Kingston Wall: Tri-Logy (Kingston Wall III, 1994)

Kingston Tri-LogyWall on yhtye, josta haluaisin pitää enemmän. Olisihan hienoa päästä sanomaan, että Suomesta on tullut maailmanluokan progebändi. Ja onhan se aivan totta, että Kingston Wallissa oli taitoa vaikka muille jakaa. Yhtyeen elektronisia äänimassoja, itämaisia vaikutteita ja perinteisempää progea yhdistellyt soundi oli suorastaan huumaava. Yksi asia Kingston Wallilta kuitenkin puuttui ja se oli kyky tuottaa riittävästi tasalaatuista materiaalia.

Olisi tietenkin epäreilua sanoa, ettei Kingston Wall levyttänyt yhtään hyvää kappaletta. Äänitti toki, aika montakin. Kylmä tosiasia kuitenkin on, että niiden vastapainona yhtyeen levyillä oli melkoisesti keskinkertaisia ja jopa huonoja kappaleita. Selvimmin tämä näkyy yhtyeen viimeisellä levyllä Tri-Logyllä.

Nimensä mukaisesti albumi koostuu kolmesta erillisestä kokonaisuudesta. Näistä ensimmäinen kattaa suurimman osan albumia ja jatkuu kappaleesta toiseen, raitojen alkujen ja loppujen sulautuessa toisiinsa. Jatkumolla on kestoa vinyylin verran eli noin 40 minuuttia. Mukana on viehättäviä soundeja ja mystistä tunnelmaa onnistuneesti nostattavia osuuksia, mutta kaiken kaikkiaan ideoita ei tunnu olevan riittävästi. Yksittäiset kappaleet epäonnistuvat vaihtelevista syistä. Osa on yksinkertaisesti tylsää, geneeristä Kingston Wallia (”I’m the King, I’m the Sun”). Toiset taas katkaisevat lupaavasti käynnistyvän meiningin täysin tyhjänpäiväisellä sekoilulla (”Stüldt Håjt”), jota albumilla kuullaan piinallisen paljon. Kokonaisuutena Tri-Logyn ensimmäinen osio ei vakuuta, vaan jää puuduttavaksi kuuntelukokemukseksi.

Ennen eeppistä lopetuskappaletta kuullaan jonkinlaisen välisoiton asemaan jäävät ”For All Mankind” ja ”Time”. Näissä kappaleissa on jo yritystä ja varsinkin ensin mainittu voisi hyvinkin herättää myönteisiä reaktioita, ellei kuulija olisi sitä ennen jo vaipunut koomaan.

Tri-Logyn viimeinen kappale, liki 20-minuuttinen ”The Real Thing” sen sijaan on erittäin vaikuttava teos ja todennäköisesti Kingston Wallin paras yksittäinen kappale. ”The Real Thing” on kaikkea sitä, mitä muu Tri-Logy ei ole. Monipolvinen, rikas sävellys, jossa on kuitenkin selkeä rakenne. ”The Real Thingissä” kuullaan vaikutteita fuusiosta enemmän kuin missään muussa Kingston Wall -kappaleessa, ja ne tuovat kokonaisuuteen huimasti lisäarvoa, samoin introna toimiva, eteerinen didgeridoo.

Tri-Logy tuntuu jakavan Kingston Wallin kuulijoita. Monen mielestä se on heittämällä yhtyeen paras tuotos. Itse pidän siitä huomattavasti bändin kahta ensimmäistä levyä vähemmän. Kappalemateriaali on aiempaa epätasaisempaa ja yli 70 minuutin kesto aivan liikaa. Albumin lopettava ”The Real Thing” pelastaa kuitenkin paljon ja tekee jo yksistään levystä ostamisen arvoisen. Myös kansitaide on todella komeaa ja visualisoi onnistuneesti Kingston Wallin psykedeelisiä äänimaisemia.

Chris Rea: Santo Spirito Blues (2011)

Santo Spirito BluesChris Rean uran voi helposti jakaa kahteen osaan. Ensimmäisen vaiheen muodostaa kasarirock-kausi, joka poiki nipun hittejä ja teki muusikosta miljonäärin. Vuonna 2002 Rea teki tyylillisen täyskäännöksen ja ryhtyi sen sijaan kartoittamaan länsimaisen populaarimusiikin juuria. Rean uusin (mutta nyt jo muutaman vuoden ikäinen) levy Santo Spirito Blues on jonkinlainen hybridi näistä kahdesta suuntauksesta. Päällisin puolin levy on leppoisaa bluesrockia, joka paikoitellen käväisee jopa mustan musiikin puolella. Toisaalta sävellystyössä ja erityisesti synteettisessä äänimaailmassa flirttaillaan estoitta aikuisrockin suuntaan.

Levyn ehdoton vahvuus on se, että Rean joitakin blueslevyjä vaivannut plagiaatinomaisuus on poissa. Mies ei yritä kuulostaa vapautuneelta orjalta vaan ihan vain itseltään. Huono puoli on se, että hylätessään amerikkalaisten virkaveljiensä apinoinnin Rea samalla sortuu apinoimaan itse itseään. Likimain jokainen kappale on tavalla tai toisella toisinto jostain Rean aikaisemmasta levytyksestä. Esimerkiksi ”Electric Guitar” on Blue Guitars -albumin samanniminen kappale sovitettuna Dancing With the Strangers -levyn ”Joys of Christmasin” säveleen. Epäilemättä ratkaisu on tietoinen, mutta mieluummin olisin kyllä kuullut uutta materiaalia.

2000-luvulla Rea on useaan otteeseen työskennellyt yksin ja tehtaillut levynsä käytännössä ilman apumiehiä. Santo Spirito Bluesilla tämä valitettavasti kuuluu steriileinä sähkörumpuina, kolhoina syntetisaattorisoundeina ja läpitunkevan laiskana otteena. Tempot laahaavat, bluesista puuttuu roso ja popista koukut. Ulkopuolista tuottajaa olisi tarvittu – nyt sekä yksittäisillä kappaleilla että koko levyllä on yksinkertaisesti liikaa kestoa.

Jos mainitut heikkoudet on valmis antamaan anteeksi ja Reasta tykkää, levy on toki ihan mukavaa kuunneltavaa. Kakkosneloselta kalskahtavassa laulussa on edelleen karismaa ja slide-kitarassa ytyä. Ja löytyy albumilta toki jokunen onnistuminenkin. Esimerkiksi vauhdikas aloituskappale ”Dancing My Blues Away” ja Rolling Stonesilta soundaava ”Never Tie Me Down” rokkaavat mukavasti. Myös edellä mainittu ”Electric Guitar” on mukiinmenevä, ja jazzahtava hidastelu ”Lose My Heart in You” voisi sekin olla tunteellinen elämys, elleivät ponneton tulkinta ja ylipituus tekisi kappaleesta kovin unettavaa.

Kingston Wall I (1992)

Kingston Wall IKingston Wallin suomalaisessa musiikkiskenessä lähes ainutlaatuisessa sondissa on ehdottomasti jotakin maagista. Rikas äänimaailma, erinomainen tuotanto, itämaisia tunnelmia ja hard rock -kitaraa yhdistelevät melodiat sekä biisistä toiseen jatkuva flow vievät mukanaan. Ne ovat myös tienanneet yhtyeelle kanonisoidun valtaistuimen suomiprogen Olympoksella. Kingston Walliin on helppo rakastua. Valitettavasti siihen on myös helppo kyllästyä. Yhtye teki uransa aikana vain kolme levyä, joilla kaikilla on tarjota vähintään yksi mestariteos. Biisit eivät siis olleet ongelma. Ongelma olikin se, ettei yhtye luonut ainuttakaan levyä, joka olisi ollut mestariteos myös itsessään.

Jos Kingston Wallista jokin tekee elämää suuremman, niin se on juuri soundimaailma. Sen voimalla bändin esikoiskiekkokin kantaa loppuun asti. ”With My Mindin” ja ”Nepalin” kaltaiset maailmanluokan veisut nostavat tunnelmaa entisestään. Petri Wallin kitarointi soljuu kuin vesi ja Jukka Jyllin & Sami Kuoppamäen rytmiosasto svengaa vietävän hyvin.

Tarkempi paneutuminen kuitenkin tuo nopeasti albumista esiin lukuisia ongelmia. Tärkein niistä on kappalemateriaalin epätasaisuus. Jokaista hittiä kohden albumilla on yksi tai kaksi mitäänsanomattomampaa biisiä. Liian usein tarjolla on vain hurmaavia soundeja ja virtuoosimaista soitantoa. Kingston Wall I ei toki ole ainoa albumi, jonka kantava voima löytyy fiiliksestä, mutta yli tunnin kestävään albumiin toivoisi enemmän vaihtelua ja vähemmän maneereja.

Todellinen murheenkryyni albumilla on viimeisenä kuultava 8-osainen ”Mushrooms”, jonka aikana sekä trippaillaan että rokataan. Erityisesti kakkososa ”On My Own” toimii erinomaisesti yksittäisenä biisinä ja on sellaisena eräs Kingston Wallin muistettavimmista saavutuksista. Sieniteema ja väkinäiset välijutustelut herättävät kuitenkin lähinnä kiusaantuneisuutta. 20-minuuttinen järkäle kampittaa samalla koko levyn. Levy ei olisi sienittäkään ongelmaton, mutta vasta ”Mushrooms” nostaa kokonaiskeston kipurajoille.

Ei Kingston Wall ykkönen ole huono levy. Eikä sillä ole ainuttakaan suoranaisesti huonoa biisiä. Itse asiassa albumi on varsin hyvä ja ehdottomasti useammankin kuuntelukerran arvoinen. On kuitenkin olemassa tietty raja, montako variaatiota samasta teemasta yhdeltä istumalta jaksaa kuunnella. Albumi tarjoilee paljon hienoja hetkiä, mutta kokonaisuus on ohuehko ja kuluu helposti puhki.

FM: Surveillance (1979)

SurveillanceFM:n kaksi ensimmäistä levyä näkivät päivänvalon varsin rajallisissa merkeissä. Vasta Surveillancen myötä yhtye löysi tiensä levykauppojen hyllyille ja sen vanavedessä myös mainio esikoisalbumi Black Noise lopulta sai tilaisuutensa tienata bändille kultalevy. Tässä vaiheessa alkuperäisjäsen Nash the Slash oli jo vaihtunut vähemmän värikkääseen Ben Minkiin, mutta syntetisaattoreita ja progea yhdistelevä resepti pysyi samana.

Energinen ”Rocket Roll” aloittaa Surveillancen lähes uhmakkaan kuuloisesti – aivan kuin bändi haluaisi sanoa, että vastoinkäymisistä ja miehistönvaihdoksista huolimatta sillä on edelleen painavaa sanottavaa. Surveillancen kohdalla tämä on kuitenkin vain osatotuus. Albumilta ei löydy ainuttakaan varsinaisesti huonoa kappaletta, mitäänsanomattomia hetkiä sen sijaan kyllä. Pahimmin tunnelmaa tärvelevät lattean ylipitkät ”Seventh Heaven” ja ”Father Time”, jotka kaiken lisäksi kajahtavat ämyreistä peräjälkeen. Vahvimmaksi lenkiksi nousee turboahdettu Yardbirds-cover ”Shapes of Things”. Alkuperäissävellyksen suhteen melko suuria vapauksia ottava vetäisy on niin äkäinen että oksat pois. Toiseksi pisimmän tikun vetää eeppinen lopetuskappale ”Destruction”, joka kylläkin lainailee estottomasti Black Noisen niin ikään finaalina toiminutta nimiraitaa.

FM:n soundi ei ole Surveillancella oleellisesti muuttunut, ellei sitten entistäkin synteettisempään suuntaan. Monin paikoin nokkamies Cameron Hawkinsin koskettimistaan vyöryttämä elektroninen hyökyaalto hukuttaa alleen Minkin mandoliineineen. Se tasapäistää äänimaisemaa ikävällä tavalla, eikä Surveillancelta juuri löydy kahta edellistä albumia piristäneitä efektoituja äänivalleja sen enempää kuin sooloiluakaan. Herra Mink ei kylläkään ole tähän syypää, vaan on pätevä soittaja ja osoittaa kelpoisuutensa aina kun vain saa suunvuoron.

Suurin ero bändin esikoislevyyn on kuitenkin sanoituksissa, joissa sci-fi ei enää edusta vain pakoa todellisuudesta vaan myös toivoa paremmasta huomisesta. Hawkinsin kynäilemät kannanotot ympäristön ja maailmanrauhan puolesta ovat suoruudessaan hellyyttäviä, erityisesti ”Destructionissa”, jossa Terran asujaimet asetetaan galaktisessa oikeusistuimessa syytteeseen kansanmurhasta ja sodasta. Far out!

FM asetti Black Noisella riman niin korkealle, ettei enää koskaan yltänyt samaan. Vaikka Surveillance pintapuolisesti muistuttaa edeltäjäänsä, siitä puuttuu monta olennaista yksityiskohtaa. Improvisointi, jazz-vaikutteet ja rikas äänimaailma eivät ole tyystin kadonneet, mutta jäävät silti kovin vähiin. Siinä missä Black Noise kuulosti vaivattomalta ja viattomalta, Surveillance on kuin suoraan videolle tehtailtu jatko-osa. Lähtötaso oli kuitenkin niin korkea, että vielä tässä vaiheessa pudotus ei tarkoittanut maahan murskaantumista.

Eric Clapton & Friends: The Breeze – An Appreciation of JJ Cale (2014)

The Breeze: An Appreciation of J.J. CaleEric Clapton tunnetaan suurena J.J. Calen ihailijana ja hänen soolouransa onkin tyylillisesti läheisempää sukua Calen Tulsa-soundille kuin vaikkapa Yardbirdsille, Creamille tai muille blues-vaikutteisille brittiyhtyeille. Clapton ei myöskään ole koskaan kaihtanut idolinsa lainailua, ja siksi suuri yleisö onkin saanut nauttia kokaiinista keskiyön jälkeen jo ennen kuin Cale julkaisi ensimmäistäkään studioalbumia. Ennen Calen pari vuotta sitten tapahtunutta poismenoa miehet ehtivät tehdä yhteistyötä kohtalaisen onnistuneen Escondidon merkeissä, joten Claptonilla voidaan sanoa olevan poikkeuksellisen hyvät edellytykset tehdä Cale-tribuuttilevy.

The Breezellä Eki kavereineen coveroi 16 Calen parasta biisiä. Mukana ovat kaikki oleelliset hitit, poisluettuna ne, jotka Clapton on ehtinyt versioida jo aiemmin. Jos jonkun artistin tuotannon ylipäänsä voi yhteen sanaan tiivistää, niin J.J. Calen. Se sana on ”letkeä” ja sellainen on myös The Breeze. Ehkä vähän liiankin letkeä. Claptonilla on selvästi vahva mielipide siitä, miltä Calen musiikki kuulostaa. Cale ei koskaan poikennut toimivasta kaavasta tarpeettomasti, mutta Claptonin käsittelyssä musiikki on tasapäistynyt entisestään.

Tämä näkyy niin biisivalinnoissa kuin sovituksessakin. Varsinkin Calen tuotannossa suurehkoa roolia näytellyt kantri on saanut tehdä tilaa leppoisalle jammailulle. Sitä paitsi Calella oli tarpeen tullen silmää aidoille yllätyksille, kuten Troubadour-albumin lähestulkoon elektroninen ”Ride Me High” todistaa.

Verrattuna alkuperäisversioiden minimalistiseen tuotantoon The Breeze on täynnä kaikenlaista pientä kivaa. Claptonin ja Simon Climien luoma äänimaailma onkin levyn parasta antia ja tuo Calen soittoa uskollisesti toisintavaan musiikkiin omaa väriään. Parhaiten toimivat todella tuhdin kuuloisella bassolla varustettu ”Call Me the Breeze” sekä kosolti kerroksia sisältävät ”Cajun Moon” ja ”Train to Nowhere”. Samalla biisit tosin myös menettävät osan minimalistisesta viehätyksestään.

The Breezen suurin heikkous on sen pituus. On täysin ymmärrettävää, että Clapton on halunnut sisällyttää mukaan kaikki suosikkinsa. Pari-kolme biisiä olisi silti voinut hyvin heivata syrjään 50-minuuttisen levyn siitä kärsimättä. Muutoin albumi on puutteistaankin huolimatta toimiva ja paikoin jopa päihittää alkuperäisversiot.

Chris Rea: The Road to Hell (1989)

roadtohellManner-Euroopan ulkopuolella iskelmää ei genrenä juuri tunneta, joten Atlantissa kelluvien saaripahasten (ml. Amerikka) väestö joutuu tyydyttämään tarpeensa aikuisbluesilla ja pehmorockilla. Brittiläisen laulaja-kitaristi Chris Rean tuotannosta kumpaakin lötyy roppakaupalla. Tämähän ei tietenkään ole mikään moite ja Rean ehkä tunnetuimmalla levyllä The Road to Hell pliisu ruotsinlaivaosasto jääkiin minimiin. Sen sijaan albumi tarjoaa vähäeleistä mutta muhkeasti tuotettua kasarirokkia, jolle bluesvaikutteet ja Rean kitaramaalailut tuovat roimasti lisäarvoa.

Jos kasarista ei pidä, niin tuskinpa myöskään Rea sytyttää. Kuten odottaa sopii, virveli jysähtää jyhkeämmin kuin bassorumpu ja yleisilme noin ylipäänsä on varsin elektroninen. Toisaalta aikakauden pahimmat sudenkuopat vältetään – levy on ehkä muovinen ja maneerinen, mutta se voisi olla vielä paljon muovisempi ja maneerisempi. Jos albumista jokin erottuu edukseen, niin se onkin nimenomaan tuotanto, joka tuo simppeleihin sävellyksiin roppakaupalla potkua. Biiseistä löytyy niin mehukkaita bassosoundeja kuin tyylikkäitä syntikkamausteitakin. Varsinkin nimikappaleen äänimaisemaan upotetut lukemattomat kerrokset viehättävät ja lisäävät kappaleen elinikää huimasti. Harkiten käytetyt naistaustalaulajat, Rean röhinä ja melodiset kitarasoolot viimeistelevät onnistuneen äänimaailman.

Kappalemateriaaliltaan The Road to Hell pysyy jatkuvasti korkeatasoisena. Viisuista löytyy juuri sopivasti vaihtelua, niin ettei levy ala toistaa itseään, mutta pysyy kuitenkin yhtenäisenä. Myös sanoitukset ovat keskimääräistä kunnianhimoisempia Rean tutkiskellessa ihmiselämän kauhuja rakkauden loppumisesta kuolemaan ja kaupunkielämän yksinäisyydestä kokonaisten kansojen kärsimyksiin. Albumin huippuhetkeksi nousee eeppisyyden rajoja kolkutteleva ”Looking for a Rainbow”, jonka sanoitus viljelee viittauksia niin Raamattuun kuin Bob Dylaniinkin.

Poikkeuksen jykevään kokonaisuuteen tuo loputtomalta tuntuva finaali ”Tell Me There’s a Heaven”, jonka mauttomat jouset ja äitelä yleisilme lähes pilaavat koko levyn. Tyylillisesti biisi sopisikin paremmin jonkin valistusvideon taustamusiikiksi, ja siihen sitä itse asiassa käytettiinkin pari vuotta levyn ilmestymisen jälkeen. The Road to Hellille se on pelkkää painolastia. Aivan niin paljon en kappaletta kuitenkaan inhoa, että olisin valmis lyttäämään koko levyn. Vai voiko sitä muka vihata albumia, jonka ensimmäisessä kappalessa haastellaan hetken aikaa selvää suomea?

Spin̈al Tap: This is Spin̈al Tap (1984)

This is Spinal TapHyvistä hevibändeistä puhuttaessa Spin̈al Tap jää helposti vähemmälle huomiolle. Syystäkin, lisännee moni, mutta itse en voisi juuri enempää eri mieltä olla. Bändin myöhemmistä julkaisuista voidaan kylläkin olla montaa mieltä, mutta vuonna 1984 ilmestynyt This is Spinal Tap – laskutavasta riippuen joko bändin ensimmäinen tai peräti 13. studioalbumi – on alusta loppuun täyttä tavaraa. Sen kappaleet ovat monipuolisia, kompakteja ja tarjoavat joka ainoa koukun tai pari.

Koska kyseessä on ”kokoelma” yhtyeen suurimpia hittejä eri aikakausilta (mukana myös yksi uusi ralli, totta kai), levyltä ei löydy kahta samanlaista biisiä. Silti on lähestulkoon pakko puhua Spin̈al Tap -soundista, jonka kyllä tunnistaa, halusi tai ei. Koska piikki on suunnattu erityisesti vanhan kaartin hevipumppuja kohtaan, albumia voi samalla tutkailla eräänlaisena läpileikkauksena siitä, kuinka metallimusiikki oikein pääsi syntymään. Jotain albumin tasosta kertoo se, että tavaraa voisi luulla täysin aidoksi, ellei paremmin tietäisi, ja useampi kuin yksi kappaleista olisi voinut vuosikymmen tai pari aiemmin julkaistuna kohota Atlantin molemmin puolin top kymppiin.

On valitettavan harvinaista, että lähes jokaisella julkaistulla albumilla on pari enemmän tai vähemmän huonoa tekelettä. This is Spinal Tapilla ei ole yhtään, vaikka ”America” onkin muuhun soitantoon verrattuna latteahko. Ja kun sekin kerran on se edellä mainitsemani ”uusi” kappale, voitaneen tyylitajun notkahduksen sijaan puhua inhorealismista. ”Sex Farm” taas on jo aidosti huono kappale, mutta niin huono, että on siltikin valtavan viihdyttävä.

Muutoin albumi onkin sitten kerrassansa rautaa. Ritchie Blackmoren klassisvaikutteiselle kitaroinnille oikein olan takaa naureskeleva ”Heavy Duty” on ehdottomia suosikkejani, samoin areenarockin huudatusstandardit kivuttomasti täyttävä ”Tonight I’m Gonna Rock You Tonight”. Huikaisevan hyvän flow’n tarjoava ”Rock and Roll Creation” on mustempi kuin Sapatti itse, eikä vastustamattoman mukaansatempaava ”Stonehenge” olisi tehnyt Born Againille lainkaan hallaa. Varhaista Beatlesia mukaileva ”Cups and Cakes”, erehdyttävästi Rolling Stonesilta haiskahtava ”Gimme Some Money” sekä viattomuudessaan kyynelet silmiin tuova ”Listen to the Flower People” mukailevat onnistuneesti hevirokin syntyyn johtanutta musiikillista kehitystä. 60-luvun soundit on tavoitettu erinomaisesti – valitettavasti hevivetäisyjen kohdalla ei voi sanoa samaa, eivätkä tuhnut soundit todellakaan mene yhteentoista saakka.

Muitakin huonoja puolia toki löytyy, jos tikun kanssa haluaa tonkia. CD-uusintapainoksissa kuullaan bonusraitoina ”Christmas With the Devil” sekä edellä mainitun ”Scratch Mix” jotka ovat sekä ylipitkiä että melko tönkköjä, varsinkin levyn parempiin hetkiin verrattuna. Hauskoja anekdootteja joka tapauksessa. Bändin soitannossa ei myöskään voida puhua mistään teknisestä majesteettisuudesta, vaikka Guitar World nimesikin vuonna 2004 Nigel Tufnelin historian 23. parhaaksi kitaristiksi. Urkuri ”Caucasian” Jeffery Vanston sen sijaan soittelee pariin otteeseen varsin veikeitä sooloja, ja onkin harmi, ettei hän sen enempää levyllä kuin elokuvassakaan päässyt kovinkaan paljoa parrasvaloihin.

FM: Black Noise (1977)

Black NoiseHistorioitsija Oswald Spenglerin mukaan länsimaisen kulttuurin eteenpäinajava voima on äärettömyyden kaipuu. Koska tätä kunnianhimoista tavoitetta ei tietenkään voi ikinä saavuttaa, länsimainen ihminen on ainaisesti onneton ja pohjimmiltaan traaginen hahmo. Ja niinhän se on, että kun mihin tahansa maapallolla on mahdollista lennähtää muutamassa tunnissa, viimeinen mielikuvitusta kutkuttava korpimaa sijaitsee avaruudessa. Tätä tuntemattoman ja uusien elämyksien kaipuuta heijastelee myös kanadalaisen progetrio FM:n debyytti Black Noise.

FM:n musiikissa scifi-vaikutteet ja elektroninen äänimaailma yhdistyvät popin tarttuvuuteen, progen kokeellisuuteen ja fuusiojazzin improvisaatioon. Voimakkaimmin musiikista erottuu tietenkin koko miehityksen luotsaama syntetisaattorien armada, mutta myös Cameron Hawkinsin pehmeällä lauluäänellä, Nash the Slashin mandoliinistaan hakkaamilla särösoundeilla ja Martin Dellerin svengaavan melodisella rumpaloinnilla on oma vahva asemansa. Kolmikon tekninen osaaminen on aivan huikealla tasolla, mistä kertoo jo sekin, että joka äijä musisoi albumilla laajaa soitinten kirjoa. Moogien lisäksi kun soolosoittimina kuullaan myös viulua, lyömäsoittimia ja kellopeliä.

Myös Black Noisen tuotanto on erinomaista. En ole tietoinen albumin tuottaneen Keith Whitingin muista edesottamuksista, mutta niihin olisi erittäin hauska tutustua. Soundit ovat kristallinkirkkaat, mutta silti analogisen lämpimät. Soittotaitojen ja soitinvalikoiman runsaudesta huolimatta albumia ei ole soitettu tukkoon, vaan kaikki kerrokset, laulu mukaanluettuna, erottuvat selkeästi. Soitto on muutenkin suhteellisen hillittyä, eikä Emerson Lake Palmerin tapaistarytmien ja juoksutusten kaaosta pääse syntymään. Kaiken kaikkiaan albumi kuulostaa ilmavalta ja sen äänimaisemat ovat omiaan viemään aatokset vieraiden maailmojen ja värikkäiden tähtisumujen luo.

Pelkkä loistava tekninen laatu ei tietenkään riitä mestariteoksen aikaansaamiseen. Black Noiselta sattuu löytymään vain ja ainoastaan huippulaadukkaita sävellyksiä. Moniosaiset kappaleet polveilevat eteenpäin luonnollisen ja kiireettömän tuntuisesti, vaikka niiden pituus pysyykin hillityissä mitoissa. Star Trekiä henkivät sanoitukset hymyilyttävät, mutta istuvat musiikkiin kuin nyrkki silmään. Erityisesti aloitusraita ”Phasors on Stun” vie välittömästi mennessään. Kappaleen aikanaan kokema menestys singlelistoilla ei ihmetytä lainkaan.

Vauhdikkaassa ”Journeyssä” on myös hittipotentiaalia, laatusooloilun ohella. Fuusiovaikutteet tulevat parhaiten esiin Dellerin säveltämissä instrumentaaleissa ”Hours” ja ”Slaughter in Robot Village”, joista erityisesti jälkimmäinen kykenee sanoitusten puutteesta huolimatta kertomaan vahvan visuaalisen tarinan. Eeppinen nimikappale toimii oivallisena lopetuksena, vaikka voisikin kestää pidempään. Black Noisen materiaalista vain ”Aldebaran” jää toisten varjoon. Hitaanpuoleinen ja hivenen päämäärätön biisi tuntuu piirun lattealta verrattuna muutoin täynnä unohtumattomia hetkiä oleviin tovereihinsa.

Black Noisella on parin vuoden kuluttua ikää jo neljäkymmentä vuotta. Siihen nähden albumi tuntuu hämmästyttävän tuoreelta, eivätkä sen soundit ole vanhentuneet lainkaan. Jos FM:n musiikille pitäisi hakea esikuvia, Camel voisi olla vahva ehdokas. Hawkinsin pehmeässä tulkinnassa taas on enemmän kuin aavistus Greg Lakea. Edellä mainituista suuruuksista Black Noisen erottavat kuitenkin scifi-teemat sekä elektronisuus. Muihin avaruusrockbändeihin verrattuna FM taas on paljon kurinalaisempi eikä esimerkiksi Hawkwindille keskeistä psykedeliaa yhtyeen musiikista löydy, vaikka sen ultrakevyessä ilmaisussa onkin edelleen aistittavissa edeltäneen vuosikymmenen viattomuutta.

Aina silloin tällöin allekirjoittaneeseen iskee halu kuunnella ”Phasors on Stun”. Ihan muuten vain, mutta eihän se siihen jää. Ja kun viimeinenkin kappale on soinut loppuun, tekisi mieli aloittaa saman tien alusta. On vaikea sanoa, minkä levyn ottaisin mukaan autiolle saarelle, mutta autioplaneetalle Black Noise olisi ilmeinen valinta.

FM ja kohtalon kolhut

Jos fanaatikkofaneja on uskominen, liki jokainen planeetallamme vaikuttanut orkesteri kävi jossain uransa pisteessä lähellä läpimurtoa – pois lukien tietenkin ne tyylilajit, joissa suosio on ilmiselvä osoitus itsensä myymisestä. Luonnollisesti syypää takariviin jäämiselle ei milloinkaan ole yhtyeessä tai kuluttajien vaikeasti ennustettavissa päähänpistoissa, vaan isoissa pahoissa levy-yhtiöissä, joiden virheliikkeet, hitaat reaktiot ja välinpitämättömyys kykenevät tuhoamaan yhtyeen kuin yhtyeen. Siellä kun ei välitetä mistään muusta kuin rahasta, joten mitään motivaatiota saada bändien hittipotentiaalia hyödynnetyksi ei ole.

Cameron Hawkins ja syntikka.

Cameron Hawkins ja syntikka. Kuva Laurie Overton.

Oma suosikkini näistä kohtalon kolhimista unohdetuista neroista on kanadalainen FM. Pohjois-Amerikan ulkopuolella tuntemattomaksi jäänyt, Nash the Slashin ja Cameron Hawkinsin vuonna 1976 perustama progetrio nauttii kotikulmillaan Torontossa arvostusta paikallisena suuruuteena. Useampi kuin yksi ulkolainen taas on kuvannut bändiä osuvasti ”Kanadan suurista progebändeistä pienimmäksi”. Ensimmäisen vuosikymmenensä aikana FM kävi tutun kaavan mukaisesti useita kertoja suursuosion kynnyksellä, mutta joka kerta ohraleipä niin sanotusti tuli ja otti. Yleensä syynä olivat ongelmat rahoituksessa ja levyjen jakelussa. Progen aikakausi alkoi joka tapauksessa olla jo ohi, joten tokkopa levy-yhtiöitä voi varovaisuudesta moittiakaan. Tai sitten bändi vain oli huono-onninen.

70-luvulla levy-yhtiöt olivat huomattavasti nykymenoa kiinnostuneempia kokeilemaan kepillä jäätä ja pestaamaan nuoria yhtyeitä. Toisaalta tarjontakin oli vähäisempää, mutta niin joka tapauksessa kävi, että Kanadan yleisradion omistama CBC Records otti FM:n talliinsa. Bändin esikoislevy Black Noise oli ensimmäisten kokonaan digitaalisesti äänitettyjen joukossa, mikä sopikin kuvioon, kun levyllä kuultiin sellaisia kappaleita kuin ”Phasors on Stun”, ”Slaughter in Robot Village” ja ”Aldebaran”. Levyä painettiin huikeat 500 kappaletta ja sitä myytiin pelkästään postimyynnin kautta. Ei siis ihmekään, että Black Noise jäi vähälle huomiolle, vaikka FM oli aiemmin musisoinut jopa telkkarissa.

Vitutusta oli ilmassa ja Nash the Slash suuntasi soolouralle, joka saikin nopeasti siipiensä alle kohtalaisen puhurin. Kolme vuosikymmentä myöhemmin mies muisteli eräässä haastattelussa FM:n ongelman olleen manageroinnin kankeus. Itse asiaan ei päästy, kun toiminta jämähti loputtomaan nysväämiseen ja neuvottelemiseen. Soolourallaan Nash the Slash hoiti hommat kättä päälle -periaatteella ja lämmittelikin The Who’n ja Iggy Popin kaltaisia nimiä.

FM:n leirissä Nash the Slashin korvasi muuan Ben Mink ja Black Noisen tuuttaamisen otti hoitaakseen Yhdysvaltalainen Visa Records. ”Phasors on Stun” julkaistiin singlenä ja se kipusi top 20:n molemmin puolin rajaa. Albumi myi reilut 100 000 kappaletta ja ansaitsi kultalevyn. Asiat olisivat siis olleet mallillaan, elleivät sopimusongelmat olisi lyöneet rahahanoja umpeen. Visa ja FM jäivät ilman osuuttaan levymyynnistä Kanadassa. Myös suunnitellun kakkosalbumin tekeminen lykkääntyi kohtalokkaasti, kun Kanadan jakelija GRT teki konkurssin. Ennen hiljaiseloon siirtymistä FM julkaisi vielä vuosina 1979 ja -80 pitkäsoitot, jotka allekirjoittaneen mielestä tosin ovat varsin mitäänsanomattomia. Paljon mielenkiintoisempi on vähemmälle huomiolle jäänyt, vain rajoitetun jakelun saanut ja jonkinlaisen välityön asemaan päätynyt Direct to Disc, jonka yhtye teki Ben Minkin kanssa ennen Visa Recordsin leipiin siirtymistä. Nimensä mukaisesti kerralla purkkiin vetäisty vinyyli sisältää kaksi vartin mittaista sävellystä, joista toisessa kuullaan analogisyntetisaattorin läpi rutattua rumpali Martin Dellerin aivosähkökäyrää.

Takatukkien ja toimintaleffojen vuosikymmenen FM mainosjulistepuolenvälin lähestyessä Nash the Slash palasi FM:n, mutta ensimmäinen alkuperäiskolmikon uusista aikaansaannoksista oli kuitenkin Nash the Slashin sooloalbumi American BandAges. Eipä se FM:ltä juuri kuulostakaan. Jos vuonna 1977 proge alkoi olla menneen talven lumia, niin vuoteen 1985 mennessä FM:n tarjoaman fuusiojazzin ja Star Trekin synteesin kaupallinen potentiaali oli laskenut nollan alapuolelle. Elektronisuus oli kuitenkin edelleen kuvioissa, ja uusi albumi Con-Test hyppäsikin häpeilemättä synth pop -kelkkaan. Progea albumilta on turha hakea, mutta sinkkuna julkaistu ”Just Like You” on kieltämättä tarttuvaa tavaraa.

Kuvakaappaus Just Like You -videosta.

”Just Like You” ja FM:n uusi poikabändi-look.

Albumin julkaisussa ilmeni kuitenkin ongelma: yhtyeen levyjä Kanadassa levittänyt Passport Records teki konkurssin. Hätiin laukkasi Quality Records, jonka suojissa myös Nash the Slashin soololevyt löysivät tiensä kuluttajille. ”Just Like You” kipusi singlelistalla sijalle 38, mutta tällä kertaa konkurssivuorossa oli Quality, ja Con-Test katosi kaupoista. Luultavasti tästä syystä pari vuotta myöhemmin julkaistu Tonight sisälsi uusien biisien joukossa myös Con-Testin parhaita paloja. Singlejulkaisu ”Dream Girl” kertoo jo nimellään karua tarinaa siitä, kuinka omaperäiseksi kokeellisena avaruusrockbändinä aloittanut FM oli heittäytynyt. Eipä ihmekään, että albumi jäi FM:n viimeiseksi, vaikka albumin musiikkia kuullaankin Perjantai 13. -slashersaagan seitsemännessä osassa The New Blood. Alkuperäisen FM:n kanssa bändillä ei tuolloin ollut enää juurikaan tekemistä, vaan Hawkinsin tukijoukot vaihtuivat vuosittain.

Parin viimeisen vuosikymmenen aikana FM on yrittänyt comebackia kolmesti tutuissa merkeissä. Monessakin mielessä. Yksinomaan positiivinen asia on, että bändi esittää tätä nykyä jälleen elektronista progea. Ikävämpää on, että Black Noisea lukuunottamatta orkesterin albumeja ei ole saanut CD-muodossa kuin vasta parin viime vuoden ajan, kiitos master-nauhojen katoamisen. Vuodesta 2011 lähtien yhtye on ollut jälleen toiminnassa (miehitys on jo ehtinyt kokea muutoksia!) ja valmistautuu uuden albumin julkaisuun. Kaiken kaikkiaan bändillä tuntuu pyyhkivän pitkästä aikaa hyvin, vaikka vuoden 2012 OhioProg-festivaalit ja sitä myötä myös FM:n suunniteltu esiintyminen peruuntuivatkin. Rahoitusongelmien vuoksi, totta kai.

Lisää aiheesta voi ja kannattaa lukea The FM Archive -sivustolta, jonka kuva-arkisto dokumentoi bändin kokemat tyylimuutokset (sekä Nash the Slashin tyylin muuttumattomuuden) paremmin kuin mikään sanallinen ilmaisu.

Venom: Welcome to Hell (1981)

Venom: Welcome to HellVuonna 1981 heavy metal haki uusia muotoja rivakammin kuin koskaan ennen, kun yhä uudet yhtyeet piiskasivat musiikkiinsa lisää vauhtia ja entistä jykevämpiä riffejä. Silti tuolloin alalla vaikuttaneet orkesterit voidaan suuremmitta tuskitta lokeroida kahteen osastoon: ensimmäisessä ryhmässä olivat 70-luvun raskassoutuiset blues-bändit, toisessa taas heidän oppipoikansa, jotka punk-vaikutteistaan huolimatta pysyttelivät pohjimmiltaan melodisina.

Ja sitten oli esikoisalbumillaan sodan musiikkia vastaan julistanut Venom, joka pian sai taakseen monituhatpäisen opetuslasten joukon. Tekninen taituruus ei enää ollut ainoa tie suuruuteen. Riitti, että soitanto oli sopivan ronskia ja sanomassa riittävän suuri annos törkyä. Tässä mielessä Venom oli ja on enemmän punk- kuin metallibändi. Welcome to Hell on ennen kaikkea kauhuelokuvan musiikillinen vastine. Alice Cooper ja kumppanit olivat toki jo aiemmin toimineet menestyksellä kauhurockin saralla, mutta Venom oli ensimmäinen, joka ei pilannut vitsiä paljastamalla sitä. Sillä tiellä jatkoivat lukemattomat örinäbändit, mutta niiden ylivoimaiselta enemmistöltä puuttui Venomin poikamainen kohellus, hupaisa äijäily sekä kieli poskessa -asenne.

Juuri se tekee Welcome to Hellistä alansa kärkikastia ja edelleen kuulemisen arvoisen. Venom paitsi kauhistuttaa, myös naurattaa. Omalla rujolla tavallaan Welcome to Hell rokkaa yhtä kovaa kuin Little Richard tai Rolling Stones. Sitä ei ole kukaan kyennyt samalla taialla toistamaan jälkikäteen. Tietenkään Venom ei esikoisellaan ollut yhtä varmaotteinen kuin sitä seuranneilla Black Metalilla ja At War With Satanilla, mutta kenties osa albumin viehätystä onkin juuri se, ettei yhtye tainnut itsekään tarkalleen tietää, mitä oli tekemässä.

Jokainen Welcome to Hellin kappale on toimiva ja kuulemisen arvoinen, vaikka osa jääkin lähinnä tavallista härskimmällä otteella esitetyksi aikansa perusmetalliksi. Albumilta löytyy kuitenkin sellainen tujaus klassikoita, että heikompia hirvittää. Julmetun nopea ”Sons of Satan” on kuin saatananpalvontaan hurahtanut Motörhead. ”Welcome to Hell” tarjoaa muutaman yksinkertaisen riffin, mutta jumalauta miten meneviä kaikki kolme ovat! Tunnelmallinen välisoitto ”Mayhem with Mercyn” malliin tulisi kymmentä vuotta myöhemmin lähes pakolliseksi osaksi jokaisen itseään kunnioittavan black metal -yhtyeen katalogia. Lienee turha mainita, että eräs norjalainen poikabändi sai nimelleen inspiraation kyseisestä kappaleesta.

Welcome to Hellin B-puoli alkaa Venomin ehkä kaikkein käänteentekevimmällä kappaleella. Jos jonkin yksittäisen biisin yli päänsä voi sanoa olleen lähtölaukaus kokonaiselle musiikkigenrelle, niin ”Witching Hour” on, hetki jona thrash metal syntyi. Tempo on rivakka, kitara kuin sirkkeli ja Cronos ärjyy räkäisen äijämäisesti. Haparoivia askeleita eeppisyyden saralla ottava ”One Thousand Days in Sodom” on myös yksi suosikeistani, vaikkei onnistukaan pitämään yllä muulle albumille ominaista henkeäsalpaavaa intensiteettiä. Kolmas huippuhetki on Venomin suurimpiin hitteihin lukeutuva ”In League with Satan”, jossa alkukantainen rumpukomppi, hypnoottinen toisto, huonoa makua edustavat sanoitukset sekä väärinpäin käännetyt örinät rakentavat hyytävää tunnelmaa. Kaikkia näitä elementtejä tulisivat black metal -yhtyeet toistamaan kyllästymiseen saakka, mutta Venom lienee ainoa, jonka tulkinta aiheesta sisältää huudatuskertosäkeen.

Mikäli edellä mainitut biisinnimet eivät sano mitään, asiantilaan on syytä puuttua välittömästi. Harva albumi sisältää näin kattavan valikoiman bändin suurimpia hittejä, vaikka onkin sanottava, että Venomin hienoimmat vetäisyt olivat 80-luvun alussa lähes poikkeuksetta sinkkuja. Welcome to Hellin kappalemateriaali on joka tapauksessa kautta linjan kuuntelukelpoista, vaikka kokonaisuus onkin hitusen epätasainen ja jää siten piirun verran jälkeen seuraajastaan Black Metalista, joka on albumina eheämpi ja soundeiltaan jämerämpi. Itse en myöskään kuulu niihin, jotka pitävät albumilla runsain mitoin kummittelevia soittovirheitä positiivisena asiana, vaikka eivätpä ne toisaalta mitään haittaakaan. Kaikenmaailman näpertely ylipäänsä on täysin merkityksetöntä tämän levyn kohdalla. Venomin kaltaisessa musiikissa on kyse kiukusta, ja tässä rähjäämisessä sitä on vaikka muille jakaa.