Love Sculpture: Forms and Feelings (1970)

Forms and Feelings -kansikuvaDave Edmunds oli ensimmäisiä brittiläisiä kitarasankareita, joka nykyään tunnetaan parhaiten uuden aallon tuottajana ja lukuisista rock & roll -klassikkojen versioinneistaan. Ensimmäistä kertaa hän saavutti menestystä kuitenkin walesilaisen Love Sculpturen riveissä. Lähinnä blues-standardien kitaravoittoisista toisinnoista koostunut debyyttialbumi Blues Helping (1968) oli hyvä, mutta melko perinteinen bluesrock-albumi. Pari vuotta myöhemmin ilmestyneellä seuraajalla Forms and Feelingsillä esiintyy selvästi itsevarmempi yhtye, joka on löytänyt oman soundinsa ja tyylinsä.

Vaikka Love Sculpturen rooli kappaleiden kirjoittamisessa vaikuttaa olleen vähäinen, on albumilla useita yhtyeelle varta vasten tehtyjä biisejä. Ne ovat tyyliltään vaihtelevia, eikä blues ole niin vahvasti esillä kuin ensimmäisellä albumilla. ”Seagull” ja ”People People” ovat esimerkiksi melko perinteisiä rock-balladeja, ja Edmundsin laulu nousee niissä pääosaan. ”Why (How-Now)” on efektoituine äänimassoineen ja happoisine harhailuineen melkein kuin Electric Wizard vuosimallia 1970. Chuck Berry -cover ”You Can’t Catch Me” taas kaahaa tuhatta ja sataa ja sen raivokkaat kitarasoolot saavat ”Ace of Spadesin” kuulostamaan vanhainkodin kevätretkeltä. Ihan oikeasti.

60-luvun loppu oli aikaa, jolloin hevimetalli haki muotoaan. Love Sculpture jää alan pioneereista puhuttaessa yleensä vähemmälle huomiolle, mikä on suorastaan käsittämätöntä, sen verran monta kortea se kakkosalbumillaan kantaa kekoon. Aloitusbiisi ”In the Land of the Few” on pätevä esimerkki. Tuottajina toimineiden Edmundsin, Mike Finesilverin ja Pete Kerin kynäilemä kappale on tempoltaan rauhallinen, mutta soundiltaan suorastaan painostava. Tuotannossa on useita kerroksia ja päällekkäisiä kitararaitoja, ja kertosäkeessä alarekisteri jylisee kuin ukkonen. Samaan aikaan sieltä täältä klassisesta musiikista melodianpätkiä pihistelevä biisi on myös siinä määrin tarttuva, ettei sen kuuntelemista haluaisi lainkaan lopettaa.

Vinyylin kummankin puolen päättää rock-toisinto klassisesta musiikista. A-puolella on luvassa Georges Bizetin ”Farandole”, jonka kitarajuoksutukset ovat enemmän vaikuttavan kuin miellyttävän kuuloisia. Lopetusraita ”Sabre Dance” on yhtyeen ainoaksi hitiksi noussut toisinto Aram Hatšaturjanin Gajane-baletin legendaarisesta ”Miekkatanssista”, ajan psykedeelisten vaatimusten mukaisesti peräti 11-minuuttiseksi venytettynä. Tänä aikana Edmunds vuoroin fiilistelee itämaisia skaaloja ja vuoroin tiluttaa sormet verillä.

Olisi tietenkin typerää puhua näin hyvästä albumista pelkästään tyylillisesti käänteentekevänä. Se on erinomaisen hyvin tuotettu ja soitettu. Edmunds on ihan hyvä laulaja, mutta missään vaiheessa ei kyllä vallitse epäselvyyttä siitä, miksi hänet tunnetaan etupäässä kitarataiturina. John David Williamsin basso on jo hylännyt blues-juuret ja keskittyy sen sijaan tanakkaan taustajytään. Rumpali Rob ”Congo” Jones on tiukka soittaja ja heiluu klassisissa kappaleissa hurjana mättäen aivan järjettömän nopeaa komppia. ”Farandolessa” kuullaan hetkittäin jotain, mitä ei oikein voi kuvailla muuksi kuin varhaiseksi blast beatiksi. Varsinaisesta metallista Love Sculpturen kuitenkin erottaa sävellysten tapa rakentua riffien sijaan melodioille.

Forms and Feelings jäi Love Sculpturen viimeiseksi julkaisuksi, minkä jälkeen Edmunds suuntasi kohtalaisella menestyksellä soolouralle. Vielä samana vuonna julkaistu single ”I Hear You Knocking” kipusi Britannian listoilla peräti ykköseksi. Samalle taiteelliselle tasolle hän ei kuitenkaan enää yltänyt, ja ”Sabre Dance” lieneekin edelleen hänen isoin hittinsä. Monilla Edmunds-kokoelmilla Love Sculpturen tuotanto on surutta merkattu hänen omiin nimiinsä.

Forms and Feelingsin ehdottomasti huonoin puoli on sen pituus: reilu puolituntinen albumi on aina liian nopeasti ohi. Tätä ongelmaa saattaa korjata läjällä bonusbiisejä (mm. vain Yhdysvaltojen versiossa kuultu, erittäin metallinen välisoitto ”Mars”) paiskattu CD-uusintapainos, mutta meikäläiseltä moinen ihme on vielä kokematta.

J. Karjalainen ja Mustat lasit: Yö kun saapuu Helsinkiin (1982)

Jos J. Karjalaisen ja Mustien lasien ensimmäinen albumi kuulostaa autotallissa äänitetyltä, kakkosalbumi Yö kun saapuu Helsinkiin tuo mieleen film-noirin hämyiset kapakat. En tiedä kuinka paljon albumia on studiossa säädetty, mutta se kuulostaa erittäin intiimiltä ja voisi melkein olla livelevy. Vaikka kappalemateriaali ei välttämättä ole dramaattisesti erilaista, soundi ja sovitukset kyllä ovat. Folk-soittimet ja -vaikutteet ovat jääneet vähemmälle pois ja sanoitukset ja sävellykset ovat selvästi aiempaa hiotumpia ja monimutkaisempia, vaikka esittelevätkin pohjimmiltaan samanlaisia ideoita.

Muutoksen huomaa heti avausraita ”Blueskaavassa”. Nimensä mukaista sapluunaa hartaasti mukaileva biisi voisi toteavine sanoituksineen (”ensimmäinen sointu on tällainen / toinen sointu on tällainen” jne.) hyvinkin olla bändin nimikkolevyltä, mutta kun Hammondit ja saksofonit kohta liittyvät säestykseen, ei paluuta menneeseen ole. Enemmän tai vähemmän tällä tyylillä Mustat lasit jatkaisivat loppuun asti, vaikka tyyli siirtyikin jatkuvasti lähemmäs valtavirran poprockia ja jopa iskelmää.

Mustien lasien viehättävin piirre tietynlainen kansainvälisyys, enkä tällä nyt tarkoita, että bändissä saattoi välillä vierailla ulkomaalaisia muusikoita. Tuskinpa millään suomirockin suurudella oli niin paljon vaikutteita perinteisestä amerikkalaisesta populaarimusiikista, puhuttiin sitten soitinvalikoimasta tai sävellyksistä. Karjalaisen kasarituotannossa kotimainen folk ja Badding-henkinen rokkenroll kulkevat käsi kädessä mustan musiikin ja countryn kanssa, tehden lopputuloksesta sekä persoonallisen että helposti lähestyttävän. Toteutus tietenkin on erittäin suomalaisen kuuloista, hyvässä ja pahassa.

Varhaisuudestaan huolimatta Yö kun saapuu Helsinkiin tarjoilee aika monta Karjalais-klassikkoa. ”Sä oot niin hyvä mulle” auttaa akuuteimpaan funk-hampaan kolottamiseen, vaikka svengasikin paremmin Mustat lasit live -albumilla. ”Ankkurinnappi” on selvästi albumin keskitasoa valtavirtaisempi ja vähemmän mielenkiintoinen biisi ja varmaan juuri siksi siitä muotoutui Karjalaisen ensimmäinen hitti. Tupakansavuisinta kapakkatunnelmaa tarjoilee lopetuskaksikko – tuolloin edelleen ajankohtainen ”Hyvästi John Lennon” sekä pehmeän sähköpianon säestämä blues ”Yö kun saapuu Helsinkiin”.

Huonoja kappaleita ei tältä levyltä löydy; jopa paasaavanpuoleinen ”Sankarit” voisi olla ihan hyvä, jos jääkiekkofanit olisivat malttaneet jättää sen rauhaan. Karjalaisen sanoitukset eivät ole erityisen mieleenpainuvia, mutta kaihoisan ja rehellisen oloisia kyllä: ensialbumin viattomuus on vaihtunut harmaampiin maisemiin. Bändin täydentäminen puhallinsoittajilla oli merkittävä ja yksinomaan positiivinen askel, ja myös muun orkesterin ote on edelliskertaa jämptimpi sekä uusien että vanhojen jäsenten kohdalla. Tunnelmallinen ja monipuolinen kokonaisuus, jossa toimii sekä rock & roll että herkistelyosasto.

J. Karjalainen ja Mustat lasit (1981)

J. Karjalaisen ihka ensimmäinen albumi on hänen myöhempään tuotantoonsa nähden kohtalaisen anarkistinen tuotos. Taustayhtyeessä eivät puhaltimet vielä tässä vaiheessa puhkuneet ja soittopuoli paikitellen kulmikasta. Kappaleet ja sanoitukset ovat simppeleitä, noudatellen rock and roll- ja blues-kaavoja epäilemättä tietoisen uskollisesti. Punainen lanka kuitenkin löytyy ja suurimman osan ajasta myös pysyy tallella.

Jukka Tapion tulkintaa esikoisellaan voisi kuvailla kauniisti hiomattomaksi. Myöhemmän tuotannon falskius puuttuu kokonaan, eikä tavaramerkkulvahduksia kuulla kovin montaa. Varsinkin ”Enkelissä” laulu hakee mustan musiikin fiiliksiä. Ainakin Karjalainen kuuluu olevan täysillä mukana. Mitään muutakaan ei ”Kolmen cowboyn” kertosäkeestä voi sanoa. Mutta kuten kaikki muukin tällä levyllä, laulu istuu kokonaisuuteen hyvin ja tulee suoraan sydämestä.

Mustien lasien läpi näyttäytyvä maailma on täynnä sekä pieniä iloja että suruja. Tunnelma on Little Richardin ”Lucillen” mieleen tuovaa ”Elina, anna tukkasi kasvaa” -rockailua lukuunottamatta leppoisa, eikä sekään kovin vaarallista menoa ole. Rauhalliset tempot, shuffle-rytmit, akustiset soittimet ja folkahtavat sovitukset pitävät fiilikset miellyttävinä. J. Karjalaisella ja Wagnerilla on sikäli paljon yhteistä, että heidän musiikkinsa on parempaa kuin miltä se kuulostaa. Kauttaaltaansa viaton ja sympaattinen kokonaisuus tekee tästä todellisen hyvän mielen albumin vailla väkinäisyyttä.

Koska puhallinsoittimia ei Karjalaisen taustaköörissä siis vielä tässä vaiheessa ollut, myöhemmässä tuotannossa kuullut funk- ja soul-sävyt jäävät tällä albumilla kuulematta. On se silti aika monipuolinen ja soitinvalikoima on mandoliineineen, pianoineen ja viheltelyineen yllättävän rikas. Itse pidän eniten ”Enkelistä”; rakkaushuolia suorapuheisesti ruotivat sanoitukset osuvat karuudessaan napakymppiin ja soitanto kulkee rockisti mutta kepeästi.

Mustien lasien ensimmäinen albumi saattaa hyvinkin olla sen paras, ainakin oikeassa mielentilassa. Sen verran autotallikamaa tuotos on, ettei sitä joka kekkereissä jaksa kuunnella. Bändit parhaat yksittäiset vedot löytyvät nekin myöhemmiltä julkaisuilta. Hiukan bändin debyytti natisee liitoksissaan, mutta ei useimmilla kuunteluilla kuitenkaan hajoa. Sympaattinen pläjäys pistää väkisinkin hymyn huuleen, eikä suinkaan vahingonilosta.