Jenni Vartiainen: Seili (2010)

Nostalgian voima on ihmeellinen. En hetkeäkään epäile, etteikö kasarimusiikki tulvinut kyseisen vuosikymmenen päättyessä itse kunkin korvista. Silti 80-luvun kliseisiin suhtaudutaan nykyään asiaankuuluvalla huumorilla ja ne ovat tärkeä osa aikakauden viihteen viehätystä. Tämä pätee jopa kaltaisiini myöhäsyntyisiin yksilöihin.

Nyt 2010-luvulla lienee vuosituhannen vaihteesta kulunut jo riittävä aika, jotta sen musiikista diggailu ei ole enää valtavirtaista typeryyttä vaan nostalgisen tiedostavaa. Tähän saumaan Jenni Vartiaisen soolotuotanto ainakin meikäläisessä iskee. Vartiaisen musiikki on erittäin modernin kuuloista ja taatusti muodikasta, mutta siinä on myös vastustamattoman viehättävä ysärihenkisyys. Tämän ohella se on tietenkin virheettömästi tuotettua.

Parhaiten Vartiaisen kakkosalbumilla toimivat elektronisimmat iskut, joissa ohjelmointi ja soitto on hoidettu tyylitajulla. En käsitä, mikseivät suomalaiset osaa rakentaa poppiinsa kelvollisia taustoja. ”Duran Duranin” rumpalointi funkkaa hurjasti ja ”En haluu kuolla tänä yönä” tarjoilee massiivisia Moog-äänimaisemia. Aloituskaksikko ”Koti / Seili” hoitaa taidepuolen kunnialla kotiin ja Vartiaisen jykevä ulosanti istuu hyvin dramaattiseen säestykseen.

Siitä huolimatta Seili on kovin epätasainen albumi. Suoranaista roskaa siltä ei löydy, mutta taso heittelee silti. Balladiosasto ei toimi juuri ollenkaan ja pliisu lopetuskappale ”Halvalla” muodostuu aikamoiseksi mahalaskuksi. Gimmel-muistoja ikävällä tavalla herättelevä ”Nettiin” huokuu vuosituhannen vaihdetta ja sen kertosäe tarjoaisi hillitöntä nostatusta, elleivät sanoitukset herättäisi niin voimakasta myötähäpeää. (”Sinä munapää / et voi ymmärtää”; ”miks piti luvata / että saa kuvata”.) Sanoitusten ajoittainen pöhköys on ongelma, joka kummittelee läpi albumin.

Seili huokuu ammattitaitoa ja siistejä fiiliksiä, mutta ajoittain löysä kappalemateriaali syö sen tehoa. Siinä on kuitenkin esillä selkeä ja omaperäinen tyyli, jolla Vartiaisen on helppo toivoa jatkavan.