Venom: Demon (1980)

Ennen kuin Venom teki totta siitä, mitä kukkahattutädit olivat väittäneet hevimusiikin olleen alusta lähtien, bändi teki jotain paljon arkisempaa: Demon-demon. Äänitysstudiolla työskennelleen bastisti (ja myöhemmin myös laulaja) Cronoksen työkaverin Mickey Sweeneyn ihka ilmatteeksi nauhoittama kolmen biisin pläjäys on sittemmin saatettu suuren yleisön saataville Welcome to Hellin uusintapainosten bonusraitojen joukossa sekä osana MMV-keräilylootaa.

Demon kaikki kappaleet (”Angel Dust”, ”Raise the Dead” ja ”Red Light Fever”) kuultiin myöhemmin rankasti uudistettuina versioina Venomin kahdella ensimmäisellä albumilla. Mielenkiintoiseksi Demonin tekee mahdollisuus seurata bändin tyylin kehittymistä sekä alkuperäislaulaja Clive ”Jesus Christ” Archerin mukanaolo. Archerin äänihuulet on veistetty yllättävän samankaltaisesta puusta kuin Cronoksen, joskin miehen karjahtelu edustaa pikemminkin Lemmymäistä viskiraspia kuin seuraajansa tunnetuksi tekemää jämerää örinää. Jopa jonkinlaista yritystä laulaa sävelessä ja rytmissä löytyy, ja pariin otteeseen Archer kiekauttaa ilmoille väkisinkin hymyilyttämään pistävän falsetin. Muuten kokoonpano on se klassinen ja meininki sen mukaista, eli Cronos soittaa bassoaan kuin hakkaisi halkoja, Mantasin kitarasta löytyy jo tuttua sirkkelimäisyyttä ja Abaddon oppisi rumpaloimaan tempossa vasta seuraavalla vuosikymmenellä.

Mitä biiseihin tulee, niitä hädin tuskin tunnistaa. Yleisilme on kaukana bändin myöhemmästä black metal -paahdosta; sen sijaan ote on yllättävän groovaava. Jos Motörheadin tekninen osaaminen olisi ollut kosolti heikommalla tasolla ja ohjelmisto koostunut Rolling Stones -lainoista, lopputulos olisi voinut kuulostaa suunnilleen tältä. Soundit ovat melko kamalat, eivät yhtä järeät mutta paljon selkeämmät kuin lopullisilla studioalbumien versioilla. Erityisesti ”Raise the Dead” rokkaakin ihan mukavasti. Oikeastaan Demon on paljon tasokkaampi kuin useimmat klassikkotrion hajoamisen jälkeen levytetyt Venom-julkaisut.

Buckner & Garcia: Pac-Man Fever (1982)

Pac-Man Fever on monella tapaa hämmentävä levy. Kuinka jollekulle on tullut mieleen tehdä pelkästään videopelejä käsittelevä konseptialbumi (arvoitus, johon koetan etsiskellä vastausta täällä). Pistää myös miettimään, minkä vuoksi kappaleita tehostavat peleistä napsitut efektit ja taustamusiikkipiipitykset.

Ehdottomasti suurin yllätys on kuitenkin se, että levy on aidosti hyvä: nimiraita ”Pac-Man Fever” tempaa vastustamattomasti mukaansa, eikä laatu rajoitu pelkästään johtosingleen, vaikka se ehdottomasti kovin vetäisy levyllä onkin. Kyynisemmänkin on pakko myöntää, ettei levy ole pelkästään pilanpäiten tai hutaisten tehty; ilman epätavallista aihepiiriä Pac-Man Fever olisi täysin pätevää ja vakavasti otettavaa kasaripoppia. Toisaalta Jerry Buckner & Gary Garcia olivatkin alun alkaen kaavailleet tavanomaisempaa kattausta rockia ja poppia, joten ehkäpä nämä kappaleet olisi joka tapauksessa kuultu muodossa tai toisessa.

Niin tai näin, puolituntinen pac–man-kuumetta muodostaa selkeän ja toimivan draaman kaaren, ja vaikkei tässä varsinaisesti nyansseilla kikkaillakaan, merkille pantavaa on, ettei levy ole sen tasapaksumpi kuin tavanomaiset aikalaisensa. Meneviä riffejä ja veikeitä syntikkasoundeja kajahtaa ilmoille riittävän usein pitämään mielenkiintoa yllä. Tavanomaisesta synthpop-sapluunasta poiketaan kiitettävästi hyväntuulisella, rockaavalla ja hitusen överillä otteella – tämä pätee erityisesti Garcian varmaotteiseen ja miellyttävän maskuliiniseen tulkintaan. Sekä Bucknerin syntikasta että sessiokitaristien instrumenteistä kajahtaa muutamaan otteeseen sooloja, joita myös kuuntelee mieluusti.

Heikkouksiakin kyllä löytyy. Tavan takaa biisi starttaa railakkaasti, mutta venyy sitten luvattoman pitkästi ja latistuu koukkujen puutteessa pahan kerran. Erityisesti yli viisi- ja puoliminuuttinen ”Ode to a Centipede” on jo aika piinallista kuultavaa. ”Do the Donkey Kong” taas tuntuu jokseenkin puisevalta johtosinglen uudelleenlämmittelyltä, vaikka olisikin sinänsä ihan hupaisa ralli. Toisaalta ”Froggy’s Lament” jyrää mukavasti eteenpäin, Garcian hupaisasti tulkitsema sanoitus tavoittaa erinomaisen flow’n ja kertosäe on jokseenkin tappava. Samaa voidaan sanoa myös ”Hyperspacesta”, ”Mousetrapista” ja erityisesti tietenkin ”Pac-Man Feveristä”.

Pac-Man Feverin CD-versio ei poikkea ratkaisevasti vinyyliversiosta, vaikka onkin kokonaisuudessaan uudelleen äänitetty. Eroavaisuudet ovat hämmästyttävän vähäisiä, joskin alkuperäisversiossa tuntuu kautta linjan olevan pari pykälää enemmän munaa. Erityisesti tämä kuuluu ”The Defenderissä”. CD:llä kuullaan myös kaksi bonuskappaletta, joista ”Hostage” on jokseenkin mitäänsanomaton ja ”E.T. (I love you)” melkoisen outo lintu balladiksi.

Tuskinpa tätä levyä kovin moni muistaisi, ellei siinä satuttaisi lauleskelemaan Pac-Manista. Omassa novelty-osastossaan Pac-Man Fever on nimittäin sikäli poikkeuksellinen, että sitä tykittelee aina välillä ihan mielellään. Nimibiisiä itse asiassa useamminkin, sillä toisin kuin keskivertoa yhden hitin ihmettä, se ei kohtuullisesti käytettynä rupea ärsyttämään, vaan säilyttää sympaattisen vetovoimansa.

”I’ve got a pac-man fever! (Pac-man fever!)
It drives me out of my mind…”

On meillä Pac–Man-kuume

Pac-Man sekä Buckner & Garcia1980-luvulla tapahtui tunnetusti kaikenlaista päätöntä ja monasti vieläpä maailmanlaajuisen  villityksen mittasuhteissa asti, mistä mainittu vuosikymmen myös hyvin on opittu sittemmin tuntemaan. Tämän huuman sai muutaman viikon ajan tuta myös jo 60-luvulla yhteistyön aloittanut ohiolaisduo Jerry Buckner ja Gary Garcia.

Vuoteen 1981 mennessä videopeleistä oli Pac-Manin ja kumppanien johdolla tullut ensimmäistä kertaa suuren yleisön hupia. Tähän suoneen Buckner & Garcia iskivät hakkunsa ja sävelsivät kappaleen ”Pac-Man Fever”. Toverukset kirjoittivat ja äänittivät työkseen mainosrallatteluja, ja tapasivat työpäivän jälkeen rentoutua takomalla lähibaarissa Pac-Mania. Levy-yhtiöt eivät kuitenkaan kiinnostuneet tuotoksesta, joten kaksikon manageri Arnie Geller päätti julkaista singlen omakustanteena. Viikon sisällä radiosoittoon päätymisestä kiekkoa oli myyty 10 000 kappaletta. Samoihin aikoihin myös Pac–Man-peli oli kohonnut suosionsa huipulle.

Yhtäkkiä levytyssopimus sitten oli kuin olikin tarjolla – mutta vain sillä ehdolla, että koko albumi kertoisi peleistä. CBS Recordsilla ymmärrettiin takoa kun rauta on kuumaa, joten Bucknerin ja Garcian oli määrä saada äänitykset purkkiin kuukauden sisällä, minkä miehet myös tekivät. Alkuvuodesta 1982 listoille ampaisivat sekä albumi Pac-Man Fever (The Billboard 200, #24) että sen nimisingle (The Billboard Hot 100, #9), joista jälkimmäisenä mainittu tienasi nopeasti kultalevyn palkintona yli miljoonasta myydystä kopiosta. Sittemmin myyntiluvut ovat ylittäneet kaksi ja puoli miljoonaa.

Buckner ja Garcia olisivat halunneet seuraavaksi julkaista E.T. the Extra-Terrestrialin inspiroiman balladin ”E.T. (I love you)”, mihin heillä oli ohjaaja Steven Spielbergin lupa, mutta levy-yhtiö pani edelle Neil Diamondin ”Heartlighteineen”. Luvaton E.T.-intoilu poiki oikeusjutun ja Diamond joutui antamaan osan voitoistaan elokuvan tekijöille. Bucknerin & Garcian seuraava etappi taas oli toukokuussa 1982 kauppoihin ilmaantunut single ”Do the Donkey Kong”. Sama vitsi ei kuitenkaan naurattanut toiseen kertaan ja aika lailla edeltäjäänsä muistuttanut biisi sai tyytyä sijaan 103.

Ajan tavan mukaisesti ”Pac-Man Feveristä” tehtailtiin rivakassa tahdissa jos jonkinlaista versiota. 12″ pidennetty versio DJ-käyttöön on täytynyt olla tuskallista kuunneltavaa, mutta epäilemättä kalpenee Tuijamarian ”Pac–Man-kuumeelle”, joka Internetin ansiosta nauttii hienoista kulttimainetta maassamme.

Valokeilassa viettämänsä varttitunnin jälkeen B & G suuntasivat kohti uusia haasteita, keskittyen kirjoittamaan ja tuottamaan kappaleita muille artisteille. Videopelien 90-luvulla tapahtuneen (jälleen) uuden tulemisen myötä kysyntä kuitenkin kasvoi siinä määrin suureksi, että Pac-Man Feverin CD-muotoinen uusintapainos muodostui ajankohtaiseksi. Valitettavasti vain CBS kieltäytyi antamasta masteria taiteilijoille, jotka lopulta päätyivät äänittämään albuminsa kokonaan uusiksi! Lopputulos muistuttaa hämmästyttävän paljon alkuperäistä – poikkeuksena ”Mousetrap”, jonka kohdalla tekijät joutuivat tyytymään oikeisiin koiriin ja kissoihin, koska eivät onnistuneet hankkimaan käsiinsä itse peliä.

Aikanaan saavuttamaansa massiiviseen huomioon suhteutettuna ”Pac-Man Feveriä” näkyy hämmästyttävän vähän ”Good Ol’ 80s” -tyyppisillä kokoelmilla. Tästä huolimatta takavuosien hitistä on tehtailtu jopa Halloween-efekteillä ryyditetty versio, jota tosin ei voi suositella kenellekään. Vuosituhannen taitteessa myös Buckner ja Garcia koettivat vielä kerran nostattaa kuumetta coveroimalla itseään, ensin akustisesti ja paria vuotta myöhemmin vain verkossa myydyllä ”Pokémon Feverillä”. Lohdutukseksi parivaljakon suosikkikappale kuitenkin taisteli tiensä VH1:n vuonna 2009 ilmestyneelle ”Greatest One-Hit Wonders of the 80’s” -listalle.

Miesten yhteistyö jatkui pienimuotoisena aina Gary Garcian 17. marraskuuta 2011 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Jerry Bucknerin (tai ainakaan hänen maineensa) videopelikuume sen sijaan ei ole ilmeisesti vieläkään laskenut normaalilukemiin, vaan häntä – yhdessä mm. Rihannan kanssa – kuullaan tutuissa merkeissä Disneyn Wreck–It Ralph -elokuvan ääniraidalla. Elokuva kertoo vanhan arcade-pelin pahiksesta, joka kyllästyy vanhoihin kuvioihin ja päättää nousta sankariksi.

Lisää aiheesta kannattaa lukea aiheelle omistetulta Pac-Man Fever Forever -sivustolta. Myös Bucknerin & Garcian virallinen kotisivu on piipahtamisen arvoinen.

Yona: Vaikenen laulaen (2011)

Paitsi Venäjän, myös taiteen katsotaan usein olevan järjellä ymmärtämisen ulottumattomissa. Väitteen totuudenmukaisuudesta voi tietenkin olla montaa mieltä, mutta Johanna ”Yona” Louhivuoreen se pätee täydellisesti. Hänen musiikkinsa toki kuulostaakin oikein hyvältä, mutta taivaallista siinä on tunne.

Moneen ehtivän muusikon toisella albumilla Vaikenen laulaen liikutaan varsin vaikeasti määriteltävillä vesillä. Naisella on hanskassa reipas valikoima eri tyylilajeja, eikä hän myöskään pelkää esitellä osaa osaamisensa laajuutta. Tästä huolimatta kokonaisuus on yhtenäinen ja hillitty, paikoitellen jopa minimalistinen. Varsinkin A-puolen tunnelmissa on aistittavissa sisäänpäinkääntyneisyyttä ja surumielisyyttä. B-puolella johtotähdeksi nousee kuitenkin alati vaihvistuva toiveikkuus, joka finaalikappaleessa ”Hölmökin tunnistaa rakkauden” yltyy hurjasti ulos purkautuvaksi elämäniloksi.

Paikoin lähes slaavilaiseksi yltyvään melankoliaan ja mustavalkofilmien estetiikkaan yhdistyessään teoksen läpi kaikuva tyylilajeilla leikittely johtaa melkoisen omaperäiseen lopputulokseen. Moderniin poppiin sekoitetaan vanhahtavan Suomi-iskelmän ja perinteisen tanssimusiikin ohella vaikutteita jopa mustasta musiikista! Kertaakaan jokin yksittäinen tyylilaji ei kuitenkaan nouse päällimmäiseksi, ja Vaikenen laulaen välttääkin helposti sekametelisopan sudenkuopat, ollen sen sijaan hallittu ja tasavahva kokonaisuus. Elämänmakuiset rakkaustarinat seuraavat toistaan ja kietoutuvat yhteen; pienet ilot ja surut ovat arkisia, jopa triviaaleja, mutta Yona osaa kertoa ne niin aidon ja välittömyyden tuntuisesti, etteivät ne tunnu kliseiltä. Lauluosastolla kautta linjan vallitseva rohkea tulkinta korostaa tätä entisestään, erityisesti kappaleissa ”Liian aikaisin” ja ”Poppamiehelle”, jossa Yona laulaa lähes ilman säestystä ja luo siten poikkeuksellisen henkilökohtaisen vaikutelman. Sanoma tuntuu välittyvän suoraan artistilta kuulijalle ja juuri se tekee levystä niin tunteisiin vetoavan.

Ymmärrän kyllä hyvin niitäkin, jotka eivät voi Yonaa sietää. Hyvä ihme, inhoan itsekin suomeksi laulettua reggaeta! Ilman tunnetta Vaikenen laulaen saattaisi hyvinkin olla vain satunnaista kitaranrämpyttelyä ja alkeellisia riimejä (”minääää” – ”sielläää”). Yhtä helppo sitä olisi syyttää tekotaiteellisuudesta, mitä kyseinen termi sitten ikinä tarkkoittaakaan. Vaikenen laulaen on omalla tavallaan vaativa levy ja sen mukaan täytyyy uskaltaa heittäytyä, jos siitä haluaa saada jotain irti. Paikoin suorastaan fyysiseksi nautinnoksi kohoava tunne on paljon muotoseikkoja tärkeämpää ja palkitsee vaivannäön moninkertaisesti.

Gillan: Mr. Universe (1979)

Kolmen tasoltaan huimasti heittelevän fuusiolevyn jälkeen laulaja Ian Gillan ja kosketinsoittaja Colin Towns tulivat siihen tulokseen, ettei funkahtava jazz-rock sittenkään ollut heidän kohtalonsa, varsinkin, kun raskas rock oli 80-luvun lähestyessä jälleen nousemassa suosioon. Parivaljakon ympärilleen kokoama uusi yhtye kantoi ytimekkäästi keulahahmonsa sukunimeä ja vain kaukoidässä julkaistun, The Japanese Albumina tunnetun debyytin jälkeen oli vuorossa kovaa rokkaava Mr. Universe.

Albumilla soittaa Gillan-yhtyeen klassinen kokoonpano, jossa edellä mainittujen ja sävellystyöstä pääosin vastaavien nokkamiesten ohella vaikuttavat basisti John McCoy, kitaristi Bernie Tormé ja sekä Ian Gillanin että Ritchie Blackmoren kanssa jo 60-luvulla musisoinut Mick Underwood. Kaikki suhteellisen kovia nimiä, joskaan eivät välttämättä kaikkein kuuluisimpia; Underwoodin rytmikorva tosin vaikuttaisi mättöosioissa pettävän pariin otteeseen. Ja vaikka Townsilla onkin ollut näppinsä pelissä jokaisen biisin sävellystyössä, pysyttelee mies syntikoineen suurimman osan ajasta taka-alalla. Se on sääli, sillä Gillanin ohella hän on tämän levyn miehistöstä ehdottomasti vaikuttavimman kuuloinen.

Pääasiassa yhteissoitto kuitenkin pelaa hyvin, kaikui ämyreistä sitten ”Secret of the Dancen” ja ”Rollerin” paahto tahi astetta hienovaraisemmat ”Mr. Universe” ja ”Fighting Man” (jossa tosin soittaa eri kokoonpano kuin muulla albumilla). Kaksi ensin mainittua edustavat Gillania aggressiivisimmillaan ja ovat adrenaliininhuuruista hevimetallia, joka selvästi jo enteili seuraavaa vuosikymmentä ja vauhtihevin nousua Motörheadin & kumppanien siivittämänä. Kuitenkin myös seiskytluvun hevin tunnelmia on vielä aistittavissa, erityisesti Underwoodin soitossa sekä Ian Gillanin äänenkäytössä – näin kiukkuista tulkintaa ei äijältä ollut kuultu sitten Made in Japanin.

Eniten nostalgiaa saadaan irti rauhallisesta, kauniin pianoinnin sävyttämästä ”She Tears Me Downista” sekä hirven lailla svengaavasta ”Dead of the Nightistä”, jonka aikana Towns (kerrankin) pääsee sooloilemaan kunnolla. Eeppisen biisin kaavaa onnistuneesti noudatteleva ”Fighting Man” on jykevää rockia ja esittelee Gillanin falsettia lähes yhtä komeasti kuin ”Child in Time”. Tämä biisikolmikko onkin ehdoton suosikkini muutoin varsin suoraviivaisella ja kitaravetoisella albumilla.

Pelkkää juhlaa Mr. Universe ei kuitenkaan ole. Vaikka laatubiisejä löytyykin useampi kappale, on mukana jokunen tyhjänpäiväisempi hetki. Soundit ovat kehnonpuoleiset, vaikkakin muita Gillan-julkaisuja paremmat. Entäpä sitten väistämätön: vertailu Deep Purpleen? Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti Gillanin paluu hard rockin pariin ei oikeastaan kuulosta Purplelta sen enempää kuin muutkaan aikakauden heavy-pumput. Deep Purplelle ominaiset blues- ja progevaikutteet ovat vähäiset, eikä groovea paria poikkeusta huolimatta oikein tunnu löytyvän. Mr. Universe on joka tapauksessa hyvä levy, vaikka onkin vaikea kuvitella, että se olisi ilman Ian Gillanin mukanaoloa kiivennyt listojen kärkipäähän (UK #11). Olkoonkin, että se levy-yhtiön tunarointien vuoksi katosi kaupoista ja sitä myötä myös listoilta heti kättelyssä.

Tommy Bolin: Private Eyes (1976)

Vastoin melko yleistä käsitystä Tommy Bolinin kuolema joulukuussa 1976 ei ollut viimeinen niitti Deep Purplen arkkuun, vaan yhtye oli hajonnut jo edellisenä keväänä. Ja kaikesta päätellen samalla hajosi myös Bolin, jota ero pitkäaikaisesta tyttöystävästä Karen Ulibarrista, taloudelliset vaikeudet sekä jatkuvasti paheneva heroiiniriippuvuus kuluttivat nopeasti loppuun. Kun vielä muistetaan, että Bolin oli jo muutaman vuoden ajan suoltanut tauotta uutta materiaalia milloin minkäkin yhtyeen riveissä, voi Purple-päivien jälkeen nopealla aikataululla äänitetyn ja julkaistun Private Eyesin sanoa olevan olosuhteisiin nähden oikeastaan aika hyvä albumi.

Aloituskappale ”Bustin’ Out for Rosey” on kehno toisinto Teaser-albumin ”The Grindistä” ja paikoin ihan vetävästä sooloilusta huolimatta Bolinin soolotuotannon huonoimpia tuotoksia, myöhemmin julkaistut studio-outtaket mukaanluettuna. Muutamia huonoja puolia: puhevikaisen sössötykseltä kuulostava laulu, myötähäpeää herättävät sanoitukset, mitäänsanomaton riffi ja ennen kaikkea aivan uskomattoman kauhea backmasking-efekti lyömäsoittimissa.

Ontuvan alun jälkeen päästään kuitenkin vauhtiin – ainakin hetkeksi. ”Sweet Burgundy” on leppoisa balladi, jossa sovitus on kohdallaan ja kitarointi erittäin rennon ja luonnollisen kuuloista. A-puolen päättävä ”Post Toastee” kohoaa Bolinin kovimpien suoritusten kategoriaan: Claptonin ”Cocainen” mieleen tuovan* bassottelun svengaavasti kuljettama, liki kymmenminuuttinen funk-eepos esittelee Thomas Richardin monipuolisuutta ja kiistatonta lahjakkuutta improvisaation saralla. Liki vainoharhainen, huumehommista varoitteleva sanoitus palauttaa mieleen Bolinin omaisten toisinaan levittelemät salaliittoteoriat siitä, kenen ruiskusta tappava huumecoctail hänen verenkiertoonsa olikaan päätynyt.

Hittikimaraa jatkaa vielä B-puolen painostavasti starttaava ”Shake the Devil”, jossa lähes metalliselta kalskahtavaa kitarointia komppaavat saksofoni ja – ei enempää eikä vähempää kuin – reggae-henkinen Hammond! Hämmentävä yhdistelmä, mutta rankka riffi ja lisää tyylitajuista improvisaatiota tarjoileva väliosa varmistavat, että kokonaisuus svengaa kuin hirvi.

Tunnelma on siis suhteellisen korkealla, ja kaikkein vähiten sitä olettaisi, että puoltaväliä seuraisi aivan uskomaton mahalasku neljän balladin (joista kolme akustisia) putkella. Sitten levy melkoisen antikliimaksin jälkeen loppuu kuin seinään. Paitsi että kyseessä on rakenteellisesti hyvin outo ratkaisu, nämä biisit ovat myös melkoista roskaa. Positiivisesti tarkasteltuna ”Gypsy Soulissa” on ehkä jonkinlaista viehättävää eksotiikkaa ja ”Someday Will Bring Our Love Home” svengaa paikoin ihan kivasti. Kaksi viimeistä biisiä – ”Hello, Again” ja ”You Told Me That You Love Me” – ovatkin jo niin mitäänsanomattomia, että vaikka olen omistanut levyn vuosia, minulla ei ole kummastakaan pienintäkään mielikuvaa.

Ehkä lopun latteudet voisi kestää paremmin, ellei niitä väistämättä vertaisi siihen villiin improvisointiin ja spontaaniuteen, johon Bolin parhaimpina hetkinään kykeni eri tyylilajeja liki suvereenisti yhdistellen. Toisaalta koko Private Eyesillä kuullaan suhteellisen vähän jammailua. Parhaimmillaan biisit ovat huolellisesti loppuun asti harkittuja kokonaisuuksia ja tuovat Bolinista esiin kokonaan uuden puolen säveltäjänä.

* Huomautettakoon, että riffin ja sanoitusten samankaltaisuus lienee sattumaa, sillä molemmat kappaleet on julkaistu syyskuussa 1976. Private Eyes oli äänitetty edellisenä kesänä.

The Nights of Iguana 12″ EP (1990)

Epäonnistuneen Ameriikanvalloituksen jälkeen The Nights of Iguanalla ei enää ollut järin painavaa sanottavaa, joskin laulaja Floyd Superstar nautti singlen tai parin jälkeen nopeasti kokoon kuivahtaneesta soolourastaan huolimatta jonkinmoista kulttisuosiota aina 2006 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Kitaristi Puka Oinonen pääsi sittemmin kotimaan kamaralla osalliseksi jättimäisestä suosiosta Lapinlahden Lintujen riveissä. Muiden jäsenten kohtalona oli vaipua unohduksiin eivätkä he tietääkseni enää osallistuneet huomionarvoisiin projekteihin (korjatkaa mikäli erehdyn). Näiden vaiheiden ja Yhdysvaltojen kiertueen väliin mahtuu kuitenkin vielä yksi episodi: Hollywoodissa äänitetty, yhtyeen nimeä kantava EP.

Heti alkuun on sanottava, että vaikka kyseessä onkin laadukas ja tasavahva tuotos, esillä ovat myös kaikki syyt vihata Iguaaneja. Yhtyeelle kiusallisen tyypillinen, ”ison maailman henkeä” varsin teennäisesti tavoitteleva mahtipontisuus on vain yksi niistä. Täytebiisit ovat toinen. Vähätellä ei sovi myöskään Floydin ylimielisellä äänensävyllä ja kehnohkolla aksentilla laiskasti artikuloidun tankeroenglannin ärsyttävyyttä. ”Shining like a dessert sun.” ”Laissenss ty kill.” Ja niin edespäin.

Toisaalta levy saattaa hyvinkin olla bändin koko uran paras julkaisu. Tuotanto & soitanto on kaikin puolin tasokasta, vaikkakaan ei kovin mieleenpainuvaa. Levy myös esittelee The Nights of Iguanan monipuolisimmillaan ja antaa kenties viitettä siitä, mihin suuntaan yhtyeen musiikki olisi edennyt, jos mainittu läntisen pallonpuoliskon invaasio olisi ollut suksee.

”She Must Be in the Air” on oivallinen aloitus. Akustinen riffi, tunnelmallinen kertosäe sekä menevä kitarasoolo nostavat helposti biisin ylivoimaiseksi The Nights of Iguana -suosikikseni. ”Mau Mau” on ihan hauska boogie, ja ”Broken Heel” tanakkaa hardrockia, jonka painostava kitaravalli kuulostaa melkein Black Sabbathilta. Edes pitkästyttävä balladi ”My Lucky One” ei ole aivan niin tympeää täytettä kuin Iguanan kummastakin pitkäsoitosta suuren osan haukkaava jämäosasto.

The Nights of Iguana on kappale suomalaisen rockmusiikin historiaa, vaikka sitten melko pieni sellainen eikä välttämättä millään muotoa vallankumouksellinen tai edes poikkeuksellisen hyvä. Bändin viimeinen EP on leipääntyneiden ammattimiesten työtä ajalta, jolloin kasari alkoi jo olla menneisyyttä, ja oman aikansa lapsena se on myös nautittava.

Adele: Skyfall 7″ (2012)

James Bond rynnäköi Skyfallin myötä komeasti juurilleen, mutta säilytti silti modernin ja vakavahenkisen otteensa. Adelen esittämä ja laulajattaren yhdessä Paul Epworthin kanssa kirjoittama tunnussävelmä taas tekee musiikin saralla täsmälleen saman. Se on mahtipontista, komeasti orkestroitua poppia, jossa massiivinen sovitus ja Adelen yhtä massiivinen tulkinta iskevät näyttävät ylävitoset. Parin viime vuosikymmenen tyhjänpäiväiset rokkailut ja elektropopit on helppo antaa anteeksi, kun James Bond jälleen paitsi näyttää, myös kuulostaa itseltään. Jos jotakin jää kaipaamaan, niin sekä sanoituksesta että melodiasta uupuu ”Goldfingerin” tai ”You Only Live Twicen” kaltainen muistettava teema. Siltikin, ”Skyfall” on heittämällä paras Bond-tunnari ties miten pitkään aikaan ja voi sellaisena seistä pää pystyssä 1960-luvun klassikkojen rinnalla vailla pienintäkään häpeää.

Sinkun B-puolena kuullaan biisin instrumentaaliversio. En osaa sanoa, onko säestyksen melodioita vähän buustattu vai erottuvatko ne vain paremmin kun varsin pinnassa oleva laulu ei ole täyttämässä eetteriä. Se joka tapauksessa tulee selväksi, ettei orkesterisovituksessa ole suotta kursailtu – pumpussa musisoikin kertoman mukaan peräti 77 jäsentä. Ja hyvä niin, sillä jouset ja puhaltimet ovat Bond-tunnelmalle lähes yhtä tärkeitä kuin vodkamartinit ja Walther-pistoolit.