Nash the Slash: Children of the Night (1981)

Nash the Slash: Children of the Night

Viime vuonna aktiiviuransa päättänyt Nash the Slash tunnetaan paremmin erikoisesta imagostaan kuin musiikistaan. Valkoiseen smokkiin ja sideharsoihin pukeutunut miekkonen ei koskenut sähkökitaraan, mutta paikkasi ”puutetta” mandoliinista kaavituilla voimasoinnuilla ja efektimuurin läpi runnotulla viululla. Tällä perusteella muusikko olisi helppo viskata novelty-kategoriaan, mutta siihen Nash the Slash oli aivan liian anarkistinen ja kunnianhimoinen. Valtavirran poppia, elektronista kaaosta ja kokeellista rockia taiten yhdistelevä yhden miehen orkesteri taitaa populaarimusiikin konventiot erinomaisesti, mutta purkaa ne osiin ja yhdistelee uudelleen täysin arvaamattomin lopputuloksin. Luovan hullun toinen soolopitkäsoitto Children of the Night ei ole hänen omaperäisimpänsä, mutta ehdottomasti suosituin se on.

Mikäli pari välisoittoa lasketaan pois, Children of the Nightin materiaali menee aika tarkkaan puoliksi coverien ja Nash the Slashin omien sävellysten välillä. Intro ”Wolf” tarjoaa Sergei Prokofjevin Pekkaa ja Sutta korvat lukkoon lyövällä äänivallilla ryyditettynä, ja erikoisia äänimaisemia tarjoillaan myös kolmessa muussa instrumentaalissa.

”Children of the Night” on tunnelmaltaan kuin kauhuelokuva ja tuo mieleen sekä Robert E. Howardin samannimisen novellin että Black Sabbathin ensimmäisen levyn. Heavy metal -henkisen riffittelyn ja pahaenteisten sanoitusten luulisi olevan ristiriidassa syntetisaattoritaustan kanssa, mutta todellisuudessa koko asiaa ei tule edes ajatelleeksi.

Jyrkän kontrastin synkähköön materiaaliin luovat veikeät poprock-versioinnit ”Dead Man’s Curve” ja ”19th Nervous Breakdown”. Ensin mainittu oli tietoisen pöhkön musavideonsa siivittämänä Nash the Slashin suurin hitti, jälkimmäinen taas pistää syntikka-arpeggioineen ja tapposärjettyine mandoliineineen huimasti vauhtia The Rolling Stonesin jo alkujaankin rivakkaan tuotokseen. Deep Purple -cover ”Dopes on the Water” menee suoraan huumoriosastoon, mutta tarjoaa silti täysin pätevää sooloilua

Vaikka albumilla on kuultavissa melkoista tyylilajien kirjoa hevistä syntikkapoppiin ja efektipainotteisista sooloiluista klassisten kappaleiden rock-versioihin, se pysyy yhtenäisenä ja tiivistunnelmaisena kokonaisuutena. Ehkä se johtuu soitinvalikoimasta ja äänimaailmasta, jotka ovat äärimmäisen poikkeukselliset mille tahansa mainituista genreistä. Useammassa kuin yhdessä kappaleessa rumpukone on kokonaisuudessaan korvattu elektronisella jyskeellä, mitä ei kuitenkaan heti kättelyssä edes huomaa.

Huomio kiinnittyy myös Nash the Slashin monipuolisuuteen laulajana. Mikään kultakurkku hän ei ole, mutta osaa eläytyä kappaleiden vaihteleviin tunnelmiin kuulostaen väliin aggressiiviselta, väliin eteeriseltä ja – ”Dead Man’s Curven” tapauksessa  – lystikkäältä. Useimmat Nash the Slashin omat kappaleet tosin ovat instrumentaaleja, mutta niissäkin tanakat taustat ja instrumenttipuoli, jolla todella sattuu ja tapahtuu, pitävät mielenkiinnon ylhäällä kuuntelukerrasta toiseen. Tuottaja Steve Hillagen loihtima äänimaailma on rikas ja monipuolinen.

Nash the Slashin tapa koota rock-kliseet yhteen ja kääntää ne sitten ylösalaisin on äärimmäisen virkistävää. 2010-luvulla, jolloin rock-musiikki tuntuu olevansa kaavoihinsa pahoin kangistunut ja marginaalisimmatkin tyylilajit koluttu läpikotaisin puhki Children of the Night tuntuu tuoreelta ja sen sanoma ajankohtaiselta, vaikka albumilla on ikää jo yli 30 vuotta.

Laser Dance: Around the Planet (1988)

Around the Planet -kansikuvaAlankomaalainen spacesynth-duo Laser Dance takoi vuosikymmenen mittaisen olemassaolonsa aikana kunnioitettavan kokoisen diskografian – yhteensä 11 pitkäsoittoa ja vastaava määrä sinkkuja ja EP:itä. Kenties nopeasta julkaisutahdista johtuen vain pieni osa materiaalista on mieleenpainuvaa, mutta siitä huolimatta Laser Dancen tuotanto on varsin tasalaatuista ja taatusti viihdyttävää kuunneltavaa.

Kuten useimmat alan pumput, myös Laser Dance keskittyi levykokonaisuuksia enemmän sinkkuihin ja yksittäisiin kappaleisiin. Suurin osa Laser Dance -albumeista soljuukin tasaisesti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Se on toisaalta myös niiden vahvuus: rytmi tarttuu kivasti ja siirtyy myös kuulijan jalkaan sekä bileissä että arjen taustamusiikkina.

Oma suosikkini bändin albumeista on Around the Planet. Se ei oikeastaan riko yllä kuvailtua kaavaa, vaan toteuttaa sen parhain mahdollisin lopputuloksin. Moneen kollegaansa verrattuna levy on aika popahtava ja leppoisa, paikoitellen ilmeisen kieli poskessa tehty. Biisien pituudet pysyvät siedettävissä mitoissa, kolmeminuuttista lopetusraita ”Final Zonea” lukuunottamatta viiden ja kuuden minuutin välimaastossa.

Iso osa biiseistä on välittömiä hittejä. ”Shotgun (into the Night)” on duon tunnetuimpia biisejä, ja nostattaa aloituskappaleena hyvin tunnelmaa. Pääriffin syntikkasoundia siistimpää juttua ei varmaan ole kuunaan keksitty. ”You & Me” lienee levyn tarttuvin ja sen voisi hyvin kuvitella jonkin kasaritoimintaleffan taustalle. Eniten munaa löytyy ”My Minestä”, jonka svengi vie mukanaan vaikka lopullinen nostatus jääkin puuttumaan. Se on yleinen ongelma sekä Around the Planetilla että muilla Laser Dancen levyillä.

Around the Planet on hyvä albumi, eikä siltä löydy yhtään huonoa kappaletta. Toisaalta siltä ei löydy yhtäkään erinomaista kappaletta. Avaruusdiscon areenalla Laser Dance täytti peruspuurtajan ekologisen lokeron: yhtye suolti huimaa vauhtia laadukasta ja toisinaan jopa omaperäistä materiaalia, jossa tuotantopuoli ja soundit olivat enemmän kuin kohdallaan. Siinä sivussa yhtye sai aikaan jopa muutaman klassikon. Paljoa enempää ei voi yhdeltäkään artistilta vaatia.