Eric Clapton & Friends: The Breeze – An Appreciation of JJ Cale (2014)

The Breeze: An Appreciation of J.J. CaleEric Clapton tunnetaan suurena J.J. Calen ihailijana ja hänen soolouransa onkin tyylillisesti läheisempää sukua Calen Tulsa-soundille kuin vaikkapa Yardbirdsille, Creamille tai muille blues-vaikutteisille brittiyhtyeille. Clapton ei myöskään ole koskaan kaihtanut idolinsa lainailua, ja siksi suuri yleisö onkin saanut nauttia kokaiinista keskiyön jälkeen jo ennen kuin Cale julkaisi ensimmäistäkään studioalbumia. Ennen Calen pari vuotta sitten tapahtunutta poismenoa miehet ehtivät tehdä yhteistyötä kohtalaisen onnistuneen Escondidon merkeissä, joten Claptonilla voidaan sanoa olevan poikkeuksellisen hyvät edellytykset tehdä Cale-tribuuttilevy.

The Breezellä Eki kavereineen coveroi 16 Calen parasta biisiä. Mukana ovat kaikki oleelliset hitit, poisluettuna ne, jotka Clapton on ehtinyt versioida jo aiemmin. Jos jonkun artistin tuotannon ylipäänsä voi yhteen sanaan tiivistää, niin J.J. Calen. Se sana on ”letkeä” ja sellainen on myös The Breeze. Ehkä vähän liiankin letkeä. Claptonilla on selvästi vahva mielipide siitä, miltä Calen musiikki kuulostaa. Cale ei koskaan poikennut toimivasta kaavasta tarpeettomasti, mutta Claptonin käsittelyssä musiikki on tasapäistynyt entisestään.

Tämä näkyy niin biisivalinnoissa kuin sovituksessakin. Varsinkin Calen tuotannossa suurehkoa roolia näytellyt kantri on saanut tehdä tilaa leppoisalle jammailulle. Sitä paitsi Calella oli tarpeen tullen silmää aidoille yllätyksille, kuten Troubadour-albumin lähestulkoon elektroninen ”Ride Me High” todistaa.

Verrattuna alkuperäisversioiden minimalistiseen tuotantoon The Breeze on täynnä kaikenlaista pientä kivaa. Claptonin ja Simon Climien luoma äänimaailma onkin levyn parasta antia ja tuo Calen soittoa uskollisesti toisintavaan musiikkiin omaa väriään. Parhaiten toimivat todella tuhdin kuuloisella bassolla varustettu ”Call Me the Breeze” sekä kosolti kerroksia sisältävät ”Cajun Moon” ja ”Train to Nowhere”. Samalla biisit tosin myös menettävät osan minimalistisesta viehätyksestään.

The Breezen suurin heikkous on sen pituus. On täysin ymmärrettävää, että Clapton on halunnut sisällyttää mukaan kaikki suosikkinsa. Pari-kolme biisiä olisi silti voinut hyvin heivata syrjään 50-minuuttisen levyn siitä kärsimättä. Muutoin albumi on puutteistaankin huolimatta toimiva ja paikoin jopa päihittää alkuperäisversiot.

Chris Rea: The Road to Hell (1989)

roadtohellManner-Euroopan ulkopuolella iskelmää ei genrenä juuri tunneta, joten Atlantissa kelluvien saaripahasten (ml. Amerikka) väestö joutuu tyydyttämään tarpeensa aikuisbluesilla ja pehmorockilla. Brittiläisen laulaja-kitaristi Chris Rean tuotannosta kumpaakin lötyy roppakaupalla. Tämähän ei tietenkään ole mikään moite ja Rean ehkä tunnetuimmalla levyllä The Road to Hell pliisu ruotsinlaivaosasto jääkiin minimiin. Sen sijaan albumi tarjoaa vähäeleistä mutta muhkeasti tuotettua kasarirokkia, jolle bluesvaikutteet ja Rean kitaramaalailut tuovat roimasti lisäarvoa.

Jos kasarista ei pidä, niin tuskinpa myöskään Rea sytyttää. Kuten odottaa sopii, virveli jysähtää jyhkeämmin kuin bassorumpu ja yleisilme noin ylipäänsä on varsin elektroninen. Toisaalta aikakauden pahimmat sudenkuopat vältetään – levy on ehkä muovinen ja maneerinen, mutta se voisi olla vielä paljon muovisempi ja maneerisempi. Jos albumista jokin erottuu edukseen, niin se onkin nimenomaan tuotanto, joka tuo simppeleihin sävellyksiin roppakaupalla potkua. Biiseistä löytyy niin mehukkaita bassosoundeja kuin tyylikkäitä syntikkamausteitakin. Varsinkin nimikappaleen äänimaisemaan upotetut lukemattomat kerrokset viehättävät ja lisäävät kappaleen elinikää huimasti. Harkiten käytetyt naistaustalaulajat, Rean röhinä ja melodiset kitarasoolot viimeistelevät onnistuneen äänimaailman.

Kappalemateriaaliltaan The Road to Hell pysyy jatkuvasti korkeatasoisena. Viisuista löytyy juuri sopivasti vaihtelua, niin ettei levy ala toistaa itseään, mutta pysyy kuitenkin yhtenäisenä. Myös sanoitukset ovat keskimääräistä kunnianhimoisempia Rean tutkiskellessa ihmiselämän kauhuja rakkauden loppumisesta kuolemaan ja kaupunkielämän yksinäisyydestä kokonaisten kansojen kärsimyksiin. Albumin huippuhetkeksi nousee eeppisyyden rajoja kolkutteleva ”Looking for a Rainbow”, jonka sanoitus viljelee viittauksia niin Raamattuun kuin Bob Dylaniinkin.

Poikkeuksen jykevään kokonaisuuteen tuo loputtomalta tuntuva finaali ”Tell Me There’s a Heaven”, jonka mauttomat jouset ja äitelä yleisilme lähes pilaavat koko levyn. Tyylillisesti biisi sopisikin paremmin jonkin valistusvideon taustamusiikiksi, ja siihen sitä itse asiassa käytettiinkin pari vuotta levyn ilmestymisen jälkeen. The Road to Hellille se on pelkkää painolastia. Aivan niin paljon en kappaletta kuitenkaan inhoa, että olisin valmis lyttäämään koko levyn. Vai voiko sitä muka vihata albumia, jonka ensimmäisessä kappalessa haastellaan hetken aikaa selvää suomea?