Venom: Fallen Angels (2011)

Fallen Angels -kansikuvaVenom ei liene ainoa pitkän linjan yhtye, joka on 2000-luvulla eksynyt pahoille harharetkille ja julkaissut tasoltaan mitäänsanomatonta tai kehnoa materiaalia. Bändin kaksi edellistä albumia – Metal Black ja Hell – olivat kuitenkin tyhjänpäiväisyydessään ja ylipituudessaan aivan omaa luokkaansa. Venomin kaltaiselle räkärockbändille spontaanius ja nuoruuden vimma ovat toki niin tärkeitä, ettei männävuosien tyyliä ja laatua liene edes teoriassa mahdollista saavuttaa, mutta puolentoista vuosikymmenen takaiset Cast in Stone ja Resurrection osoittivat, että bändillä kykyä sekä uudistumiseen että teknisesti korkeatasoiseen ilmaisuun.

Tästä on jo kuitenkin yli kymmenen vuotta, ja Fallen Angels jatkaa edellisten Venom-levyjen linjaa. Kieltäydytään uudistumasta, muttei myöskään tavoiteta alkuaikojen räyhäämistä. Vain vauhdikkaat ja kestoltaan kompaktin mittaiset ”Nemesis” ja ”Death Be Thy Name” tavoittavat jotain alkuaikojen vimmasta. Ideat eivät ole lopussa, mutta ei niitä liikaakaan ole; ei ainakaan yli tunnin mittaisen albumin tarpeisiin. Miksi jokaisen riffin ympärille on pitänyt rakentaa oma kappale? Ja miksi lähes jokaisen biisin pituus on viety äärimmäiseen maksimiinsa? Jopa ”Mayhem With Mercyä” rip-offaava akustinen välitunnelmointi ”Lest We Forget” kestää päälle 2 minuuttia.

Venomin klassikkobiisit tarjoilivat raskaansarjan riffejä lähes tuhlaillen, mutta pysyivät silti turvallisesti kolmen-neljän minuutin tienoilla. Fallen Angelsin parhaatkin biisit tuppaavat olemaan melko yksitotisia ja keskenään samasta puusta, ja silti levyltä löytyy puolenkymmentä vähintään viisiminuuttista jyystöä. Näistä ainoastaan eeppinen ”Fallen Angels” todella tarjoaa jotain, mikä oikeuttaa tuhdin keston. Muissa kappaleissa kestoa on venytetty mm. jynkytysväliosilla ja munattomien kertosäkeiden toistolla. Yksi tämänhenkinen mättö voisi toimiakin, mutta kun albumi on niitä täynnään, lopputulos on pelkkää keskitempoista puuroa.

Cronoksen maneerit ovat tallella ja se on sinänsä hyvä juttu. Tutunkuuluisia ”Hyöööö!”-huutoja ja hevinauruja viljellään sopivan usein. Varsinainen laulu jatkaa Metal Blackilta alkanutta linjaa – säröä on reilusti kaljanhuuruisia kasarikarjahteluja enemmän, mutta Cast in Stonen ja Resurrectionin hallitun ja massiivisen murahtelun sijaan laulu on aika kiukkuista örinää. Mikäpä siinä sinänsä, Cronosta on paiskattu poikkeuksellisen miehekkäällä äänellä ja keuhkot ovat kuin palkeet. ”Are you ready bitch?” -tyyppiset välihuudot sekä sanoituspuolen uhoaminen tuppaavat kuitenkin herättämään myötähäpeää. Cronos-saralla onnistunein ralli onkin bonusbiisi ”Annunaki Legacy”, jonka humoristisissa sanoituksissa (”Did we evolve as Darwin said? / Or interbred with the aliens instead?”) ja tuhdeissa loppuörinöissä on niin sanotusti sitä jotain. Mainittakoon, että myös toinen bonusraita – stoner-henkinen ”Blackened Blues” – erottuu edukseen. Kenties Venom on näissä ”ylijäämissä” uskaltanut irroitella tavalla, joka olisi nostanut myös varsinaisen albumin kiinnostavuutta huomattavasti.

Cronoksen taustajoukot ovat 1995 tapahtuneen paluun jälkeen vaihdelleet kohtuullisen tiuhaan. Fallen Angelsilla taitaa kuitenkin soittaa paras Venom-kokoonpano alkuperäisjäsenten Abaddonin ja Mantasin lähdön jälkeen. Rage nyt ei ole kitaristina mikään ruudinkeksijä, muttei myöskään nolaa itseään. Studio-olosuhteissa mies jopa malttaa olla suuremmin vinguttelematta, toisin kuin keikoilla, ja pari rock-henkistä sooloa pelaavat selvästi hevitiluttelua paremmin. Ja, luojan kiitos, Cronoksen rumpaliveli Antton on siirtynyt suosiolla räppihevin puolelle. Uusi rumpali, Black Sabbath -laulaja Tony Martinin soolobändistä tuttu Danny ”Dante” Needham kun jopa omaa jonkinlaista tyylitajua. Melko perinteisellä hevimetalliotteella rumpaloiva Dante heiluu kuin heinämies ja soittaa Antton-albumeja piinannet tomtom-tuplapedaalilätkytykset suohon vaikka vasemmalla kädellä.

Fallen Angels ei ole järin ihmeellinen levy, eikä taatusti olisi ilman kannessa komeilevaa Venom-logoa herättänyt kenenkään huomiota. Aivan kiistattomasti se on kuitenkin parempi kuin Metal Black ja Hell yhteensä. Albumilla kuullaan jonkin verran paskaa ja paljon mitäänsanottomia hetkiä, mutta myös jokunen hitti. Erittäin raskaat soundit ja Cronoksen jämerät laulusuoritukset pelastavat nekin sen, mitä pelastettavissa on. Venom on noussut pohjalta ja toivottavasti jatkaa samaan suuntaan. Jos bändi olisi tiivistänyt ilmaisuaan ja tinkinyt Fallen Angelsin keston puoleen, käsissä voisi olla paras Venom-albumi sitten Possessedin.

Nash the Slash: American BandAges (1984)

American BandAgesNash the Slash oli pitkän uransa aikana poikkeuksellisen innokas tehtailemaan covereita. Vielä poikkeuksellisempaa on, että näitä lainoja kuuntelee ihan mielellään. Entisten ja tulevien FM-bändikaverien Martin Dellerin ja Cameron Hawkinsin avustuksella äänitetty cover-kimara American BandAges jatkoi siinä suhteessa kunnioitettavaa perinnettä. Se on kuitenkin myös Nash the Slashin ylivoimaisesti helppotajuisin ja valtavirtaisin albumi. Vaikka syntetisaattoritaustoilla ja elektronisilla käsien läpsytyksillä varustettu ”Hey Joe” onkin taatusti epäsovinnainen, puuttuu albumilta muulle Nash-tuotannolle ominainen anarkia.

Kovin kaupalliseksi American BandAgesia ei voi siltikään sanoa, ja vaikka voisikin, se ei tee tästä huonoa levyä. Tunnistettava Nash the Slash -soundi on tallella ja äkkiväärät käänteet tuovat rock-klassikoista esiin aivan uusia puolia. Rajuimmat muutokset on joutunut läpikäymään Count Fiven ”Psychotic Reaction”, jossa vainoharhaista tunnelmaa herättävät painostava sovitus ja pitkät yksinpuheluosuudet. Muita suosikkejani ovat turboahdettu ”Born to be Wild” -tulkinta sekä vain CD-uusintapainokselta löytyvä Moog-blues ”(I’m a) King Bee”. Kyllä, se Muddy Watersin biisi; versio on ilmeisesti äänitetty alun perin vuonna 1988 ilmestynyttä The Legend of Wolf Lodge -elokuvaa varten. Mainitulta uusintapainokselta löytyy myös Nashin ensimmäinen hitti, Jan & Deanin ”Dead Man’s Curve”, joskin Children of the Night -albumia heikompana versiona.

Soundillisesti American BandAges ei ole yhtä omaperäinen tai rikas kuin muut Nash the Slash -albumit. Biisit on ajettu Nash-muottiin ja sillä selvä, joten alkujärkytyksen jälkeen suurempia yllätyksiä ei ole luvassa. Syntetisaattorit ovat aika isossa roolissa – ehkä tavallistakin isommassa – kun taas säröviulut ja vastaavat uppoavat säestykseen. Miksaus on onnistunut ja soundit sopivan järeät, tuotanto lie parempaa kuin millään muulla NtS-albumilla. Myös Nash the Slashin kehittyminen laulajana tulee tällä albumilla esiin. Laulusuoritukset ovat paljon aiempaa hallitumpia ja itsevarmempia, ja niistä löytyy aivan uudella tavalla munaa, mikä sopiikin erityisen hyvin ”Born to be Wildiin” ja muihin stadionrock-standardeihin.