuudesta vaan myös toivoa paremmasta huomisesta. Hawkinsin kynäilemät kannanotot ympäristön ja maailmanrauhan puolesta ovat suoruudessaan hellyyttäviä, erityisesti ”Destructionissa”, jossa Terran asujaimet asetetaan galaktisessa oikeusistuimessa syytteeseen kansanmurhasta ja sodasta. Far out!

FM asetti Black Noisella riman niin korkealle, ettei enää koskaan yltänyt samaan. Vaikka Surveillance pintapuolisesti muistuttaa edeltäjäänsä, siitä puuttuu monta olennaista yksityiskohtaa. Improvisointi, jazz-vaikutteet ja rikas äänimaailma eivät ole tyystin kadonneet, mutta jäävät silti kovin vähiin. Siinä missä Black Noise kuulosti vaivattomalta ja viattomalta, Surveillance on kuin suoraan videolle tehtailtu jatko-osa. Lähtötaso oli kuitenkin niin korkea, että vielä tässä vaiheessa pudotus ei tarkoittanut maahan murskaantumista.