Sarcófago: The Worst (1996)

Kyynisempi voisi sanoa The Worstin nimen kertovat levystä kaiken oleellisen. Sarcófagon viides ja viimeinen täyspitkä on varmaankin kehnointa studiossa tehtailtua death metallia jota olen milloinkaan joutunut kuuntelemaan. Osapuilleen joka ainoa asia on albumilla päin helvettiä, mikä on sitäkin piinallisempaa, kun ottaa huomioon Sarcófagon kolmen ensimmäisen albumin olevan kautta linjan laadukkaita ja omaperäisiä.

Myöhäiskauden Sarcófagoa leimaa kolme asiaa: paskat soundit, mitäänsanomattomat riffit ja aivan järkyttävän kuuloinen rumpukone. Toisin kuin samoilla linjoilla kulkenut, muutaman laatumätön tarjonnut Hate, The Worst vie nämä heikkoudet kuitenkin äärimmilleen loputtomasti laahaavalla, tylsääkin tylsemmällä jyystöllään. Kuunnelkaa ”God Bless the Whores” tai ”The Necrophiliac” niin tiedätte mitä tarkoitan. Tai oikeastaan, kuunnelkaa mieluummin jotain muuta.

Sarcófago ei liene koskaan ollut yhtye, joka tunnetaan syvällisistä teemoista tai kielellisestä lahjakkuudesta. Monasti mennään heittämällä huumoriosastoon, vaikka alkuaikojen törky onkin vaihtunut erikoiseen moraalisaarnaan. ”Drugs will not make better your stupid life. / Long hair will not give you force to live. / Tatooing your ass will not turn you into batman. / Alcohol is not the chemistry of happiness.”

Tuikkii levyllä jokunen valonpilkahduskin. ”Army of the Damned” ja ”Plunged in Blood” ovat toimivia vaikkakin melko yhdentekeviä, ja niissä kuultava groove on (tai oli) orkesterille aivan uusi aluevaltaus. Kummankin aikana kajahtaa ilmoille myös menevä soolo. Suoraviivainen ”Shave Your Head” sekä turhahko ”Satanic Lustin” uusioversio ovat perinteisintä The Worstin tarjoamaa Sarcófagoa, ja ensin mainitussa on vimmaa ja tunnetta, joka levyltä muuten lähes tykkänään uupuu.

Deep Purple: Shades of Deep Purple (1968)

Shades of Deep Purple -kansikuvaDeep Purplen ensialbumi on melko sympaattinen ilmestys. Kannessa hymyilee neljä poikkeuksellisen muhkealla kampauksella varustettua kaunista poikaa sekä röyhelöasuinen John Lord mursunviiksineen. Tyylisuunta on sekin hieman hukassa, eikä Shades of Deep Purplea voi satunnaisista laatubiiseistä huolimatta hyvällä tahdollakaan kuvailla kovin jämäkäksi tai yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

Ei levy huono ole, sitäkin päämäärättömämpi vain. Lordin vahvasti klassisvaikutteiset Hammondit, Ritchie Blackmoren korvia riipivän diskanttinen kitarasärö sekä laulaja Rod Evansin balladiotteet yksinkertaisesti ovat aika kummallinen yhdistelmä. Kappalemateriaalissa yhdistyvät Beatleksien hengessä soitettu kevyt poprock-rallattelu ja varsin väkinäisen kuuloinen jammailu, toisinaan samanaikaisesti. On aika vaikea sanoa, missä määrin albumilla kuultava psykedelia on tietoista ja milloin yhtye on yksinkertaisesti eksyksissä. Varsinkin pituudeltaan lähes kolminkertaiseksi venytetty Beatles-laina ”Help!” on jokseenkin kummallinen.

Purplen omat sävellykset ”One More Rainy Day” ja ”Love Help Me” kuulostavat esikuvaltaan paljon enemmän ja edustavat albumin vahvempaa osastoa. Shades of Deep Purplen mielenkiintoisinta antia ovat kuitenkin Ameriikassa listaneloseksi kivunnut ”Hush” sekä keikkastandardi ”Mandrake Root”. Ne antavat jo viitteitä siitä, millainen yhtyeen tyyli tulisi olemaan, vaikka jälkimmäisenä mainittu kuulostaakin lattealta verrattuna pari vuotta myöhemmin taltioituihin live-esityksiin. ”Hushin” meininki sen sijaan on niin hurja, että kappaleessa on hittiainesta vielä 45 vuotta myöhemminkin.

Regina: Soita mulle (2011)

Reginan neloslevy Soita mulle taisi olla yhtyeelle jonkinmoinen läpimurto. Ainakin kolmikko on parin vuoden sisällä nopeasti kivunnut sekä suuren yleisön tietoisuuteen että radion soittolistoille. Samalla pumppu on hankkinut kosolti sekä rakastajia että vihamiehiä – erään tuttuni sanoin ”Regina on vähän sellainen bändi, että siitä on kyllä helppo pitää, mutta äänen sitä ei kantsi sanoa.”

Samalla Soita mulle on myös roima harppaus kaupallisempaan suuntaan. Toisaalta sen voi nähdä myös pitkään jatkuneen kehityksen huipemtumana. Syntetisaattorit ovat jääneet aika pieneen osaan, ja ohjelmoitujen taustojen sijaan laulua säestää nyt pääosin kitara–rummut-duo. Äänimaailma on korostetun kevyt ja pelkistetty, mikä sopii yhtyeen viattomaan ja lämminhenkiseen musiikkiin hyvin.

Samalla on kuitenkin lopullisesti menetetty ensialbumin Katso maisemaa yllätyksellisyys ja räväkkä, paikoin lähes kaoottinen irrottelu. Sanoitukset ovat edelleen hetkessä kerrottuja pieniä arjen tarinoita, mutta Tokion ruuhkan ja talojen purkamisen sijaan kertomukset pyörivät nyt poikkeuksetta sydänten ja niiden särkymisen ympärillä.

Kyllä tämän silti Reginaksi tunnistaa – vaikka musiikki onkin yksinkertaistunut, syntikat korvattu ”oikeilla” soittimilla ja kasarivaikutteet jääneet menneisyyteen, bändi kuulostaa pohjimmiltaan tutulta. Häpeämättömästi hittikaavalla tehtaillut ”Haluan sinut”, ”Mustavalkeaa” ja ”Jos et sä soita” ovat skarpeinta Reginaa tähän mennessä. Iisa Pykärin laulu on teknisesti kaukana täydellisestä, mutta kuulas ja liioitellun söpö tulkinta istuu veikeydessään Reginaan kuin nyrkki silmään.

Soita mulle on erittäin viihdyttävä, erittäin tarttuva ja erittäin kompakti, mutta samalla myös hieman lattea ja valtavirtainen. Bändin kahteen ensimmäiseen pitkäsoittoon verrattuna loppupuolen astetta kimurantimmat biisit a’la ”Ui mun luo” kuulostavat lähes teennäisiltä. Samalla simppelimmät ja radioystävällisemmät rockailut ovat paradoksaalisesti miellyttävän aidon ja spontaanin tuntuisia. En ihmettelisi, jos tästä levystä alkaisi Reginan nousu suomalaisen popin eturiviin, mutta ikävä kyllä bändi on samalla tainnut suitsia luovaa hulluuttaan vähän liiankin kanssa.