Deep Purple: Perfect Strangers (1984)

Perfect Strangers nauttii varsin laajaa arvostusta Deep Purplen fanien keskuudessa. En ole ikinä kyennyt ymmärtämään miksi. 1980-luvulle päivitetty Purple ei vain toimi. Alkuaikojen progressiivisuus, nuoruuden vimma ja tekemisen ilo heitettiin tämän levyn myötä romukoppaan (eivätkä ole toistaiseksi sieltä löytäneet pois). Tilalle on otettu keskitempoista keskinkertaisuutta sekä roima askel kohti vaihtuneen vuosikymmenen valtavirtaa. Modernisoidussa äänimaailmassa on toki uudenlaista tanakkuutta, mutta siitä ei ole paljoakaan iloa, kun itse musiikkia tai soitantoa ei millään tavoin voi kuvailla raskaaksi. Vain Jon Lordin Hammondit ärjyvät entiseen tapaan, ja hänetkin on valitettavasti suitsittu lähinnä säestystehtäviin. Kasarihenkiset syntikkasoundit ovat paikoitellen jopa naurettavia.

Muu kaarti kuulostaa jopa tylsistyneeltä; entinen konekivääri Ian Paice vertautuu tällä kertaa pikemminkin hernepyssyyn eikä Ian Gillan taatusti särkenyt yhtään ikkunaa tämän levyn äänityksissä. Spontaanin hurjastelun ja blues-vaikutteisen improvisaation suoma yllätyksellisyys tekivät Ritchie Blackmoresta 70-luvun ehkä kovimman kitaristin, mutta Perfect Strangersilla hänen vahvuutensa loistavat lähinnä poissaoloaan. Ja vaikka ansionsa säveltäjänä ja tuottajana ovatkin kiistattomat, ei Roger Glover milloinkaan ole lukeutunut suosikkibasisteihini. Ei lukeudu tämän jälkeenkään.

Biisimateriaali on tylsää. Tylsää, tylsää ja tylsää. Ei tarttuvia riffejä eikä mieleenpainuvia sooloja. Vain keskinkertaista hard rock -junnausta. Biisistä biisiin samalla tempolla, samalla otteella, samalla tunteen puutteella. Pari yritystä saada käyntiin vähän mättöä ovat suorastaan säälittäviä. Vain kaksi kappaletta jää edes jollain lailla mieleen. Nimibiisi, kiitos massiivisen riffinsä ja eeppisen tunnelmansa; ja ”Knocking at Your Back Door”, mutta sekin vain voimakkaita mielleyhtymiä anaaliseksiin herättävän nimensä ansiosta.

Harvoinpa comeback-levyt kovin hyviä ovat, mutta Perfect Strangers on pettymys millä tahansa mittarilla. Ilman tunnistettavaa soundia ja kanteen painettua jättilogoa tätä ei edes tajuaisi Deep Purple -levyksi. En tiedä mille polulle hevirockin muusat olisivat muinaisajan kuuluisia sankareita johdattaneet, jos Deep Purple olisi jatkanut Tommy Bolinin kanssa, Ian Gillan pysytellyt Black Sabbathissa ja Blackmoren sateenkaariorkesteri pitänyt suuntanaan kasaripopin ihmemaan, mutta vision perverssiydestä huolimatta veikkaan, että lopputuloksena olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa musiikkia kuin mikään, mitä Deep Purple on vuoden 1976 jälkeen levyttänyt.

Suvi Teräsniska: Tulkoon joulu (2009)

Sen enempää joulu kuin Suvi Teräsniskakaan eivät lukeudu suosikkiajanvietteisiini, eikä myöskään suomalainen iskelmäpop kuulu vahvimpien osaamisalueideni joukkoon. Nämä lähtökohdat huomioon ottaen on täysin mahdollista, etten kykene arvioimaan edellä mainitun sooloartistin Tulkoon joulu -albumin taiteellista tasoa täysin objektiivisesti. Asia vain yksinkertaisesti on niin, että Teräsniskan ääni kykenee aina ämyreistä kajahtaessaan vetoamaan voimakkaasti väkivaltaisiin vietteihini ja tämä albumi on hänen tuotannostaan kenties pahin esimerkki. Se on tylsä, imelä, teennäinen ja totaalisen tyylitajuton.

Ongelmat kiteytyvät heti aloituskappaleessa ”Hei Mummo”, jossa märehditään pohjolassa elelevän leskirouvan yksinäisyyttä. Lomilla jälkikasvu onneksi tapaa piipahtaa matriarkan luona, ja saattaapa Joulupukkikin karauttaa poroineen isoäidin kotitanhuville. Sävellyksenä biisi on mitäänsanomaton, ja näin äkkiseltään ei kyllä tule mieleen ainuttakaan yhtä huonoa, vakavalla naamalla vedettyä sanoitusta.

Sama toki pätee koko kiekkoon, mukaan lukien kehnonlaiset joulucoverit – joukossa nimikappaleeksi päätynyt ikiaikainen inhokkini. ”Tulkoon joulu” on mahdollisesti kuvottavin joululaulu milloinkaan (jätettäköön tässä yhteydessä laskuista Atlantin tuolta puolen maahantuodut viritelmät) ja Teräsniskan duetto Antti Annolan kanssa aivan vastenmielisen huono – ainoa, miten tästä saisi vielä hirveämpää kuultavaa, olisi Petri Laaksonen mylvimässä stemmoja. Tavallaan positiivisen yllätyksen muodostaa ”Varpunen jouluaamuna”; tosin näinkin upean kappaleen sisällyttäminen tälle jämälevylle on arveluttavaa ja Teräsniskan makeileva tulkinta suoranaista rienausta.

Mainittakoon lisäksi, että lähes jokaista kappaletta on kuorrutettu syntetisaattoritiukujen helinällä ja kertosäkeitä dramaattisella kirkonkellosäestyksellä. Teräsniska taas on varsin lattea laulaja – kyllähän nainen sävelessä pysyy, mutta eipä hänellä niin vaikuttavaa ääntä ole, että se tarjoaisi tekosyytä kuunnella suoranaista paskaa. Ja kääntäen: miksipä kukaan biisintekijä antaisi parhaita biisejään äärimmäisen keskinkertaiselle ja geneeriselle iskelmästarballe. Vähän surullinen olohan tässä tulee. Jos albumin tekijöitä jostain pitäisi kehua, niin valehtelematta voi sanoa levyn olevan luotettavan tasaista laatua.

Tulkoon joulu -elämyksen jälkeen havaitsin sanoitusläpyskään sisällytetyn hyvän joulun toivotuksen, jossa artisti itse kertoo, mitä joulu hänelle merkitsee. Sitä tavallista, eli riisipuuron tuoksua ja niin poispäin. Eipä Teräsniska ainakaan valehtele, että hengelliset arvot näyttelisivät kuviossa jotain roolia, joskin tuntuu kummalliselta, että levyllä kuitenkin laulellaan Jeesuksesta. Henkilökohtaisesti arvelen, että jos Jahve päivittäisi Mooseksen lakia edelleen, tämä levy ei taatusti olisi kosheria. Lopuksi Teräsniska vielä toivottaa antoisia hetkiä levyn parissa, mitä voisi jo pitää vittuiluna, ellei koko levy olisi niin unohdettava ja halu tehdä vaihteeksi jotain järkevää niin suuri.