Jesus Christ Superstar (1970)

Kaikkien rock-oopperoiden äiti, Andrew Lloyd Webberin säveltämä ja Tim Ricen sanoittama Jesus Christ Superstar, julkaistiin tuotannollisista syistä ensin pelkkänä ääniteversiona. Ajatus Jeesus-aiheisesta teema-albumista on nerokas, mutta valitettavasti toteutus kärsii epätasaisuudesta. Pahimmillaan kappaleet ovat sen kertaluokan diskohumppaa, että voisivat olla Microsoft Songsmithillä generoituja.

Parhaimmillaan teos on kuitenkin erittäin hyvää kuultavaa. Vaikuttavin hetki jysähtää eetteriin jo alkupuolella temppelitapahtuman merkeissä, jonka musiikillisesti dramaattisia käänteitä mukailee Jeesus-Gillanin vimmattu huutaminen. Myös kärsimyskertomus ja ristiinnaulitseminen nostattavat odotetusti jännityksen suureen finaaliin.

Tarinan sovitus kuuluu Jeesus-fiktion mielenkiintoisempaan osastoon. Juudas ei ole pelkkä tarinan konna, vaan Jeesukseen asettamiinsa odotuksiin syvästi pettynyt mies, joka lopulta löytää tilanteestaan vain yhden tien ulos. Jeesuskin horjuu; hänellä on vankka kutsumus ja ymmärrys siitä, että muutosta tarvitaan, mutta hän kykenee uhraamaan itsensä vasta pitkän kamppailun jälkeen. Rock-oopperan Jeesus-kuva on kaukana erityisesti Johanneksen evankeliumissa kuvatusta yliluonnollisesta olennosta ja keskittyy sen sijaan päähenkilönsä inhimillisiin puoliin.

Rooleista jäävät parhaiten mieleen Ian Gillan Jeesuksena sekä Yvonne Elliman Maria Magdaleenana. Kaksikon yhteiskohtaukset ovatkin kautta linjan koskettavia. Se, ettei pariskunta milloinkaan saa toisiaan, antaa onnellisesti päättymään tuomitulle tarinalle tarpeellisen traagisen sävyn. Sivurooleissa mennään paikoitellen tahattoman komiikan puolelle, kun roistot keskittyvät kähisemään Disney-pahiksien elkein tyhmällä ja rumalla äänellä. Soundit eivät ole mitenkään ihmeelliset, erittäin selkeät kylläkin. Kerrontaa pystyy helposti seuraamaan ilman sanoitusläpyskää.

Pian alkuperäisjulkaisunsa jälkeen teatteriversion saanut Jesus Christ Superstar oli alun alkaenkin tarkoitettu näyttämölle, ja se syö tehoa albumiversiosta. Siinä missä lavalla kohtausten väliin jää aina lyhyitä taukoja ja muuta pienimuotoista toimintaa, levyversiossa vaihdot tuppaavat tulemaan puun takaa ja kuulostavat sellaisina varsin tökeröiltä. Yli tunnin mittainen eepos ei myöskään jaksa pitää kiinnostusta tasapuolisesti yllä, sillä hittien väliin jää musiikillisesti vähemmän mielenkiintoista materiaalia, joiden pääasiallisena tehtävänä on viedä juonta eteenpäin.

Koto: The 12″ Mixes (1995)

Anfrando Maiolan ja Stefano Cundarin luotsaama Koto oli italodiscon räväkimpiä edustajia. Hupaisia puhesampleja ja veikeitä syntikkariffejä yhdistelleen bändin tuotanto pistää kankeampaankin eloa. Koto – the 12″ Mixes pitää sisällään nimensä mukaisesti yhtyeen sinkuista tehtailtuja pidennettyjä remixejä. Ei siis ihmekään, että kappaleiden pituus nousee kroonisesti yli kuuden minuutin.

Heti alkuun ladataan yhtyeen suurimmat hitit ”Visitors”, ”Jabdah” ja ”Dragon’s Legend”. Melko kaoottinen ”Visitors” ei ole aivan parasta Kotoa, mutta ennemmin tätä kuuntelee kuin selkäänsä ottaa. ”Jabdahista” kuultava versio ei – toisin kuin kansilehtinen väittää – ole alkuperäinen vaan vuotta myöhemmin julkaistu pornahtava megamix. Originaalin legendaarinen riffi on saanut tyytyä statistin rooliin discojumputuksen viedessä pääosan, ja biisi kärsii tästä pahan kerran.

Prinsessa Daphne

Lead on, adventurer. Your quest awaits!

Viimeistään ”Dragon’s Legend” tekee selväksi, mistä hyvästä duo oli mustan vyönsä ansainnut. Kasariklassikkopeli Dragon’s Lairia syntikkapopin keinoin tulkitseva teos kuorisi jopa Ristomatti Ratiasta parkettien partaveitsen. Uutistenlukijamainen kerronta yhdistettynä avaruussoundeihin luo hauskoja mielikuvia siitä, millaista suitsutusta nykypäivän lohikäärmeenlahtaajaritari saattaisi mediassa saada osakseen.

Maiolan ja Cundarin pantua Koton telakalle levy-yhtiö ZYX pestasi Laser Dancesta tutun Michiel van der Kuyn tehtailemaan lisää musiikkia bändin nimissä. van der Kuyn renkutukset eivät mielestäni yllä sen enempää Laser Dancen kuin Koto-veteraanienkaan tasolle. Lisäksi ne ovat aika lailla toistensa kaltaisia. Tällä kokoelmalla kuullaan kappaleet ”Time”, ”Mind Machine” ja ”Acknowledge”. van der Kuyn kynästä on lähtenyt ihan kivoja riffejä, mutta loputtoman tuntuisesti itseään toistavat kappalerakenteet ja ärsyttävät robottipuhesämplet syövät hupia. Bonuksena kuullaan vielä sekava ”Koto Mix” yhtyeen tunnetuimpia riffejä sekä van der Kuyn remix John Carpenterin The End -elokuvan tunnarista.

Koton musiikista välittyvä hyväntuulisuus ja huumori toimii yhtyeen valttina, sillä toisin kuin monet aikalaisensa, bändi on kyennyt vanhenemaan arvokkaasti. Tanssittavaksihan tällaiset on tarkoitettu, mutta yllättävän mieluusti näitä kuuntelee muutenkin. The 12″ Mixes on ihan hyvä läpileikkaus orkesterin tuotannosta; useimmista kokoelman ralleista vain sattuu helposti ja vieläpä täysin laillisesti löytymään paljon parempiakin versioita.

Deep Purple: Come Taste the Band (1975)

Kun Ian Gillan oli poissa ja Jon Lord vetäytynyt taka-alalle, toimi Ritchie Blackmore Deep Purplen höyryveturina käytännössä yksin. Blackmoren dramaattinen kitarointi ja lievästi sanottuna räväkkä persoona olivat yhtyeen imagon kantavia voimia, joten ei ole ihme, että monet povailivat hänen eronsa jälkeen pikaista loppua yhtyeelle.

Tilalle tuli amerikkalainen Tommy Bolin, jonka voimin yhtye jaksoi (teko)hengittää vielä vuoden ajan. Syntynyt Mark IV olisi helppo tyrmätä karseahkojen livealbumien ja kiertueella toinen toistaan seuranneiden katastrofien perusteella, mutta jos ennakkoluulot jättää taakseen, voi Come Taste the Bandia hyvänä päivänä pitää parhaana Deep Purple -albumina sitten Made in Japanin.

Tyylillisesti albumi muistuttaa Purplen muista albumeista eniten kenties Burnia. Kokonaisuutena Come Taste the Band on sekä tasavahva että monipuolinen tarjoillen monenlaisia tunnelmia ”Comin’ Homen” energisestä roskenrollista ”Gettin’ Tighterin” hyväntuuliseen funkiin ja lähes doomahtavasti alkavan ”Dealerin” painostavuuteen. Suurin heikkous lienee hittien puute, joskin eeppinen ”You Keep on Moving” pääsee lähelle. Myös improvisaation vähäinen rooli hämmentää, sillä se oli jazz-mies Bolinin ehdottomasti vahvinta osaamisaluetta. Pahempia täytebiisejä ei levyltä löydy, vaikka voisinkin elää ilman loppupuolellaan pahasti harhateille eksyvää ”I Need Lovea”. Myöskään pöhkösti sanoitettu ”Lady Luck” ei varsinaisesti lukeudu suosikkeihini.

Bändi on kautta albumin hyvässä iskussa. Pidän erityisesti Mark IV:n kyvystä saada lyhyehköihin, kolme-neljäminuuttisiin kappaleisiin runsaasti koukkuja ja hyvin soljuva flow. Ian Paice osaa mättämisen ohella myös funkata, kunnioittaen kuitenkin Deep Purplen perinteitä. Jon Lord ei pahemmin sooloile, mutta sen tehdessään vakuuttaa rautaisella ammattitaidollaan. Herkkä pianoblues ”This Time Around” on suorastaan upea ja Glenn Hughesin notkea lauluääni istuu kokonaisuuteen hyvin. Valitettavasti Hughes ei juurikaan laula tällä albumilla, joten kuulija joutuu tyytymään David Coverdalen mylvimiseen.

Tommy Bolin taas oli juuri oikea valinta Blackmoren suuriin saappaisiin, ollen edeltäjäänsä monipuolisempi ja tyylitajuisempi soittaja (muttei välttämättä parempi) ja uskoisin, että yhtye olisi voinut jatkaa Bolinin kanssa menestyksellä vielä pitkään, elleivät huumeet, egot ja ylirasitus olisi ajaneet yhtyettä loppuun. Joka tapauksessa Come Taste the Band on parempi kuin kaikki sen jälkeen julkaistut Deep Purple -albumit yhteensä. ”You Keep on Movingin” kaihoisat loppusävelet olisivat olleet upealle bändille paljon arvokkaammat jäähyväiset kuin Steve Morsen loputon tilutus.

Mitä tulee Come Taste the Bandin 35-vuotisjulkaisuun, on pakko nostaa hattua. En yleensä ole jaksanut Purple-uusinnoista innostua, Fireballin veikeitä bonuskappaleita (”Freedom”!) lukuunottamatta. Tällä kertaa koko tupla-CD on kuitenkin alusta loppuun tiukkaa asiaa. Remasteroidun alkuperäisalbumin ohella kuultavat Kevin Shirleyn uudelleenmiksaukset osoittavat, että remixeillä saattaa olla paikkansa elektronisen musiikin ulkopuolellakin. Heti kärkeen ”Comin’ Home” ottaa luulot pois: rummut jytisevät kuin pajavasarat ja soundeissa on munaa vaikka muille jakaa, mutta alkuperäinen soundi on kuitenkin tallella.

Bonuskappaleina kuullaan ”You Keep on Movingin” singleversio (eli siitä on pätkäisty soolot pois), Bolinin ja Paicen jammailua sekä ilmeisesti sinkuksi aiottu ”Same in L.A.” Svengaava biisi olisi hyvinkin voinut kohota Purplen keskisuurien klassikoiden joukkoon, mutta jäi jostain syystä viimeistelemättä. Nyt kappaleessa kuullaan laulua vain pari säettä laulua ensimmäisessä kertosäkeessä.